Pietari, Leninin aukio. Suomen aseman kellon minuuttiviisari nytkähtää tasan kahdeksan kohdalle. Ympäri aukiota ripustetut kaiuttimet heräävät eloon. Suihkulähderivistöt sen sijaan vaikenevat.
Kiroan. Olen suihkulähteiden takaa jo jonkin aikaa rajaillut taidekuvaa kohti valtaisaa Leninin patsasta, joka seisoo vesipatsaiden toisella puolen käsi ojossa kohti menneisyyden tulevaisuutta.
Kaiuttimista alkaa raikua mahtipontinen pop-sovitus jostain Tšaikovskin sinfoniasta. Kun päästään ensimmäisiin voimasointuihin, suihkulähteet syöksevät musiikkiin tahdistettuna jättimäiset vesipatsaat taivaalle. Lähteet ruiskivat voimallisissa kohdissa vettä tankkiautollisittain ja hillitsevät pärskyntäänsä musiikin suvantokohdissa.
Innostun vaihtelevien vesimassojen tarjoamasta draamasta ja räpsin vimmattuna kuvia Leninistä, joka ei ole pärskymisestä millänsäkään. Tässä on nyt jotain jykevää symboliikkaa, tuumin. Mutta mitä pidäkkeetön ruiskuttelu oikein symboloi? Lenin raivasi tien neuvostovaltioon halki kusisten paikkojen? Neuvosto-Venäjällä kaikki on paskaa paitsi…
– … mulkku! kuulen jonkun karjuvan patsaan toiselta puolen. Sen venäjänkielisen sanan tunnistan kyllä. Otan vielä pari taidenäpsyä Leninistä ja lähden uteliaana katsomaan, kuka patsaan edustalla oikein mesoaa.
Massiivisen Leninin edessä seisoo mustaan nahkatakkiin sonnustautunut nuorehko nainen. Huojunnasta päätellen hän on varsin humalassa, mikä on ilmeisesti vapauttanut kielenkantimet. Nainen raivoaa Leninille naama punaisena. Ymmärrän vain sanan sieltä, toisen täältä, mutta asiasta ei ole epäselvyyttä.
Tässä vapaa tulkintani: – Vitun paskiainen! Tuhosit koko maan, toit vain nälkää ja kurjuutta kaikkialle! Kelpaa siinä nyt leuhottaa käsi ojossa, saatana. Ja toi iänikuinen lippalakkikin, voi vittu. Sanonko minne voit tunkea lätsäsi!
Nainen vilkaisee minuun päin kesken hyvän flow:n tuomastani häiriöstä, mutta jatkaa saman tien paasausta. – Ja entäs Stalin? Sekin sunkin vikas, senkin paska!
Mallailen mukamas lähikuvaa Leninin patsaasta, vaikka oikeasti yritän rajata karjuvan naisen samaan kuvaan Leninin kanssa. Hemmetti kun piti vaihtaa juuri laajakulmalinssi tähän perusrutkuun, kiroilen itsekseni. Mutta ei tässä nyt voi ruveta objektiivia vaihtelemaan, muija tajuaa heti aikomukseni.
Vaan taisipa arvata muutenkin. Nainen perääntyy juuri sen verran taaksepäin, etten millään saa häntä samaan kuvaan Leninin kanssa, vaikka miten tekotaiteellista rajausta yritän rakennella.
Viimein luovutan.
Nainen ei. Hänellä on vielä sananen pari jäljellä työläisvaltion perustajalle.
Kun astun aukiolta jalkakäytävälle, kaiuttimien kevytklassinen vaihtuu seuraavaan kappaleeseen – joka sattuu olemaan orkesteri-instrumentaalitulkinta eräästä 70-luvun hittikappaleesta.
El Bimbo on vain mies. Niin villi, mutta aikamies…
– Turhaan selität, hommat alkoi mennä päin persettä jo kauan ennen Stalinia.
Jälkeen ensisuudelman mä kerroin kaiken muuttuvan…
– Kuka siitä on vastuussa, kuka? Mitä luulisit, hä, mitä luulisit?
Hän kertoi nauraen mä huolta kantaa saisi en, ja päälle suudelman sain polttavan…
– Sinä, senkin höyryävä kusiaivo.

 

Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä seisoo Luonnonmukaisesti Mädätetyn Haiteemapuiston™ portilla. Sade moukaroi Alkuperäinen Aaltopelti® -hotelliketjun seiniä loiskuttaen kattotasanteen kuumavesialtaista lämpimiä pisaroita haipukuun sonnustautuneen sisäänheittäjän pörröiselle selkäevälle.
Sisäänheittäjä tyrkyttää laiskasti esitettä valaanpyytäjälle, vaikka tietää eleen turhaksi. Mutta tästähän hänelle maksetaan, joten parempi ainakin näyttää puuhakkaalta kameroissa.
Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä huokaisee, katsoo kauas yli Reykjavíkin kattojen – mikä vaatii hieman yritystä pilvenpiirtäjien katveessa – ja kysyy sisäänheittäjältä: ”Muistatko vielä sen ajan, kun jahtasimme valaita, emmekä turisteja?”
”Omituinen kysymys valaanpyytäjältä”, toteaa sisäänheittäjä.
Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä ei vaivaudu vastaamaan, vaan sylkäisee sateeseen ja jatkaa: ”Milloin viimeksi ylipäätään näit turistin täällä? Viime aikoina olet lähinnä viskonut tuonne sisään työttömiä jäätikköoppaita.”
Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä vetää keuhkonsa täyteen mädän hain löyhkää.
”Äh, mitäpä minä sinulle selitän. Olet liian nuori muistamaan”, valaanpyytäjä murahtaa väsyneesti ja lähtee lampsimaan kohti satamaa.
”Seuraa aikaasi, älä jää mätänemään menneisyyteen!” sisäänheittäjä huutaa valaanpyytäjän perään.
Satamassa täysin tuotteistettu valaanpyytäjä käynnistää lahtivalaattori ÐX-2000:n.
”Lähde, lähde kun vielä voit”, täysin tuotteistettu valaanpyytäjä sanoo valaattorille ja tyrkkää sitä selkäevästä. Valaattorin sähkömoottori kerää hetken kierroksia, sitten vekotin ampaisee kohti ulappaa.
Valaanpyytäjä jää istumaan laiturille katsoen valaattorin etääntyvää selkäevää.
”Minä pyydän”, hän kuiskaa hiljaa itsekseen.
Taaempana alkoholisoitunut berserker-elämyskonsultti putoaa loputtomia sekunteja tornitalon katolta, mutta mäiskähtää viimein katuun.

 

Takakirves, Turku. Pullonpalautusautomaatilla kaksi tyttöä latoo tölkkejä koneeseen kiirettä pitämättä.
– Mut siis, se on tosi epäreiluuuu! raskaammin meikattu kauhistelee toiselle, joka puolestaan on ehostautumisessaan panostanut tatuointeihin. Kummankin intonaatio porautuu läpi tärykalvojeni.
Tölkkikasseja näyttää tytöillä riittävän tämänhetkisenkin jälkeen, mutta ei auta kuin odottaa. Vatsa kurnii, ja ainoa toivo ateriasta on muovikassissa kädessäni. Katseeni harhailee puolivalmistehyllyn makunautinnoissa.
– Ei LSD:tä saa väkisin antaa kellekään! tyttö jatkaa. Tulen äkkiä tietoiseksi siitä, että tuijotan kanankoipiboksin tarjouslappua. Kaksi yhdeksäntoista.
Tytöt eivät kiinnitä minuun mitään huomiota, vaan jatkavat tölkkien syöttämistä automaattiin uppoutuneena keskusteluun.
– Nii. Ja sit ku Jokke sammus, nee vaan laitto lapun sen suuhun.
– Ihan epistä!
Tod!
Tytöt saavat tölkkinsä palautettua. Ladon omat hylsyni koneeseen. Kaksi euroa kaksikymmentä senttiä, lukee kuitissa. Kuolaa herahtaa suuhuni, aivot kylpevät endorfiinissa, todellisuuden värikylläisyyssäädin nytkähtää täysille. Broileriboksi on minun!
– Aattele jos se olis saanu pahan tripin, tatuoidumpi kauhistelee kaverilleen heidän suunnatessaan kohti kaljahyllyjä.
– Nii-i! Ihan vastuutonta.
Kassalla tytöt ostavat lonkero- ja siiderikeissit.
– No saik se? toinen kysyy puskiessaan tuulikaapin ovea kyynärpäällään, samalla avatessaan tölkkiä.
– Mitä? Jaa ei, ei. Ihmetteli sit aamulla vaan, että olipas vilkkaita unia. Jätkät nauro.
– No huh.
– Ei-pä! Se luuli olleensa kana.
Tytöt katoavat kesäiselle kadulle. Myyjä piipauttaa broilerinkoipeni lukijassa ja sanoo ilmeettömästi: – Kaks viiskymmentä.
Ojennan pullonpalautuskuittiani hämmentyneenä.
– Mut mut mut… siellä oli se lappu et nää on tarjouksessa, änkytän.
– Jaa missä?
– Hyllyssä.
Myyjä löntystelee hyllylle, minä laahustan perässä.
– No kato niihä onki.
Myyjä palaa tiskille, minä perässä. Hän korjaa summan, ojennan kuitin, saan kanani.
Ulos kävellessäni totean ottaneeni juuri lapun, tehneeni pienen matkan ja kokeneeni todellisuuden ytimeen porautuneita aistimuksia kanalinnuista.
Ei mikään huono trippi.

 

Takakirves, Turku. Musta mies mulkaisee minua, kun törmään pysäkille. Vedän vielä toisen käden hihaan, sitten napitan paitaa ja haron märkänä sojottavaa tukkaa kuriin.
Silmäkulmasta huomaan miehen katselevan minua edelleen.
Hittoako kyttää. Oli vähän kiire, mutta ehdinpäs ajoissa. Ja mitäs se nyt sinulle kuuluu noin muutenkaan. Kesken päänisisäisen manailuni tajuan vieläkin huohottavani.
Mies kääntää katseensa pysäkille kävelevään naiseen.
– Huomenta, mies sanoo naiselle.
Tämä ei reagoi mitenkään, vaan kääntyy selin mieheen.
Mies katsoo naista pysäkkikatoksen toisessa päässä, sitten tien takana aamun tihkussa möllöttävää peltitaloa. Katse voisi halkoa yhtä hyvin galaksienvälistä tyhjyyttä. Mies näyttää välinpitämättömyyden jäätämältä patsaalta. Keski-ikäinen, roteva tyyppi, siististi pukeutunut, hattukin päässä.
Olen saanut puettua. Avaan suuni. Mutta jos nyt näin pitkän tauon jälkeen sanon huomenta, vaikutan ääliöltä, ajattelen sitten. Tungettelevan yliystävälliseltä. Suljen suuni. Eihän hän minulle huomentaansa edes toivottanut, vaan naiselle.
Mutta, mietin, jos nyökkään kuitatakseni toivotuksen noin yleisesti ottaen?
Nyökkään. Mies ei noteeraa minua, hänen huomionsa on kiinnittynyt kaksoispulsari PSR J0737–3039A/B:hen noin 1700 valovuoden päässä.
Bussi saapuu. Nousemme vaitonaisina autoon.
Mutta entä jos mies oli sittenkin toivottamassa minullekin huomenta saapuessani pysäkille, pohdin astuessani hänen jäljessään sisään. En vain antanut hänelle mahdollisuutta välttäessäni katsekontaktia.
Hän jää auton etuosaan. Istuutuessaan katseemme kohtaavat.
– Huomenta! toivotan iloisesti.
Mies mulkaisee minua tympääntyneenä, katsoo sitten ulos ikkunasta. Hänen takanaan linja-autollinen ihmisiä vastaa mykällä tuijotuksella.
Sukupolvialuksemme nytkähtää liikkeelle ja sukeltaa kylmän kosmoksen uumeniin. Tästä tulee pitkä matka.

 

Ylioppilaskylä, Turku. Betoni pilkottaa marraskuun mustasta. Tihuttaa.
Tutkin kännykän valossa pysäkin aikataulua. Eihän viimeinen viisikymppinen ehtinyt mennä vielä? Vierestä kuuluu rasahdus. Hätkähdän ja käännyn. Katoksen kulmalla seisoo putkikassia kanniskeleva musta mies. Katsomme hetken toisiamme. Hän ei jatkakaan ohitseni, vaan kiertää pysäkin taitse.
Näytinkö jotenkin uhkaavalta? hämmähtää mielessäni, mutta päätepysäkille kaahaava bussi pyyhkäisee ajatuksen mennessään. Ah! En siis ollut myöhässä.
Kaivelen kolikoita. Kun nostan katseeni, musta mies on pysäkin toisessa päädyssä. Tai musta ja musta – yön sytiseen kuosiin pukeutunut hahmoni meistä kahdesta varmaan tummempi on. Miehellä on yllään vaaleansininen takki ja ruskeat housut.
– Olin vain hakemassa pyykkejä, hän aloittaa paksulla jamaikanenglannilla, – … mutta kävi sitten mielessä kysyä, että uskotko Jumalaan?
– En, vastaan.
– Ooooukei, mies toteaa naurahtaen. Hän lähtee kävelemään jäätyneen rännän roiskiman nurmikon yli, mutta kääntyykin takaisin ja kysyy: – No haluaisitko kuulla Jeesuksesta?
– En.
– Kukaan ei täällä halua kuulla Jeesuksesta, hän sanoo turhautuneena, mutta jälleen naurahtaen.
– No onpas ikävää, yritän samaistua.
– Tosi vaikea puhua hänestä kenellekään.
– Sen kyllä uskon…
– Tiedäthän, että hän rakastaa sinua? Täälläkin.
Hän heilauttaa kättään laajassa kaaressa, joka pyyhkii elementtitaloja, halkoo hyistä syksyä ja loppukaneetinomaisesti päättää kierroksensa yksinäiseen betoniporsaaseen kapakin kulmalla.
– Epäilen, sanon.
– Hän kuoli meidän syntiemme- -
– Voisitko lopettaa?
– Ouukei, hän taas naurahtaa.
Bussi on käynyt kääntymässä päättärillä ja lähestyy pysäkkiä. Nostan käteni kohti valoa.
– Täytyy tästä ylösnousta, veistelen.
– Toki, hän vastaa. Vitsini lässähtää loskaan ja kuolee heti.
Auto pysähtyy, kapuan sisään, istuudun. Näen miehen vielä ikkunasta pysäkin kulmalla seisomassa.
– Jumalan siunausta! hän huikkaa, sitten lähtee kävelemään harmaiden talojen väliseen pimeyteen. Ilmoitustaulun julisteiden repaleet lepattavat tuulenpuuskassa.
– Betoniviidakon alkuasukkaat ovat levottomia, mutisen itsekseni.
Luullakseni tarkoitan itseäni.

 

Helsinki. Syysaurinko säihkyy lasiteräksessä.
Irtisanottujen nimiä alkaa tippua. Niitä kuiskitaan ympäri osastoja. ”..n sähköpostiosoite ei enää vastaa”, kuulen puolikkaan lausetta, ”… oli uhannut lähteä itse, jos vaatimukseen ei suostuta.”
Ihmiset supisevat toisilleen ovenpielissä, portaikon välitasanteella, tiskialtaalla. Viimeksimainitulle saapuessani ihmettelen, valuuko vesi jotta ääni peittäisi keskustelun, vai onko hana vain unohtunut päälle. Käännän sen kiinni. Supisijat eivät kiinnitä minuun huomiota.
Kahviautomaattia juuri huolletaan, joten jätän lempimukini sen päälle ja jatkan kulman taakse. Torkut maistuisivatkin paremmin. Niistä ei kuitenkaan tule mitään, sillä yleensä tyhjillään jököttelevässä palaverihuoneessa – lempisohvallani – nyyhkii jo joku nainen. En tunne häntä, naama tuntuu kyllä tutulta. Kollega silittelee punoittavaa poskea ja puhuu rauhoittavasti. ”… pankin kanssa voi neuvotella aina lyhennyksistä…”
Ei kahvia, ei torkkuja, ei mitään. Ei myöskään vastausta luottamusmieheltä. Tarjouduin sentään itse irtisanottavaksi, mutta näyttää siltä että kuulun taas jääjiin. Tuijottelen monitoria ja mietin, olisiko pitänyt silmät punaisina rääkyä että antakaa jäädä, antakaa, älkää hylätkö, älkää. Silloin olisi varmaan tullut potkut.
Osa kollegoista suhtautuu tilanteeseen uhmakkaan optimistisesti. ”Tämä on mahdollisuus vaihtaa vaihdetta, ottaa uusi suunta, varata aikaa perheelle.”
Itsekin olin laskeskellut, että irtisanomisajan palkalla olisin pärjännyt vuoden jossain halvassa maassa. Jo puolivakavissani vilkuilin vuokratasoa Varsovassa, Tallinnassa, Gdanskissa, Tartossa. Vaikka olisihan se mukavampi loikoilla vähän lämpimämmässä. Lissabon? Mainio mesta, tosin pirusti mäkiä.
Kuvittelen vielä kerran itseni röhnöttämässä Alfamassa pikkukuppilan terassilla punkkua maistellen. ”Minäkhö? Thaiteilija Šuomesta. Šuunnittelen šeuraavaa teoštani. Tuotkoš vhielä toišenkin pullon?”
Mutta se niistä päiväunista. Kaikki jatkuu nyt niin kuin ennenkin. Lähden lounaalle.
Toinen tuttu naama kantaa kamalaatikkoa hissille. Nyökätään moikkaukset. En muista tyypin nimeä. Katselen maisemahississä ruskassa kylpevää Finlandia-taloa.
Selän takaa kuuluu niiskaisu. En ole varma, onko kyse nuhasta, mutta en aio kääntyä ottaakseni asiasta selvää.
Onhan ilma tänään melko kirpeä.

 

Pub Zavood, Tartto.
– Haluatko tosiaan turpaasi? hyvässä myötäisessä oleva nuori mies tiukkaa minulta.
Paitani aloitti tämän keskustelun. Vähän pelkäsinkin näin käyvän. Suomessakin se kerää aina kommentteja, joskin hitusen erisävyisiä – enemmänkin tyyppiä mahtava paita sulla!, mistä noita saa? tai vain peukulla terästettyjä hörähdyksiä.
Virossa sen sijaan t-paita, jossa on Neuvostoliiton lippu koristeltuna Stalinin siluettikuvalla, ei herätä yhtä varauksetonta ihailua. Ei, vaikka vastaantulija ymmärtäisikin vitsikkääksi tarkoitetun eipä kestä – 1939–1945 -tekstin ja olisi tietoinen sen vastakommentinomaisesta yhteydestä toisiin hieman samantyyppisiin paitoihin Suomessa. Niihin tosin yleensä on painettu Suomen lippu. Tuima viiksimieskin on eriniminen.
– Se on niinku vitsi, selitän ponnettomasti.
– Ihan vitun huono vitsi, jätkä keskeyttää. – Miljoonia kuoli.
– Olen kyllä tietoinen siitä…
– Tulette tänne ryyppäämään halpaa viinaa ja päälle vielä vittuilette. Kelpaahan sitä hortoilla maailman omistajana, kun ei ole koskaan tarvinnut elää neukkumiehityksen alla.
– Eikös Eesti itse suostunut Neuvostoliiton vaatimuksiin silloin? yritän päteä. Sen verran pelisilmää minulla sentään on, etten ääneen suorita laskutoimituksia jätkän iästä ja vuosikymmenistä Neuvostoliiton hajoamiseen.
– Ikään kuin siinä nyt vaihtoehtoja olisi ollut, hän vastaa.
– No, Suomi ei suostunut vaatimuksiin.
– Suomi taisteli, kyllä. Urheasti! eestiläinen julistaa ja heilauttaa tuoppia niin että pärskyy.
– Paitsi että me hävittiin sitten lopulta, huomautan, – jatkosodassa.
– Mutta olitte moraalinen voittaja!
– Ja liitossa natsien kanssa.
Nuorukainen ei sano hetkeen mitään, vain tuijottaa yrmeästi suoraan silmiin. Hän kippaa loput kaljasta kitaansa ja mäjäyttää lasin pöydälle, jolle se jää pyörimään kantansa varassa iäisyydeltä tuntuvaksi hetkeksi, kunnes viimein pysähtyy.
Hän pyyhkii vaahdon viiksistään ja tökkäisee minua rintaan (sekä toveri Vissarionovitšia silmään).
– Vihaatko sinä kotimaatasi?
– No eeeen, mutta-
– Eikö itsenäisyys muka ole upea juttu?
– No ooooon, mutta-
– Sulla kävi helvetin hyvä tuuri, että törmäsit nimenomaan minuun paitoinesi.
– No okei, okei, mä-
– Nimittäin mä sentään olen Suomessa käynyt monta kertaa ja tiedän entuudestaan, että teillä poroilla voi olla toisinaan aika kummallisia tapoja olla patriootteja. Joku äkkipikaisempi olisi vetänyt turpaan ensin ja saarnannut vasta sitten.
– – mä voin käydä kääntämässä tän paidan toisin päin, jos se noin paljon suututtaa. Ei ollut tarkoitus loukata ketään – ei ketään täällä.
– Se on vitun huono vitsi.
– Mä menen, mä menen…
Jonotan täyteen pakkautuneen Zavoodin siivouskomeron kokoiseen vessaan puolisen tuntia. Kun palaan pöytään, paitani hiillyttämä jätkä on jo sammunut. Hän nuokkuu leuka rinnassa tuolillaan röhnöttäen. Henkilökunta kerää hylsyt pöydästä, muttei kiinnitä kaatuneeseen mitään huomiota.
Jurotan itsekseni häntä vastapäätä ja ihmettelen isänmaasuhdettani. Mikä on isänmaa? Rajoja ryteikössä, milloin mistäkin syystä sinne riivittyjä. Milloin on teurastettu saamelaisia, milloin suomalaisia, milloin venäläisiä, milloin saksalaisia, kun reviireitä on merkkailtu. Siitäkö pitäisi olla innoissaan? Kummallinen geografiseen pedanttisuuteen taipuvainen kuolemankultti.
Mutta toisaalta, onhan Suomi hieno paikka. Sees iltarusko ulapalla. Narskuva helmikuinen pakkaspäivä. Saaristo. Ja Turku, jota kohtaan tuntemani kiintymys on kai niin liki selkäydinpatrioottista rakkautta kuin mihin kykenen.
– En ole patriootti, mutta olen kyllä nurkkapatriootti, mutisen itsekseni.
Pöydän toisella puolella jätkä kuorsahtaa vastaukseksi.
– Toisaalta rakastan minä hampaitanikin, lisään.
Seuraavalla kerralla laukkua pakatessa alistan paitojeni kuvitukset sensuurille ennen rintamalle lähtöä, päätän.

 

Turku. Viileän kuulas kevätilta. Ja sitten Pasi, Lonttisissa, siinä rautatiesillan alla.
– Terve! sanon.
– Mo, hän vastaa. – Ei sul mittää euroo olis?
– Ei ol yhttä käteist. Mut kyl maar mää yhre olue voin pisttä.
Ojennan paluumatkakaljakseni tarkoittamani tölkin Pasille. Se on vielä jääkylmä.
– Kyl se, se kyl tiätty, Pasi vastaa. Hänen suupielessään roikkuu hippunen jotain… vaahtoa? Sylkeä? Oksennuksen muisto?
– Mitäs sulle viime aikoina? kysyn. Enkä tarkoita pyörätuolia, yhä rehottavampaa partaa tai joka tapaamisellamme heikentyvää artikulaatiota.
– Mitäs. Lueskellu täs, mut emmää pysty. Pää räjähtää. Essää haluis tätä?
Pasi ojentaa vihreää kirjaa, jonka kannessa puhutaan Jeesuksen armosta.
– Mää noista lähimmäisenrakastajista, pahoittelen ja ojennan kirjan takaisin.
– Nee anto. Oha se ain kiva lukke jottai välil, aika kuluu mukavastes. Mutku emmää oikke pysty enää.
– Nii, sama, samaistun. – No mut, hauska nähdä pitkästä aikaa.
– Kiitti kaljast.
Kävelen siltaa yli Aurajoen. Ylioppilaskylän uudet lasiteräsrakennukset kiiltelevät laskevan auringon syleilyssä.
Näin se siis tapahtuu, käy mielessäni.

 

– Sä et kuuntele mua, jätkä messuaa puhelimeen paikallisjunan puolityhjässä vaunuosastossa. – Ne tiesi kaikki.
– Ei, ei, ei… en kertonut, hän vastaa hetken kuluttua. – Mä en kertonut mitään. Ne tiesi jo kaiken. Ne tiesi millon me oltiin käyty siinä kledjuliikkeessä. Niillä oli valvontakamerakuvaa meistä pankkiautomaatilla. Ne tiesi montako ipodia me oltiin viety ja millon. Ne tiesi kaikki.
– Sä et kuuntele mua, sälli toistaa jo tuskastuneena. – Ei tässä oo mitään strategiaa. Me jäätiin kiinni. Game over.
– Ei, en mä tunnustanut mitään. Myönsin vaan että olin ollu ostarilla viime kuussa yhtenä lauantaina ja käyny kaupassa. Sitä nyt oli turha kiistää, kun ne näytti sen tallenteelta. Mutta ihan sama mitä mä sanoin, ne tiesi jo kaiken.
– En mä ole sua polttanu, en mä tekis sellasta, eikä ollu mitään tarvettakaan. Ne tiesi jo. Sun naamas näkyy ihan selvästi siinä videolla. Vitun pässi. Mä sanoin et vedä hupparii kupolin ylle.
– No vittu sen kun hakkaat, ei tää asia siitä mikskään muutu. Ne kuulustelee suakin varmaan lähipäivinä.
– Hakkaat, hakkaat, hakkaat… Se on vittu sun ratkaisu kaikkeen. Mäkö sut nyt käräytin sitte vai? Ihan omaa tyhmyyttäs jäit kiinni, niin ku mäki. Tosiasiat tosiasioina, bro.
– Voi vittu mikä mulkku. Mä en kyl leuhkis Fahmin pieksemisellä. Joo, annoit opetuksen, kyllä. Mut jäbä vaan jatko ja jatko, vaikka se retkotti vittu tajuttomana maas. Mul ei olis sydäntä hakata ketään sellaseen kuntoon.
– ”Tyhmä neekeri”, no voi jumalauta. Onhan se mulkku jätkä, ei voi kiistää. Mut tyyppi oli vittu kuukauden sairaalassa sen jälkeen. Ja mikä mä sit olen? Aika vitun tyhmältä neekeriltä tuntuu just nyt.
– Mut sä oot kuitenkin saatana tyhmin tyyppi koko setissä. Sanoinko mä silloin jo, että tää homma menee nyt liian pitkälle, sanoinko? Mä vittu sanoin! Olis pitäny tyytyä niihin vitun rätteihin. Vaikka kyllähän ne senkin tiesi.
– Hakkaa mut, hakkaa Fahmi uudestaan, hakkaa vittu kaikki. Ja kiistä kaikki kuulusteluissa. Eiku mä tiedän, hakkaa nekin! Vittu mua kiinnosta.
– Sä oot kyl yks varsinainen criminal mastermind. Vittu valkosen herrarodun vittu ylimulkku.
Sälli katkaisee puhelun ja tunkee kännykän taskuunsa mutisten kirouksia itsekseen. Huopalahden jälkeen puhelin soi taas.
– Niin, hän tuhahtaa vastaukseksi.
– Sä et kuuntele mua… Ne tiesi jo kaikki.

 

Paikallisjuna, Espoo. Äijä äyskii puhelimeensa.
– No sieltä papilta tulossa. Oli pyytänyt tuomaan valokuvan mukanaan. Eihän mulla oikein mitään ollut, mutta jonkun vanhan vihkikuvan löysin.
– Se sitten vähän jupisi että eikö uudempaa ole. Mä siihen että olisko heti tuoreeltaan pitänyt ruveta ruumiista kuvia räpsimään, hä. Ei vastannut siihen mitään, lähti vain hakemaan kynttilää.
– Istuttiin keittiön pöydän ääreen. Pappi sytytti kynttilän ja laittoi valokuvan nojaamaan jalkaan. Sitten pyysi muistelemaan vainajaa.
– No enhän minä nyt meidän asioita ruvennut levittelemään. En kertonut mitään.
– Oli pappi aika pitkään hiljaa. Sammutti sitten kynttilän ja vei sen pois.
– No mutta, pääsin vielä samalla lipulla takaisin. Ei siinä mitään. Jotain se kuulemma on valittanut, että ei sillä ole mitään kerrottavaa vainajasta hautajaisissa. Mitä sillä väliä on, mitä pappi siellä höpisee. Ihan höpönlöpöähän niiden jutut aina on.
– Saakelin kallista touhua tää hautaaminen. Tonnikaupalla rahaa palaa. Mitä? Eeei, ei tartte. Ei teillä siihen kumminkaan varaa ole. Kyllä mä pärjään. Onhan tota eläkettä, mitä se nyt on, neljä tonnia kuussa? En mä muista, mutta on mulla varaa. Eihän teillä mitään rahaa ole, kun ei teillä ole mitään kunnon töitäkään. Kyllä mä sen tiedän.
– Naapuri oli perkele kuullut asiasta. En mä tiedä, onko se siellä korva seinässä koko ajan. Oli kumminkin kuullut, varmaan jonkun mun puhelun asiasta. Kun ne seinäthän on ihan paperia. Piti sitten myöntää, että juu, on poistunut keskuudestamme. Hautajaiset ensi viikolla. Senkin onnistui urkkimaan, kun pitihän siinä sitten pari sanaa vaihtaa.
– No mitä helvettiä se nyt naapureille kuuluu, hä?
– Ja eihän ruumista ole vielä pantu maahan. Sen jälkeen voin kertoa, jos joku kysyy. Asiat pitää hoitaa oikeassa järjestyksessä. Perinteiden mukaisesti.
– Nykyään edes vainajia kunnioiteta.

 

Gdańsk. Pub Duszek.
– Turystów… tuhahtaa äijä tiskillä ja pyyhkii vaahtoa viiksistään kavutessamme yläkertaan. – Go back downstairs, hän lisää meille henkilökohtaisesti, kun pääsemme tiskille asti.
Me kirotut turistit vain hymyilemme idioottimaista turistihymyämme ja ostamme oluet. Itsemurhayksiön kokoiseen yläkertaan on saatu tungettua pari sohvaa, piano, tiski ja niiden sekaan asiakkaitakin. Nurkkapöydässä pilkottaa pari tyhjää paikkaa, joita kohti puskemme päättäväisesti.
Tuskin olemme saaneet hörppäistyä siemaukset tuopeistamme, kun pianoa soitellut miekkonen alkaa laulaa noin sadanviidenkymmenen desibelin oopperatenorillaan aariaa. Suurin osa kapakasta kuuntelee mykistyneenä, mutta tiskillä istuksiva viiksimies ei anna esityksen – saati aplodien – häiritä juomistaan.
– Normiohjelmaa Duszekissa ilmeisesti, totean muille viitaten tiskin kanta-asiakkaan reaktioon. – Eipä silti, viimeksi täällä soitteli joku vanha äijä pianoa ja paljastui että hän oli eläkkeellä oleva konserttipianisti. Ei ollut ihan pas- -
– You! oopperamies katkaisee selitykseni niin kovaa että läikytän säikähdyksestä puolet Obolon-tuopistani pitkin pöytää. Hän lyöttäytyy seuraamme sen kummemmin lupia kyselemättä ja jatkaa: – You should go to a singing test.
Mies osoittaa sormella minua. Katson varoiksi olkani taakse, mutta sieltä löytyy vain ikkuna, jonka takana katulamppujen valossa hohtelee sateinen Świętego Duchan katu.
– Sinä juuri, hän jatkaa edelleen englanniksi. – Kysy paikallisesta konservatoriosta, ne järjestävät kyllä kokeen, jos menet pyytämään.
Näytän ilmeisesti epäuskoiselta, kun seuraavaksi hän usuttaa tulkitsemaan perässään muutamia helpompia kohtia (luullakseni) kuuluisista oopperoista. Pysyn miten kuten nuotissa, mutta se ei tunnu häiritsevän häntä. Mies esittäytyy oopperalaulaja W:ksi.
– Tänään voi vielä ryypätä, mutta huomenna pitää lopettaa, hän kertoo. – Torstaina on lento Budapestiin, jossa on keikka.
Ja tänäänhän ryypätään. Pöytä notkuu oluesta, W:n nauru raikaa piskuisessa yläkerrassa ja tiskin viiksimies mulkoilee meitä yhä pahaenteisemmin, kun opetamme toisiamme kiroilemaan puolaksi ja suomeksi. Käy ilmi, että W osaa jo entuudestaan pari sanaa suomea.
– Kyrpä otsassa! hän lausuu hämmästyttävän sujuvasti. – Luuletteko että tällä tekee vaikutuksen tyttöihin Suomessa?
– Varmasti, vastaan, – erityisesti nuoriin, emansipoituneisiin naisiin. Mutta kyllä sinun pitäisi osata sanoa myös rakastan sinua, ihan vain varmuuden vuoksi.
Rrrrakastan sinua, W toistaa kerralla oikein. Olemme vaikuttuneita. No mutta, oopperahommissahan pitänee olla kielikorvaa, arvelemme.
Rrrrakastan sinua, rrrrrrakastan sinua, W maistelee. – Kyrpä otsassa, kyrrrrpä otsassa…. Rakastan sinua kyrpä otsassa, rrrrakastan sinua kyrrrpä otsassa…
– Tuolla pitäisi Suomessa pärjätä jo melko pitkälle, vakuutamme.
Illan taittuessa yöksi jopa tiskin äreä turistinvihaaja hiukan pehmenee. Tilaamme pöytään vodkaa, mutta se on loppunut, jolloin viiksimies tarjoutuu hakemaan lisää. Ihmettelemme, mistä sitä oikein tähän aikaan saa. Viinakaupasta, kertoo W. Niinpä tietysti, olimmepa kömpelöitä. Mistäpä muualta täällä vapaamielisessä Euroopassa. Toista on meillä kylmässä pohjolassa talvisodassa patterin välissä jumissa.
Kierrämme seuraavan, sitä seuraavan ja seuraavaakin seuraavan kapakan kautta, kunnes löydämme itsemme kyseisestä viinakaupasta ostamassa juotavaa jatkoille. Kivijalkamyymälän ovella lukee vain Alkohole, mitä pidämme erinomaisena brändäyksenä – liekö ollut isokin tiimi ideoimassa nimeä? Vieressä välkkyy myös 24h-valomainos varmuuden vuoksi.
Jatkoilla alamme päästä syvempiin teemoihin, kuten politiikkaan. W ilmoittautuu monarkistiksi. Veikkaan miehen piankin räjäyttävän ilmoille tavaramerkkinaurunsa ja paljastavansa pilailleensa, mutta ei, hän on tosissaan. – EU-vaaleissa nähdään vielä! hän uhoaa. 1
Välillemme kehkeytyy oikein väittelynpoikanen demokratian ja EU-projektin toimivuudesta. Puolustan kiivaasti pohjoismaista yhteiskuntamallia, mutta minulla on hienoisia vaikeuksia muistaa kaikenlaisia jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten eduskunnan voimasuhteita tai pääministerin nimeä.
– Onneksi kukaan ei nauhoita tätä, mietin juuri itsekseni, kun huomaan A:n par’aikaa videokuvaavan meitä. Vaihdan kiireesti puheenaiheen turvallisempaan – kirjallisuuteen.
Kun pääsen Stanisław Lem -hehkutuksessani parhaaseen lentoon, kuulen A:n hihittelevän vieressä. Siinä se ryökäle kuvaa edelleen, mallaa oikein lähäreitä ja kaikkea, kun yritän tulkita sieluni syvimpiä tuntoja. Sieppaa. Ja nappaa. Kameran. Ja heittää ulos ikkunasta. Minä siis.
Äkkiä tajuan, että tunnelma on muuttunut hitusen. A ei enää hihitä, vaan paiskoo ovia ja huutaa. Sitten käyvät etsimässä kameraa, mutta se on tuhannen säpäleinä kadulla. A palaa sisälle ja aikoo vuorostaan viskata iPadini ikkunasta, mutta L saa hillittyä häntä, joten A tyytyy vain hakkaamaan vekotinta nyrkeillä.
– Ja juutalainenhan se oli, W jatkaa sen kummemmin häkeltymättä Lem-keskusteluamme. Sitten hän rupeaa vaahtoamaan siitä, kuinka puolalainen sperma ei ole enää puolalaista.
Tämäkin vielä, huokaisen itsekseni. Valtakunta naamapalmusta. Totean diplomaattisesti, että ehkä on jo aika vetäytyä yöpuulle. W lähtee. A ja L ovat kadonneet jonnekin. Kirjoitan A:lle pahoittelut ja lupaan ostaa uuden kameran. Rämmin sänkyyn ja sammun.

Kun herään, kello kertoo keskipäivän menneen jo jokunen tunti sitten. Muut nukkuvat edelleen. Krapula on yllättävän leppeä, mutta morkkis melkoinen. Tavailen tärisevin käsin omaa pahoittelulappuani ja päätän lähteä heti ostamaan A:lle uutta kameraa.
Kamerakaupassa myyjän esitellessä malleja onnistun syyllisyyskierteessäni tinkaamaan ostettavan kameramallin aina hiukan paremmaksi. Myyjä on hiukan hämillään roolien näin käännyttyä päälaelleen, mutta tekee toki työnsä ja mieleni taas muututtua alkaa esitellä astetta kalliimman mallin ominaisuuksia. Kun matkabudjettini raamit rupeavat paukkumaan, sovin kaupat (mutta suostuttelen vielä itseni ostamaan isomman muistikortin mukaan).
Viiden maissa palailen, ja kollegoissani on viimein havaittavissa elonmerkkejä. Suoritan vielä yhden anteeksipyynnön.
– Olihan se vähän yllättävää, A kuittaa tapahtuneen.
Silloin ovikello soi. Jähmetymme. Ei perkele, minkälaista mekkalaa sitä tuli oikein aamutuimaan pidettyä? Avaa sinä, yksi kuiskii. En vitussa, avaa ite, toinen vastaa.
– Mä en voi kun olen paskalla, totean ja livahdan vessaan.
Kaikki istuvat (jotkut jopa kirjaimellisesti) paska jäykkänä pitkän aikaa. Ovikelloa renkutetaan useampaan kertaan, välillä koputetaankin. Viimein askeleet etääntyvät ovelta. Olemme kuulevinamme myös naapurin kelloa soitettavan, mutta sielläkään kukaan ei vastaa. Lopulta soittelija kopistelee alas portaita. Huokaisemme. Vedän vessan.
Tullessani käymälästä huomaan ulko-oven alta pilkottavan lapun. Odwiedziny duszpasterskie, siinä lukee ja viereen on käsin rustattu kellonaika. Eikös tuossa piru vie pällistele Jeesuskin, tihrustamme. Google Translate kääntää odwiedzinyn ”käynniksi” ja duszpasterskien ”pastoraaliseksi”. Peräkkäin kirjoitettuna se sanoo kyseessä olleen ”paimenmatkan”. Paimenvierailu kenties, arvelemme.
Tosiaan, nythän on loppiainen, tajuamme. Viereisen kirkon lähimmäisenrakastajat olivat ilmeisesti korttelikierroksella. Koko krapulamorkkis olisi nyt sielunpaimeniemme toimesta näppärästi pois pyyhitty – kotikäyntinä!
Vaan ei, syntiin jäimme rypemään. Minkäs teet. Hyviksillä on ehkä kotikäyntipalvelu, mutta saatana kutsuu alkoreikäänsä 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokainen päivä.

Myöhemmin Suomessa minulle selviää, että A:n hajonneen kameran säpäleiden seasta löytyi sentään muistikortti.
– Viimeinen videopätkä on kyllä ihan hieno, A kertoo. – Harmi vain, että nauhoitus katkeaa juuri, kun tartut kameraan. Olisi ollut jännä nähdä koko matka maahan asti.

1 EU-vaaleissa mm. monarkiaan paluuta vaatinut Puolan KNP-puolue sai parlamenttiin neljä meppiä.

 

Lidingö, Tukholma. Ruohottuneella laiturilla istuksii viisikymppinen korealaismies Ŏm Nam-il ja onkii. Peltiämpärissä polskii vain yksi pienehkö särki. Nam-il ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan huolestuneelta kalaonnestaan: hän nukkuu. Vapa on kiilattu käsinojan alta muovituolin takajalkaa vasten.
Huppariin ja verkkareihin sonnustautunut nuorimies lampsii tuolin vierelle. Hän rykäisee painokkaasti. Ŏm vain kuorsaa kovempaa. Tulija kaivaa taskustaan tupakan, työntää sen huuleensa, sytyttää ja puhaltaa henkoset. Sitten hän potkaisee muovituolin etujalkaa ja tokaisee äänekkäästi kröhöm!
Ŏm säpsähtää hereille niin rajusti, että on kaatua selälleen. Ongenvapa ponnahtaa irti. Silloin isompi vonkale nykäisee siimaa, ja onki lennähtää uhkaavasti kohti merta. Ŏm loikkaa sen perään hätääntyneenä.
– Sori… vieras sokeltaa ja nostaa kaatuneen tuolin pystyyn. – Mä sitä reissua tulin…
Nam-il saa ongen napattua viime hetkellä. Hän tempaisee laiturille hyvänkokoisen ahvenen.
– Reissua? hän ihmettelee irrottaessaan sätkivää kalaa koukusta. – Jaa jaa, matkaa… Te nuoret puhutte niin omituisesti.
Ŏm viskaa ahvenen ämpäriin. Hän poimii tuolinreunukselta maahan pudonneen puvuntakkinsa ja pyyhkii nenäliinalla ensin rintapielen Kim Il-sung -merkin, vasta sitten kätensä.
– Mahtaakohan minulla olla mukana kaikkia lappuja, hän mutisee ja naurahtaa itsekseen.
– Niin, mua kehotettiin teidän puoleenne- -
– Ejejei, se oli ihan oikein. Katsotaanpa…
Ŏm loihtii povitaskustaan kirjekuoren ja heilauttaa kulmakarvojaan kuin olisi tehnyt maagisen eleen. Hän ojentaa kuoren, mutta vetääkin sen takaisin juuri kun poika on tarttumassa siihen.
– Olettaisin, että teidän pitää ensin suorittaa leimavero sekä hallinnointikulut, Ŏm sanoo vakavailmeisenä.
– Mitä, täällä vai?
– Täällä, täällä. Missä sitten? Ŏm vastaa naurahtaen ja kääntyy katselemaan ulapalle heiluttaen kuorta kuin viuhkaa kasvojensa edessä.
– Okei, okei… Kortti ei varmaan käy?
– Käteistä, kiitos. Pari kiloa tuoreita ahvenia kelpaa toki myös.
Poika katsahtaa Nam-iliin suu auki loksahtaen. Tupakka tipahtaa alahuulesta laiturille.
– Vitsi, vitsi. Mieluiten dollareita.
– Täh? Ei mulla ole kuin kruunuja.
Ŏm huokaisee. – No mennään niillä sitten.
– Niin, paljonko se oli? hupparimies kysyy selaten setelirullaa.
– Ainakin tämän verran, Ŏm vastaa ja nappaa rahat jätkän kädestä.
– Heeei! Hetkinen! tämä huudahtaa.
– Kännykkä.
– Mitä?
– Kännykkä myös. Anna tänne.
– Älä nyt viitsi…
– Haluatko reissullesi vai et? Ŏm tivaa ja on heittävinään kuoren mereen.
– Ei oo todellista… nuorukainen manaa, mutta kaivaa puhelimensa taskunpohjalta ja ojentaa sen.
– Pah, toissasesongin Samsung… Ŏm tuhahtaa pettyneesti.
– No, riittääkö?
Ŏm punnitsee kännykkää ja setelinippua toisessa kädessään sekä kirjekuorta toisessa, sitten kohauttaa harteitaan ja ojentaa kirjeen jätkälle. Tämä rupeaa repimään kuorta auki kääntyessään pois.
– Hei! Ŏm huudahtaa. – Avaat sen sitten kotona.
– Mutta jos siinä on virheitä…
– Me Pohjois-Koreassa emme tee virheitä.
Hupparimies pyöräyttää silmiään, mutta tunkee kirjeen takin uumeniin ja lampsii autolleen.

Nam-ilin peratessa lähetystöllä kaloja hänen kollegansa Kwak Ki-ha kurkistaa keittiöön.
– Oho, onpa saalis.
– Ikuinen presidentti taisi tosiaan katsella suopeasti tännepäin, Ŏm vastaa ja jatkaa Rakastettu kenraali kutistaa etäisyydet taikuudella -laulun hyräilyä hyväntuulisena.
– Maltan tuskin odottaa… Ai niin, sinulla olisi ollut asiakaskin tänään.
– Juu, löysi perille kyllä. Kiitokset.
– Löysi perille? Jaa, pyysin kyllä tulemaan vasta huomenna uudestaan. Sanoin että olet tiistaisin kalastelemassa.
– Ihmettelin kyllä vähän, kun muistelin että emmekös me sopineet sen tapaamisen- -
– Niin ja Sergels torgetilta tuli joku vihainen puhelu.
– - -Sergels torgetille! Ŏm parahtaa. Hän tarttuu Ki-haa rinnuksista. – Mihin aikaan se puhelu tuli?
– Kymmeneltä.
– Kymmeneltä! Ŏm vaikeroi ja repii kalanperkeisillä kourilla hiuksiaan.
– Tai siis parikymmentä minuuttia yli, Kwak täsmentää nyppien suomun rintamerkistä. – Ihmettelivät, missä olet. Mitäs… Nam-il, mikä sinun on?
Ŏm on syöksynyt keittiön pöydän alle.
– Pieni virhe pääsi tapahtumaan, hän hihittelee hysteerisesti ja tunkee päätään roskaämpäriin. – Pieeeni virhe…
– Tule pois sieltä ja selitä! Kwak ärähtää.
Ŏm Nam-il punnertaa ylös pöydän alta ja lysähtää jakkaralle.
– Luulin että rantaan tullut tyyppi oli se diileri, joka minun piti tavata kymmeneltä, hän selittää voipuneesti. – Kymmeneltä illalla. Mitkä hiton hanttapulit kaupittelevat torilla keskellä päivää huumeita? Rappiokapitalismia, tosiaankin…
– Niin no… Kwak myötäilee ja istahtaa hänkin pöydän ääreen. – Minäkin kyllä ihmettelin sitä toista. Tivasin moneen kertaan, että näyttääkö tämä matkatoimistolta. Mutta se odotteli jonkin kuvauslupa-anomuksen päätöstä. Arvelin sinun tietävän siitä…
– Väkersin yötä myöten lappuihin Rakastetun johtajan kuviakin, juche-iskulauseita ja kaikkea, Ŏm vaikeroi.
Hetken miehet vain istuvat.
Sitten Ŏm hörähtää: – Rakastettu kenraali siis todella kutistaa etäisyydet taikuudella.
Kumpikin räjähtää nauramaan.
– Muista kertoa tuo myös kuulustelijoille, Kwak saa sanottua hohotuksen seassa.
Nam-ilin nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten. Hän katsoo kauhistuneena kollegaansa.
– Vitsi, vitsi, Kwak hekottelee noustessaan tuolilta. Hän taputtaa Ŏmia olkapäälle. – Laitahan nyt ne kalat, minä haen kimchin.

 

Turku. Kirkkopuiston grilli, aamuyö. Nätti, juhlatamineisiin laittautunut parikymppinen tyttönen tilailee hiukopalaa itselleen ja vähintään yhtä sievälle kaverilleen.
– Ja sit… ei sipuliiii, ei kurkkusalaattiiii, ei majoneesiiii, ei salaattiiii, ei sinappiiii… mut muuten kaikki mausteet. Nii ja ei ranskiksii.
Tämä huvittaa tyttöjen takana jonottavaa jätkäseuruetta.
– Kan jag få nånting med ingenting? yksi lohkaisee.
– Förstås bara om det är gluteinfri, toinen jatkaa. Muut röhöttelevät.
Tyttö kiepsahtaa ympäri.
– Nyt ollaan Suomessa! Puhukaa suomea! hän kivahtaa.
– Ny olla Turus, puhu turkku, etummainen vastaa. Muut hekottelevat entistä kovempaa. Taaempana joku taivastelee: – Herregud! Och jag trodde vi var i Korpo. Men va helvete är den där kyrkan då?
Neitoa ei naurata.
– Miten te voitte ees… olla! hän puhisee. – Ootte ku omistaisitte koko mestan, vaik me ollaan sentään taisteltu meijän vapaudest… ja, ja… isämmaast!
– Kyl mun isopappa sotimas oli siin ku sunki, etummainen poika vastaa ilme vakavoituen.
Mutta tyttö vain jatkaa: – Eikä teil oo mitää niinku kulttuurii tai historiaakaa, niinku… Sibeliust…
Röhötystä.
– … tai Mannerheimii!
Koko poikasakki räjähtää hohottamaan.
– Hei Melissa anna olla, toinen tyttö nykii raivosta punottavaa ystäväänsä hihasta. – Safkat tuli. Mennään.
– Suami suamalaisil! tyttö vielä julistaa kaverinsa raahatessa häntä pois.
– Niin se Marskikin tapas ain sanoo, jonon etummainen vielä hihkaisee taksiin katoavalle tytölle. – Tosin på svenska, mää luule.
Grilliltä huikataan seuraava tiskille.
– Jag vet inte, men är den kanske Domkyrkan? jonon hännillä jatketaan jaanausta.
– Dom hedningarna har redan kyrkor här? Hur tiden flyter…
– Vi är i Åbo, tala kustsvenska!
– Kör din porilainen upp i röven, vittu.

 

Astun ulos autosta. Kuin kammella käännettynä eteeni ponnahtaa raihnaisessa kunnossa oleva parikymppinen jätkä. Tajuan nähneeni hänet hetki sitten makaamassa katoksen penkillä yöbussin jarruttaessa pysäkille.
– Mun frendit feidas mut, hän kertoo. – Missä vitussa mä olen?
Bussi katoaa yöhön. Lähden ylittämään tietä.
– Melkein Kauniaisissa, huikkaan viuhtoen kädelläni epämääräiseen suuntaan. Jätkä ei vaikuta valaistuvan tiedosta. – Viherlaaksossa, täsmennän.
– Mitä vittua! hän parkaisee huojuen ojanpartaalla. – Missä? Oltiin menossa jatkoille… mut sit ne feidas mut. Voit sä soittaa mulle taksin? Mun kännykkä on dead.
Keskiviivalla kiroan. Toisessa todellisuudessa sanon: No ikävänpä tempun tekivät, tokkopa ystäviäsi ovat alkuunkaan, mokomat kaiffarit. Mutta hätä ei ole tämännäköinen – voithan toki yöpyä sohvallani. Asun ihan tuossa kulman takana. Ei tarvitse sitten taksiin törsätä ja.
Tässä nimenomaisessa sanon: – Mennään tonne ostoskeskukselle. Sinne on paljon helpompi tilata takseja.
Oikaisemme sivutien kautta, joka häviää mustaan metsikköön kuin vihjaten tarinan kaikkien henkilöiden tulevan pilkotuiksi ruostuneella kirveellä parin minuutin päästä. Totean tämän ääneen. Hekottelemme hermostuneesti.

Ostarin parkkipaikalla soitan taksikeskukseen.
– Viherlaaksoon… tota… niinku… siis tää on Turuntien varressa ja… Häh? Eiku vanhan, vanhan Turuntien… Tossa on joku Alepa… kuvailen parhaan havaintokykyni mukaan, joka on olosuhteisiinkin nähden huomattavan sumea. Tai sitten se on tämä pirun todellisuus, joka lienee pahainen tärähtänyt lomamatkahologrammi.
– Espoossa on niinku miljoona Alepaa hei, taksikeskuksen norttitumpeilla liekitetyn viskibasson omaava (varmaankin muutoin) sirpsakan sensuelli tyttö mörähtää.
– Siis niinku Viher- - aloitan.
– Nyt pätkii tosi pahasti, tyttö vastaa.
– - -LAAKSOSSA, mylvin.
– Yhteys vähän pätkii, mä vaihdan t- - tyttö sanoo ja piipahtaa kadoksiin. Samassa seuraava, paljon pirteämpi ääni tervehtii minua: – Taksikeskus! Miten voin palvella?
Saan kuin saankin määriteltyä sijaintini galaksin tässä kierteishaarassa. Päättäessäni puhelun en voi olla pohtimatta, tekevätkö ne näitä källejä paljonkin sille keskuksen ainoalle reippaalle kaverille. Montakohan yövuoroa poika vielä kestää, ennen kuin sapettuu? Ääni laskee oktaavin-pari, pussit mösähtävät silmien alle ja puhelunsiirtonappi alkaa kutsuen keimailla yössä…
– Täytyy vissiin ottaa juoksutaksi, tässä tämänhetkisessä todellisuudessa yhyttämäni jätkä keskeyttää mieleni harhailun. Katson kummastuneena. – No vittu mulla mitään rahaa ole, hän täsmentää kuin hidasjärkiselle. Mitä eittämättä olenkin. Jopa olosuhteisiin nähden.
– Vittuako sä sitten taksia halusit? ärähdän.
– Vitullako mä täältä muuten pois pääsen?
Sillä välin kun ehdotan moninaisia eri tapoja – jos nyt ei suorastaan koko kehon liikuttamiseen niin ainakin – ruumiinosien tunkemiseen ruumiinaukkoihin, toisen todellisuuden minäni on päätynyt sittenkin tilaamaan taksin omalle miekkoselleen tämän kohteliaasti kieltäydyttyä majapaikasta vedoten työ- sekä opiskelukiireisiin aamutuimaan; sällin maksukyvyn rajoittuneisuuden käytyä ilmi toisen todellisuuden minäni on hyväntahtoisesti hekotellen kaivanut parikymppisen taskunpohjalta ja läiskäissyt sen kohtalon nopanheitolla kulkuriksi päätyneen lähimmäisen kouraan; olemme par’aikaa erkanemassa tahoillemme kuin ulapalla toisensa kohdanneet purjelaivat.
Tässä nimenomaisessa todellisuudessa viskaan kädet kohti yötaivasta, ulvahdan ja lähden lampsimaan takaisin oikopolun mustaan aukkoon. Päästyäni Turuntien toiselle puolelle näen taksin kaartavan ostoskeskuksen pihaan. Kun räpellän avainta kotioven lukkoon, puhelin alkaa päristä taskussa. Suljen sen, rämmin sänkyyn ja todellisuus sammuu.

Lounashissiä odotellessani puhelin soi. Vastaan.
– Espoon taksista Pera tässä, keski-ikäinen miesääni tervehtii. – Jäikös sulla eilen reissu maksamatta?
– Mä en kyllä eilen taksilla ajellut… Nielaisen ja jatkan: – … mutta tilasin kyllä taksin yhdelle tyypille, joka oli eksynyt. Sekö sitten jätti maksamatta?
– Näin teki. Mitäs nyt tehdään?
– No tota, jospa mä sitten maksan sen, kun kerran tilasinkin…
– Kyllähän se mulle tietysti käy.
Sovimme tapaamisen myöhemmäksi. Helpottuneena kerron tarkemmin yön tapaamisesta kuskille (painottamatta kuitenkaan liiemmin oman päihtymistilani syvyyttä, saati tarkentamatta tyypin maininneen aikeistaan kuitata maksumuodollisuudet urheilusuorituksella).
– Sen siitä saa kun yrittää auttaa lähimmäistä, päätän tarinani. Naureskelemme yhdessä, että niinpä tosiaan. Ja on se nuoriso kyllä semmoista yhtä nuorisoa nykyään. Ei ollut meidän nuoruudessa nuorisoa. Toivottelemme päivänjatkot, ja suorastaan leijun. Syntini ovat anteeksiannetut! En sittenkään liukene tyhjiöenergiaksi moraalisen selkärankani mukana.
Puhelin soi taas, kun norotan jälkiruokakahvia kuppiin.
– Pera tässä vielä. Mä vähän mietiskelin, että jos nyt kumminkin annetaan olla sen maksun kanssa. Eihän se sun vikas ollut.
– Kyllähän se mulle tietysti käy.
– Mutta jos mä sen kaverin näen vielä, niin… hehheh.
– Aivan, hehheh. Sen nuorison kanssa semmosta…
– Nuorison perskeles. No mutta, hyvää kevättä sulle.
– Samoin, samoin.
Ryystän loput kahvit sisuksiini ja poistuessani kahviosta nappaan jälkkäriomenan mukaani (saa ottaa vain jos ei ota kahvia). Hississä tuumin, että mahtaa siellä toisessa todellisuudessa nyt vituttaa.

 

Tiskijukan viha tyhjässä baarissa VI

Työnnän liukua ylemmäs, mutta kaljakaapin hurina kuuluu vieläkin musiikin läpi. Vilkaisen baarimikkoa, josko äänenvoimakkuus nousi liiaksi, mutta hän vain tuijottaa lasittuneesti eteensä, suunnilleen tyhjän tanssilattian keskipisteeseen.
Se tuntuu nielevän kaikkeuden ympäriltään hitaasti, vääjäämättömästi. Asiakkaat se jo ahmaisi, nyt se ryystää sisuksiinsa muuta näkyvää materiaa. Kohta täällä ei leiju muuta kuin hiukan Hawkingin säteilyä ja muisto viimeisen bassorummun lyönnistä, joka jossain toisaalla on synnyttänyt uuden kaikkeuden siemenen – toisen tanssilattian, toisen baarin ja kokonaisen galaksin sen ympärille. Joka sekin on täysin tyhjä elämästä.
Tanssilattia. Tuo mustaa kosmista vihaa sykkivä neliö. Äkkiä ymmärrän.
Kazimir Malevitš. Olen avantgarden ytimessä.
Tanssilattia on teokseni musta neliö. Kaiuttimien ja pöytien suorakulmiot lähestyvät sitä. Tuolien ympyrät luovat täplikästä rytmiä siellä täällä. Baaritiskin kaari kahmaisee kohti, perääntyy sitten.
Vaikka mikään ei liiku, syntyy kuitenkin valtava liikkeen tuntu.
Teos ei esitä mitään. Kukaan ei esiinny. Kaikki vain on. Olemme suprematistinen esiintymä.
Baarimikkokin alkaa pelkistyä geometrisiksi muodoiksi. Ympyrä, kolmiot kärjittäin, suorakaiteita käsinä. Hän sanoo jotain, mutta kuulen vain ääniaaltojen värähtelyä. Tarpeettomia ulottuvuuksia karsiutuu – kolmas lähti jo paskalle ja ajan nuoli mutisee, että sillä on huomenna aikainen herätys.
Abstrahoitunut rumpufilli julistaa tilan autonomiseksi sosiaalikeskukseksi. Tanssilattialla pyörii villisti Euroopan idea. Homosaatio pummaa tupakkaa kirkkoslaaviksi. Kapitalismi ei anna, vaan punavihermätänee välinpitämättömästi.
– Laitat sä seuraavan biisin? Tuli asiakkaita, sanoo ääni, joka tuntuu jylisevän universumin reunan tuolta puolen.
Havaitsen edelleen katsovani baarimikottaren geometrisesti sopusuhtaisia muotoja, jotka ovat sittemmin palautuneet lihaksi. Hän hymyilee vaivaantuneesti. Sanon bzöwfräeb’gefbq ja viskaan satunnaisen biisin soimaan.
Koko kapakkaan saapunut seurue ampaisee tanssilattialle samaan aikaan ja alkaa hyppiä kiljuen.
Mulkoilen noita sietämättömän kauniita neitosia happamasti. Vaihtelen kappaleita mahdollisimman kulmikkaasti. Soitan mitä esoteerisimpia genrejä, mutta mikään ei karkota tanssijoita lattialta. Mbaqangan soidessa rupeavat kuin kiusallaan kisaamaan breakdance-liikkeillä.
Hetkeni on mennyt. Teokseni on tuhottu. Mustan neliön puhtaus tahrattu lihan liikkeillä. Sekä ropauksella lasinsiruja, tujauksella olutta ja hitusella oksennusta takanurkassa.
Jäljellä on vain viha. Ilta on nuori.

 

Paikallisjuna, Helsinki. Kaksi kikattavaista tyttöä astuu vaunuun ja rupeaa levittämään shoppailukassivuorta seinänvierustan kääntöpenkeille. Toimituksen katkaisee tavan takaa ohmygaaawwd!– tai reeeally?-kiekaisu.
Kun he ovat saaneet maallisen omaisuutensa lomaan soviteltua itsensäkin, toinen tytöistä huomaa käytävän toisella puolella istuvan mustan miehen, joka on seurannut heidän tohellustaan hymynkare suupielessään.
– Hyvä päivä, tyttö toivottaa miehelle valloittavasti hymyillen. – Mithä sinjule khjulu?
– Fine… I guess… mies vastaa. – But I don’t really speak Finnish… yet.
– Oh my gaawwd! tyttö kiljaisee ja jatkaa paksulla jenkkienglannilla: – Mäkin vasta opettelen. Oletko pitkällä reissulla Suomessa?
– Kohtuullisen, mies vastaa hänkin englanniksi. – Tulin Somaliasta.
– Oh my gaawwd! tyttö kiljaisee.
– Somaliasta? kysyy toinen tyttö. – Eikös siellä päin olla… muslimeja?
– Muslimeja, kristittyjä… mies vastaa. – Itse olen kristityltä seudulta, mutta… siellä oli vähän muuta mietittävää kuin… Mutta mitenkäs te? Lomamatkalla Suomessa?
– No me ollaan itse asiassa kiertämässä maailmaa kertomassa meidän aivan mahtavasta Jumalasta, joka rakastaa tttosi mmmielettömästi ihan jokaista…
– Oh my gaawwdd! keskeyttää ensimmäinen tyttö. – Sun täytyy tulla käymään temppelillä!
– Temppelillä? mies kysyy.
– Se on totaalisen mahtava ja meillä on vaikka mitä siistejä tapahtumia siellä. Mielettömän hyvä meininki! tyttö vastaa ja rupeaa kaivamaan ostoskassiviidakostaan jotain. Erään kassin päällimmäisenä keikkunut pehmolelukoira putoaa lattialle sulaneen lumen muodostamaan lätäkköön.
– Tässä! tyttö viimein huudahtaa ja ojentaa miehelle lentolehtisen, jonka kannessa lukee Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.
– Kiitos, mies sanoo vaivaantuneena, – mutta en tosiaankaan osaa suomea vielä kovin hyvin.
– Oh my gawwwd! tyttö henkäisee käsi suullaan. – Mulla ei taida olla mukana kuin noita…
Silloin junan kaiutin plinkauttaa seuraavan aseman: Kilo, Tsiiilo.
– Tää on meidän, sanoo toinen tytöistä.
– Reaaall–
– Ota sä noi, mä saan nämä.
Tytöt kahmivat kasseja käsiinsä ja kainaloihinsa ja ryntäävät ulos junasta viime hetkellä ennen ovien sulkeutumista. – Nähdään temppelillä! toinen tytöistä hihkaisee vielä laiturilta ja vilkuttaa miehelle.
– Jep… tämä murahtaa itsekseen ja vilkuttaa takaisin leveä virne naamallaan. Hän poimii lattialle unohtuneen lelukoiran. – Vai mitäs sanot, Jesse?
Koira vain toljottaa takaisin muovisilmillään. Juna nytkähtää liikkeelle. Espoon yllä taivas tummuu.
Jumala ei kommentoi.

 

Lonttisten kulmilla, Turussa. Pari ei-niin-raffinoitua miekkosta seisoskelee karaokebaarin edustalla. Toinen imaisee sähkötupakastaan.
– Koit sääki, hän sanoo toiselle.
– En! tämä vastaa tiukasti.
– No ot ny. Tupakkaa se vaa o.
– Eikä ol. See om pelkkää nikotiinii. Karseet.
– No semmottos mää just sanosi. Tupakkaa.
– Mitä see semmone tupakki o, ko pelkkää nikotiinii o valla va? Karseet myrkkyy, eikä maistu milttä.
– Hyvää tää o. Maistuu lakritsilt. Ota ny.
– Mis ova häkä ja terva, mää kysyv vaa.
– Saa tätä tervam makusenaki varmaa.
Sähkötupakkamies imaisee pitkät savut ja puhaltelee liioitellun nautinnollisesti. Toinen sylkäisee seinustalle mustanpuhuvan räkäklimpin.
– Ei tupakka ol pelkkä nikotiini, hän tuhahtaa. – Yhtä hyvi mää voisi sit vettä heroiinni.
– No ota ny yhret hatsit.
– E.
– Mammari.

 

Bussipysäkilla. Vilkaisen puhelimen kelloa. Kas, viesti vastaajassa. Näpäytän nappia. Odotan.
Tuuttaus katkeaa rasahtaen. Sinulle on… yksi… viesti. Pimmm.
– Onnea, olet voittanut iPhone 5:n. Tule lähimmälle R-kioskille ja tunge se perseeseesi.
Viesti päättyy naurunremakkaan. Suljen puhelimen.
Tihrustan kadun toisella puolella räntäsateessa häämöttävää kioskia. Näinköhän se mahtuu sinne, tuumin.
Bussia ei edelleenkään kuulu.

 

Ollakseen läpeensä kunnollinen ”Perus Vapauden Suomi Rintama” -puolueen kannattaja Ketarainen ryhtyi perusteellisiin puhdistuksiin. Koska hän koki tekevänsä tärkeimmän poliittisen työnsä tietokoneensa ääressä, oli puhdistuskin siis aloitettava sieltä.
Ketarainen alkoi puhdistaa näppäimistöään. Tupakantuhka ja kahviläiskät saivat toki jäädä, sillä ne vain korostivat hänen hieman eksentristä luonnettaan. Pöytälaatikosta hän kaivoi ruuvimeisselin ja – hieraisten varovasti reittään – aloitti operaation.
Napakalla ranneliikkeellä Ketarainen irroitti tsetan ja äksän. Oli jo korkea aika päästä eroon ulkomaalaistaustaisista kirjoitusmerkeistä, jollaiset maahamme tultuaan ovat vieneet monesti kahdenkin kotoperäisen kirjaimen työt osoittamatta minkäänlaista kykyä tai halua sopeutua suomalaiseen lausumiskulttuuriin.
Seuraavaksi puhdistukset kohdistuivat ruotsalaiseen oohon. Pakkoruotsia ei Ketaraisen näppäimistöllä hyysätty, vaikkakin operaatio poisti mahdollisuuden käyttää nerokasta termiä ”ruåttalainen håmå”. Ähvää piti pohtia tovi jos toinenkin, mutta lopulta sekin sai lähteä. Eihän edes Vorssassa tarvita ähvää kuin pesofatissa. Ja fyyrerin voi kirjoittaa ihan suomeksi ”johtaja”.
Nopeassa tahdissa pois lähtivät myös tuplavee ja E. E vähän kirpaisi, olihan se kirjaimena kuitenkin ihan kotoperäinen, mutta kun sen kyljessä möllötti tuo paholaismainen eurovaluutan symboli. Tuplavee sen sijaan oli silkkaa vierasperäistä roskasakkia. Vvagner, Vvolksvagen ja Vvermacht oli mahdollista kirjoittaa ihan synnyinmaisilla merkeilläkin. Bee sai ainakin toistaiseksi armon, sillä olisi noloa kysellä, lähtisikö joku kulmakuppilaan pisselle. Myös Gee sai armon, sillä vaikka kreippi olikin vielä hyväksyttävissä, kintonik ja kampiina eivät.
Pitkän pohdinnan päätteeksi Ketarainen päätti jättää C-näppäimen paikoilleen. Tarvittiinhan sitä esim. Mechsicolaista roskasakkia ja burgchaa tuomitessa. Lisäksi hänen suosimansa Cämel-savukkeet olisi ollut hankala kirjoittaa ilman seetä.
Äkkiä itseään soimaten Ketarainen riuhtaisi kuun pois. Sehän pirulainen möllöttää itsetyytyväisenä aivan näppäimistön alussa, suorastaan paalupaikalla, kuin pilkaten suomalaisen talvisodan formulasankarien saavutuksia olemassaolollaan. Ja viepä se peräti kolmen rehellisen kotimaakirjaimen työtkin. Kaiken kaikkiaan vastenmielinen tapaus. Kyseinen kirjain herätti niin suuren vihan, että se piti musertaa kantapäällä rikki lattiaa vasten. Kantapää hajosi.
Syvä tyytyväisyys valtasi Ketaraisen mielen kun hän katseli kättensä työn tuloksia. Tokihan näppäimistö näin aluksi näytti vähän reikäiseltä, mutta kaikkeen tottuu ja karsittu näppäimistö edesauttaa kirjoittamista puolueen auvoisan johtajan ”netti lokin” lyhytproosaisaan tyyliin. Myhäillen tupakkiaan polttava Ketarainen yltyi jopa pohtimaan, josko hänen tämänpäiväisen urakointinsa tuloksen voisi puolueen asetuttua valtaan määrätä valtiolliseksi standardiksi kaikille näppäimistöille.
Hmm, standardi. Dee. Eikös sekin pitäisi poistaa? Huokaisten Ketarainen tumppasi tupakan ja keskittyi tähän viimeisimpään huomioonsa. Ilta alkoi lähestyä ja veljet vetäytyä kulmabaarin neuvonpitopöytään, mutta eihän todellisen isänmaanystävän urakka koskaan valmistu eikä katso vuorokaudenaikoja.
Seuraava aamu valjetessaan paljasti pihan, jolla lojui näppäimetön näppäimistö, rikki lyöty näyttö sekä hyvin lommoinen tietokone. Olipa illan pitkinä ja yön pimeinä tunteina Ketarainen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että koko perhanan tietokone on vierasmainen ansa, jolla hän ei enää puhtaana suomalaisena kirjoita sanaakaan. Jos nyt kirjoittaa enää ollenkaan millään konstilla, akkain touhua ja ulkomailta tuotettua hapatusta. Ei Kalevalan laulumailla kirjoitettu, siellä laulettiin! ”Eeeeerika…”

 

NSA:n päämaja, OPS2A, kolmas maanalainen kerros, kaakkoissiiven sermihalli. Siinä kahviautomaatin luona, viistoon vastapäätä.
Neljännen tason Skandinavian ja Pohjois-Euroopan sektorin kryptografia-analysoija Frank J. Blank Jr paiskaa tietokonehiiren työpöytäänsä niin että vasen nappi irtoaa. Tämä ei kuitenkaan tuo riittävää tyydytystä Frankille, joka hakkaa vielä pöytää nyrkeillään ja karjuu eläimellisesti: – Kuka HELVETIN KUSIPÄÄ on koodannut tämän takaporttisoftan? Guantanamoon heti!
Sermien takaa nousee näkyviin hämmästyneitä päitä, jotka kuitenkin katoavat melko pian takaisin työn pariin. Vain naapurikuution kollega Alice nojautuu työtilansa väliseinän yli.
– Mikä hätänä, Frankie? Alice kysyy vienosti hymyillen.
– Joku tyyppi Suomessa mainitsee jatkuvasti Syyrian ja Al-Qaidan lentopalloseuran suljetulla keskustelualueella, Frank kertoo yrmeänä keräillessään hiiren palasia lattialta. – Yritin vilkuilla kohteen rahaliikennettä nettipankin takaportin kautta, mutta ei siitä vittu tule mitään, kun se VITUN TAKAPORTTI ON KOODATTU IHAN PÄIN VITTUA!
Frank viskaa käsiinsä jo keräämänsä hiirenkappaleet uudestaan pitkin kuutiotaan. Hetken hän huohottaa hurjapäisenä ja lysähtää sitten pöytäänsä vasten, nyyhkyttäen.
Alice tulee Frankin kuution puolelle, taputtelee miestä olkapäälle ja vaivihkaa kerää hiirenpalaset. – No niin, rauhoitutaanpa, sshhh…
– Olen kaatanut jo kolme kertaa sen helvatun pankin serverit tänään, Frank saa sanottua niiskautusten väleissä. – Miten tällaisissa olosuhteissa voi olettaa saavansa tulostavoitteensa täytettyä? Ja minun pitäisi vielä ylittää ne! Tänä jouluna todella tarvitsen bonukset… Frank töräyttää äänekkäästi nenänsä tyhjäksi Alicen ojentamaan nenäliinaan (johon on kirjailtu NSA:n tunnuslause They served in silence).
– Suomiko sanoit? Mikä pankki se oli? Alice kysyy istuutuessaan pöydän reunalle ja napatessaan pöytäpuhelimen syliinsä. Hiukan katkonaisesti, yhä silloin tällöin nyyhkien Frank kertoo yksityiskohdat.
– Ellei muistini petä, meillä on siellä Tieto-nimisessä puulaakissa soluttautuja, Alice mutisee ja naputtelee pitkänpuoleisen numerosarjan, – ja juuri tämän pankin nettipalvelut he toteuttivat…
Toisessa päässä vastataan pienen ikuisuuden kuluttua. – Hei Reima, miten menee, Alice tässä! Ai kolme yöllä… voi eeei, olen tooosi pahoillani… Kuule, meillä on pikku ongelma täällä sen sinun… hmm… naputtelemasi koirankopin… kanssa. Tuppaa, tuota, romahdella itsestään… eikä pikku puudelimme pääse… eh, suojaan sateelta… Mikähän siinä voisi olla ongelmana?
Alice kuuntelee pitkänpuoleisen vastauksen välillä myhähtäen a-ha. Viimein hän sulkee puhelimen ja huokaisee.
– Sanoi että takaportti toimi kyllä testeissä. Että todennäköisesti meidän palomuurimme aiheuttaa ongelman. Että pitää tarkistaa portit. Että ylipäätään speksauksessa puhuttiin vain mahdollisuudesta lukea tietoa, mutta kun viime metreillä lisättiin kirjoitusoikeudetkin, systeemistä tuli epävakaa. Että ominaisuuden kunnolla implementointi ottaa aikaa, että hän kyllä tekee sen kunhan hinnasta sovitaan. Mutta että kyseisen pankin ylläpito on ulkoistettu Intiaan, joten hänellä ei ole enää suoraa pääsyä koodiin. Tosin sielläkin on kyllä meidän soluttautuja, että jos halutaan soittaa suoraan sinne…
Frank tuhahtaa: – Intiaan! Aina kun soitan sinne jostain aiheesta, päädyn itse puhumaan suurimman osan puhelusta, kun en kumminkaan ymmärrä mitään niiden englannista.
Alice katsoo Frankia mietteliäänä. – Kuule, mikä sen haun prioriteetti oli?
– E-ei se mikään kovin korkea ollut, sininen-kakkonen kai, Frank vastaa hämmentyneenä. – Kuinka niin?
– Sininen-kakkonen! Alice naurahtaa. – Eihän tässä sitten mitään hätää ole. Tehdään näin: Merkkaat työajanseurantaan että yritit suorittaa tehtävän, mutta se ei onnistunut alemman portaan heikon yhteistyöhalukkuuden takia. Sillä välin minä käyn ujuttamassa Reiman sähköpostiin pari arvelluttavaa kuvaa. Ei mitään vakavaa, muutama kuva singoista, huumepusseista ja vähän propagandaa arabiaksi. Sen verran, että Reima saa itse sininen-kakkonen-leiman tietoihinsa. Kun hän jämähtää jollain lentokentällä tuntikausiksi oman takaporttinsa tarkistuksiin, saattaa olla että motivaatio korjata pankin takaportti palautuu…
Frankin kasvoille leviää hymy. Alicenkin suupielessä karehtii pienoinen virne.
– Saat tuntisi täyteen ja sitten kun Reima on hoitanut hommansa, saat projektisikin maaliin kunnialla, Alice lopettaa.
– Voi Alice, olet enkeli! Frank huudahtaa. – Miten voin ikinä kiittää kylliksi?
Alice kietoo rikkonaisen hiiren Frankin kaulaan koruksi, suukottaa miestä otsalle ja poistuu kuutiosta lanteet keinuen. – Kyllähän sinä tiedät, Frankie-boy, kyllähän sinä tiedät…
Frank punastuu. – Alice! Minä olen naimisissa oleva mies…
Alice katoaa sermin taakse. Hänen naurunsa kujerrus kaikuu hetken salissa, kunnes hukkuu tietokoneiden huminaan ja näppäimistöjen näpytykseen.

 

Bussissa Seutulaan. Tyttö meuhkaa puhelimeensa: – Se eka tunti meni vittu sit ihan hulinaks, ei ne vittu totellu mua yhtään. Mä sit vähän vittu avauduin niille. Sit tää vitun vanhempi maikka käski vittu mua pyytään anteeks niiltä.
– No pyysin mä vittu sit, tyttö jatkaa. – Pahoittelin et sanoin lehmiks ja pahoittelin et sanoin vitun tyhmiks ja pahoittelin et tuli paha mieli. Mut kysyin sit vielä et miks ne sit antaa itsestään vitun tyhmän lehmän vaikutelman. Et kannattais ehkä vähän miettii omaa käytöstään.
– No se maikka jotain muljautteli silmiään, mut kyl se sit kelpas.
Tyttö huomaa bussin ajavan pysäkin ohi. Huutaa kuskille: – Voisiks vittu pysähtyy!
Kuski survaisee jarrun pohjaan. Ihmiset törmäilevät toisiinsa. Kuuluu railakasta kiroilua, jonka yli kaikuu kuskin huuto: – Sa vittu paina se vitu nappi jos tahto pysahtu!
Tyttö marssii ulos autosta ja jatkaa puhelimeensa: – Kellään oo nykyään mitään käytöstapoja, vittu.

 

”Lenina! Haluan sinua!” Vlad voihkaisi epätoivoissaan. Hän rojahti istumaan tyhjän kokoussalin puhujankorokkeen reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Lenina tunsi miehestä huokuvan tuskan syvällä alavatsassaan.
Hän kovetti itsensä; sulki kauluspaitansa ylimmän napin ja oikaisi vasemman rinnan kunniamerkit. ”Taas häiriöitä ohutsuolessa”, hän sanoi äänettömästi itselleen ja päätti heti maanantaina pistäytyä terveytyskeskuksessa.
”Vlad, tovereiden kesken”, hän aloitti keksittyään lähestymistavan. ”Niin, pidän sinua todellakin hyvänä toverinani. Siksi puhun suoraan – en verhoa viestiäni lainauksin. Sanoessasi haluavasi minua sinä loukkaat minua tietoisena naispuolisena Puolueen jäsenenä. Saat minut tuntemaan itseni pelkäksi naaraaksi. Kuin en ihmisenä olisi mitään, kuin… en kuuluisi Puolueeseen!”
Vlad hätkähti. Hän nosti päänsä ja katsahti naiseen. Lenina kohtasi miehen katseen ja katui sanojaan. Mutta tehty mikä tehty.
Vlad katsoi rävähtämättä Leninaa silmiin sekuntikaupalla. Hitaasti miehen silmistä paistanut tuska verhoutui jonkin uuden tunteen alle. Kuin hän olisi asettanut paksut piilolasit silmiinsä.
Mies nousi.
”Olen heteroseksuaali, kuten tiedät”, hän sanoi. ”Tästä johtuen sinun edustamasi sukupuolen biologiset ilmenemismuodot herättävät minussa tiettyjä tunteita, mutta…” Vlad lopetti housujensa ryppyjen oikomisen ja katsoi taas Leninaa silmiin. ”Mutta kun sanon haluavani sinua, tarkoitan haluavani nimenomaan sinua enkä ketään muuta. Eläköön viisivuotissuunnitelma!”
Vlad marssi ulos salista.
Lenina seisoi kauan ajatukset pelkkänä sekamelskana päässään. Ensin hän ei ymmärtänyt alkuunkaan asiayhteyttä viisivuotissuunnitelman ja heteroseksuaalisuuden välillä.
Sitten hän muisti kokouksessa ehdottaneensa Vladin käyttämää lausahdusta seuraavan kuukauden viralliseksi poistumistervehdykseksi.
Mutta ei nyt ollut seuraava kuukausi. Eikä hänen ehdotustaan ollut edes hyväksytty. Tarkoitti mies sillä jotain?
Vai… Kauhea ajatus muotoutui Leninan aivoihin: Oliko se lipsahdus?

Kansanpoliisin komissaari sammutti kohdevalon ja irrotti siteet Vladin ranteista. Konstaapelit veivät hänet takaisin selliin. Uudet tieteelliset kuulustelumenetelmätkään eivät olleet saaneet Vladia murtumaan. Komissaari pyyhki hien otsaltaan ja veren nyrkkiraudasta.
Lenina astui kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli unohtunut auki konstaapeleiden lähtiessä.
”Hän on kova pala”, komissaari murahti huomattuaan Leninan. ”Mutta me puristamme hänestä totuuden ulos. Muistakaa että häntä syytetään individualismista – ne ovat sitkeämpiä kuin itse pirut.”
Lenina värähti muttei huomauttanut komissaaria tämän kielenkäytöstä. Lenina ymmärsi varsin hyvin kuinka raskas urakka oli. Myötätunto tulvahti Leninaan ja hän kysyi arasti: ”Haluaisin niin kovasti olla avuksi, toveri. Mutta mitä minunkaltaiseni hento nainen voisi tehdä?”
Komissaari katsoi Leninaa huvittuneena. ”Toveri, te olette urhein minun tapaamani naispuolinen Puolueen jäsen. Osoititte esimerkillistä oma-aloitteisuutta ja säkenöivää älykkyyttä paljastamalla tämän keskuudessamme kävelleen syöpäpesäkkeen. Olen mykkänä ihailusta toimintanne johdosta.”
Puna levisi Leninan poskille. Hän hymyili onnellisena, mutta sanoi tiukasti: ”Toimin vain niin kuin minua on opetettu toimimaan.”
”Eläköön Puolue!” mies huudahti. Hän nousi pöydänreunalta. Hän oli pitkä. Hiki oli liimannut puseron aivan kiinni hänen valtavaan rintaansa. Lenina katsoi miestä silmiin. Sellaisia silmiä hän ei kellään elävällä miehellä ollut nähnyt. Mutta hän oli nähnyt ne aiemminkin.
Monia vuosia sitten Leninan joukkueenjohtaja-aikoina pioneereissa hän oli ollut työprikaatin mukana tehtävissä eräällä sähkövatkainkombinaatilla. Kokoonpano-osaston sisäpihalla oli seissyt veistos, jota hän usein vapaahetkinään pysähtyi katselemaan.
Sama lahjomattoman uljas katse. Samat kiveäkin vankemmat käsivarret. Lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Kiveen hakattu mies oli juuri työntämäisillään vatkainterät sähkövatkaimeensa. Jalustassa luki: Me vatkaamme 51. puoluekokouksen viitoittamaa tietä!
Komissaari oli aivan Leninan edessä. ”Saanko kysyä miten te sen teitte?” Mies otti hellästi Leninan kämmenet omien valtavien kouriensa sisään. Komissaarin käsien nahka oli niin kovaa, että Leninan oli mahdotonta havaita, mihin iho loppui ja mistä nyrkkiraudan teräs alkoi.
”M-minä…” Lenina aloitti ääni sortuen. Mutta kun hän kohtasi komissaarin hellyyttä huokuvat silmät, hän sai äkkiä itsevarmuutta jatkaa: ”Hän paljasti itsensä lausumalla eläköön viisivuotissuunitelma lähtiessään luotani. Hän käytti tervehdystä, joka Puolueen keskushallituksen kokouksessa oli ehdotettu ensi kuun viralliseksi poistumistervehdykseksi. Minä ehdotin tuota tervehdystä, mutta ehdotukseni oli demokraattisesti hylätty.
Vlad siis vastusti enemmistöpäätöstä käyttäessään hylättyä tervehdystä. Mutta ennen kaikkea hän antoi minun ymmärtää minun olevan hänelle tärkeämpi kuin Puolueen! Hän nosti yksilön yhteisön – ja Puolueen – yläpuolelle! Hän – – ”
Mies keskeytti Leninan: ”Tavallaan minä säälin sitä onnetonta. Hän ei kyennyt hallitsemaan alhaisia halujaan. Ehkäpä kuka tahansa meistä voisi joissain olosuhteissa sortua – kukapa tietää?”
”Nuo olosuhteet ovat varsin yksiselitteiset”, Lenina vastasi katsoen lujana komissaaria suoraan silmiin. ”Nimittäin kun lakkaamme toimimasta kuten Puolueen ohjelma meitä vaatii toimimaan, niin silloin joutuu noihin olosuhteisiin!”
Mies hymyili. ”On myös toisenlaisia olosuhteita. Mikä teidän nimenne on?”
”Lenina…” Lenina huoahti kadotettuaan äkkiä varmuutensa.
”Lenina? Eikö muuta?”
”Ei teille… Entä… mikä teidän nimenne on?”
”Mark. Teille vain Mark, rakas toveri…”

Paljon myöhemmin, aamun jo valjetessa, Lenina heräsi Markin kainalossa. Unessaan Lenina oli palannut sähkövatkainkombinaatin sisäpihalle. Kaikki oli ollut niin kuin todellisuudessakin, mutta patsaan jalustassa oli lukenut: On pakko vatkaa.
”Jos se on poika, nimeäisin hänet Vladiksi. Loppujen lopuksi – minunhan on kiittäminen häntä tästä kaikesta…”
Katsellen nukkuvaa veistosta Lenina nukahti uudelleen.

Julkaistu alun perin SDNL:n Sirppiliiteri-julkaisussa 2/1991. Kiitokset Kansan arkistolle avusta tekstin metsästyksessä.

 

Mats riuhtaisee narusta. Moottori ei inahdakaan. Rannikkoruotsalaisittain säkätetty kirosanapilvi leviää yli tyynen Kihdin ulapan säikäyttäen yksinäisen lokin niin, että se pudottaa ahvenen nokastaan.
Muuten on hiljaista. Laskeva aurinko väreilee horisontissa. Luffe könyää pystyyn veneen keulasta ja tulee tökkimään kuonolla takatuhdolla istuvaa Matsia. Mies murahtaa ja rapsuttaa koiraa hajamielisesti.
”Mikä saaplarin päivä”, Mats kertoo koiralle. ”Ens vitun virkistyskalastajat rikkoo mun verkot. Kun palaan satamaan, se on täynnä saksalaisia, jotka luulee olevansa Jurmossa. Neuvoin ne piruuttani saaren toiselle laidalle, höhö, mutta takas tullessa ne marssii mun pihaan vaatimaan tilapäismajoitusta.”
Luffe nuolaisee Matsin naamaa myötätuntoisesti.
”Nyt tämä. Ja enkös unohtanutkin puhelimen kotiin. Vitutti niin helvetisti, että vain hyppäsin veneeseen ja sanoin lähteväni hakemaan patjoja.”
Äkkiä Mats valpastuu. Veden pinnassa näkyy selkeästi pientä väreilyä. Jotain tummaa häämöttää itäisessä horisontissa. ”No mut helkkari, alkaakos tuuli nousta?”
Mats ryntää mastolle, nostaa kiiruusti purjeen ja säntää takaisin peräsimelle. ”Juu, juu, antaas puhaltaa…” hän mutisee katsellen laiskasti retkottavaa purjetta.
Tuuli nousee rivakasti. Pian paatti on hyvässä myötäisessä. Mats katsoo hämmentyneenä horisonttiin. Pimeys leviää yli taivaan. Nyt se tuntuu peittävän jo puolen saaristoa. ”Mitä helkkaria?” Mats mutisee. ”Ihan kuin se… punertaisi?”
Silloin kuuluu valtava räsähdys. Mats kaatuu rähmälleen veneen pohjalle. Koira uikahtaa, kompastuu laitaan ja putoaa mereen.
Rämmittyään ylös veneestä Mats huomaa olevansa piskuisella luodolla. ”Ja saatanan merimetsojen umpeen paskoma, tietysti”, hän mutisee. Haju on sietämätön. Yksinäinen saaristolaismännynkäppyrä nököttää luodon vastapäisessä reunassa.
Mats tarraa mäntyyn ja alkaa repiä sitä irti. ”Saatanan… vitun… helvetin…” hän ärisee yhä kovempaan ääneen, kunnes huutaa suoraa kurkkua: ”Helvetin kauniaislaiset sunnuntaiseilarit! Vitun merimetsot ja perkeleen cityvihreät! Käykää joskus haistamassa tätä… PASKAA! Saaaata-nan saksalaiset! Saatanan saatanan saatanan–”
Tällä välin taivas on tummunut kokonaan. Juuri kun Mats saa riuhtaistua männyn irti ja alkaa karjua eläimellisesti saatanaa kohti taivasta, huuto takertuukin kurkkuun.
Taivas on putoamassa hänen päälleen. Aalto horisontista horisonttiin. Verta.
Hiukan ennen iskua on sekunti-pari täysin hiljaista.
Jälkeenpäin on taas hiljaista. Sitten kuuluu polskimista ja rapinaa, kun Luffe könyää merestä luodolle, joka ei ole enää valkoinen.
Luffe tassuttelee veren peittämän luodon yli Matsin luo, joka yltä päältä veressä istuu luodon laidalla, jalat verisessä meressä. Verinen mänty on yhä hänen kädessään.
Mats silittää koiraansa ja sanoo tälle: ”Mantereella ollaan taas kateellisia.”

Konteksti: hs.fi/a1362731799574

 

Väsynyt, tuntikausien konferensoinnin ja ryhmätyöskentelyn uuvuttama ahvenanmaalainen virkamies istuu anonyymin hotellin sängynlaidalle. Hän ottaa kaukosäätimen käteensä, kun muistaakin, ettei hotellissa näy pornokanavia – ahvenanmaalaisilta virkamiehiltä sellaiset hotellit on kielletty. ”Niin, siitä oli puhetta ryhmädynamiikkakurssilla kyllä”, hän muistaa. ”Fan.”
Ahvenanmaalainen virkamies jää tuijottamaan suljetun television melankolista habitusta. Se näyttää eksyneeltä – kuin itäeurooppalaiseen tienvarsimotelliin vokotellulta maalaistytöltä, joka helpon rahan toivossa on suostunut yhteen kuvaussessioon.
Onko tuo teennäisellä pirteydellä poseeraava matka-tv masentavien olosuhteiden uhri? Vai onko kurvikkaita muotojaan esittelevä piukea himotykki hedonistinen seikkailija, joka rohkeasti tarttui tilaisuuteen nauttia hetkestä, elää täysillä, irrottautua harmaasta arjesta?
Ahvenanmaalainen virkamies avaa vetoketjunsa tuijottaen lasittuneen himokkaasti nurkassa keikistelevää matka-tv:tä.
Kiihkeimmällä hekuman hetkellä ahvenanmaalainen virkamies on näkevinään kuvaputken heijastumassa aiemmin päivällä kokoushuone 42:n pöydän ääressä tapaamansa örebrolaisen virkanaisen kasvot omiensa sijaan.
Ahvenanmaalainen virkamies laukeaa. Jälkeenpäin hän istuu pitkään hotellihuoneen sängyn laidalla. Kyynel vierähtää hänen hyvinhoidetulle mutta nyt hikiselle poskelleen.
Sitten ahvenanmaalainen virkamies sulkee housunsa ja käy pesemässä kätensä. Hän roiskii kauan kylmää vettä kasvoilleen.
Ahvenanmaalainen virkamies poistuu huoneesta. Kello on kaksikymmentä neljäkymmentäseitsemän.

Konteksti: hs.fi/paivanlehti/arkisto/Ahvenanmaa+kielsi+tv-pornon…

 

Kökar. Keväinen alkuilta. Kalliolle kiipeää Bror, keski-ikäinen purjehdustakkiin ja -kenkiin pukeutunut mies. Laella seisoskelee jo Lil-Jörgen, hiukan nuorempi norjalaisvillapaitaan ja khakihousuihin sonnustautunut mies, joka sytyttelee piippuaan katsellen tyynen ulapan taakse laskevaa aurinkoa. Molemmat ovat poikamiehiä. Ei ole kiirettä kotiin, tai muuallekaan.
Bror ojentaa viinilasin Lil-Jörgenille ja täyttää sen tuomastaan pullosta (Greener Planet Cabernet Sauvignon, 2008). Miehet kilauttavat ja maistelevat. Lil-Jörgen puhaltelee savurenkaan, pari, ja taivaan punerrus innoittaa hänet lausumaan Claes Anderssonin kantaaottavaa saaristolaisrunoa. Bror tökkäisee Lil-Jörgeniä kyynärpäällä kylkeen ja sanoo ilkikurisesti: “Du jävla kommunist!”
Miehet hohottelevat sukkeluudelle. Hyvinhoidetut hampaat kiiltelevät ilta-auringon säteissä.
Taivaanrannan tummuttua he ottavat leikkimielisen purjehduskisan naapurisaaren minigolfradalle. Mukaan on liittynyt myös Erik – hänkin aikamiespoika – optimistijollallaan. Erikille on annettu pari kaapelinmittaa tasoitusta. Seurueen hyväntahtoiset iva- ja kannustushuudot kajahtelevat illassa. Hjalmar, joka on vannonut ajavansa muhkean merimiespartansa vasta naimisiin päästyään, istuksii Brorin veneen maston juurella soitellen haitaria.
Miehet pitävät pienen puttauskilpailun, jonka Erik voittaa ylivoimaisesti. Tämä miellyttää häntä, sillä purjehduskisan hän hävisi jollan kaaduttua epäonnistuneessa halssinvaihdossa. Onneksi oltiin jo sataman tuntumassa.
Kaikilla on suhteellisen mukavaa. Missään vain ei näy yhtään naista.
Illemmalla Havspaviljongin saunalla Lil-Jörgen istuu terassin nurkassa. Poskea pitkin valuu yksinäinen kyynel, joka tipahtaa hänen rommitotiinsa. “Jag är så ensam, ensam…” Lil-Jörgen nyyhkäisee itsekseen.
Käytössä kauhtuneen Marimekko-essun päälleen vetäissyt Bror taputtaa häntä olalle ja ojentaa hieman lisää erinomaisen makoisaa savustettua kampelaa retiisien kera. Pian rannalta kaikuukin jo iloinen, viisiäänisesti tulkittu juomalaulu: Mannen och kvinnan varann ej förstå / har sina fel han och hon, men ändå.
Erikin ylimmät E:t ovat hieman käheitä; hän taisi vilustua pulahtaessaan keväisessä vedessä.

 

Turku. Vapunpäivä. Nilkutan ovisummerille ja painan nappia. Ei vastausta.
Hemmetti, mitäs nyt? Äiti on ilmeisesti vappua juhlimassa. Puhelimestani on akku lopahtanut, ja sisälle pitkäkseen olisi kiva päästä: kihti vain äityy äitymistään. Unohdin taas lääkkeet kotiin ennen lähtöä.
Laahustan pihan perälle pöydän ääreen miettimään tilannetta. Viereisessä keinussa istuksiva vanha nainen ei kiinnitä minuun huomiota. Kun päässäni alkaa muotoutua ajatus, hän nousee keinusta ja liittyy pihansuulla seisoskelevan parin muun vanhuksen seuraan.
Viritellessäni puhelinta lataamaan itseään läppäristä kuulen sivukorvalla seuraavan keskustelun:
– No mitäs se?
– See paino nappi, mut ei kukka vastannu.
– Meni sit tonne pöyrä ääre istuma.
– Tää on kyl yksityisaluet.
– Ei nuariso semmossist piitta.
– Mennää vaa ja istutaa juu.
– Toiste pihoil.
– Nii et nappi paino kummiski?
– Nappii paino. Kekkä ei vastan.
– Auto toi oikke viäre asti.
– Mahtaks siäl kettä vastaamas ollakka.
– Ei see kriminaalilt näytä.
– Ei niist tiärä.
– Kaik rojut leviän meirä pöyräl.
– Tommottos ontuki.
– Mis liä telonu ittes.
– Tai jotta potkinu.
Puhelin herää, saan äidin kiinni. Avain on naapurilla. Raijaan itseni takaisin ovipuhelimelle, painan nappia. Astuessani rappukäytävään kuulen vielä avauspuheenvuoron seuraavan tapauksen käsittelylle:
– Mikäs helkkari liputuspäivä tää tämmönenki si olevinas o?

 

Tikkurilan Rasvabaarissa. Pöytään lyöttäytyy noin kuusikymppinen nainen. Valkaistu tukka, pinkki takki ja meikkiä pienehkön tiilitalon laastintarpeiksi.
Aloittaa smalltalkin: ”Ja säkin. Tommonen mulkku. Sulla on ongelmia. Mä voisin mainita kolme isoa ongelmaa sun säälittävässä elämässäs ja olisin myös oikeassa. Sä oot ihan täys paska. Tapa ittes.”
Tätä jatkuu hyvän kotvan samaan tyyliin, kunnes baarin omistaja astelee pöydän ääreen ja sanoo naiselle: ”No ni, ulos. Sä ole taas kussu tuolille. Nu ulos eläkä tu ikinä takas.”
Nainen loikkaa pystyyn. ”Mä en ole sitä tehnyt!” hän huutaa itkunsekaisesti. ”Eikä se ole kusta! Mä en mene minnekään!”
Omistaja työntää naisen ulos baarista. Tuulikaapista kuuluu käsirysyn ääniä. Sitten on taas rauhallista. CCR:n Suzie Q soi edelleen jukeboxissa. Toinen kaiutin on rikki, joten rumpuja ei kuulu, pelkkää kitarariffiä vain.
Katselen hölmistyneenä tyhjää tuolia vieressäni, jolla tosiaan kiiltelee nestettä. Lattialla leviää kellertävä lammikko.
Vaihdan pöytää ja tilaan seuraavan. Omistaja rupeaa luuttuamaan lattiaa.

 

Pakkasaamu Seutulassa. Bussipysäkillä. Pari trenditietoisiin talvivetimiin varustautunutta sievää teinityttöä tamppailee jaloillaan lunta pysyäkseen lämpiminä.
– Tuutsä sinne bileisiin? toinen kysyy toiselta.
– Emmä tiä, sinne tulee kumminkin Kake. Mä en kestä sitä. Roikkuu taas mun liepeissä koko illan.
– Se pitäis hakata.
– Se pitäis. Mut onks Jesse tulossa?
– Ei tiatoo.
– Jos hakataan se. Ehkä se ei sit uskalla olla tulematta.
– Hakataan.
Hetken aikaa he vaikenevat. Ei kuulu kuin tarmokasta tarpomista lumessa. Bussi kaartaa pysäkille, ja tytöt nousevat autoon.
– Konstakin piti hakata, mut mä en kuolemaksenikaan enää muista, miks.
– Hakataan se silti. On se kumminkin jotain tehnyt.
– Hakataan.
Astun tyttöjen perässä bussiin ja istuudun parin penkin päähän heistä. He jatkavat leppoisaa jutusteluaan, jonka teema on jo vaihtunut Twilight-kirjojen paskuuteen verrattuna Harry Potteriin.
Saattaa olla, että Stephanie Meyerilla on odotettavissa turpasauna.

 

Eräs manifestaatio

Ajattelin ruveta uusenemmistökommariksi.
Uusenemmistökommunismi vapauttaa yksilön valtion ikeestä sellaisella raivolla, että Ayn Randin luut pyörivät haudassa umpisolmuun. Aatesuunnan keskeinen opinkappale tulee olemaan kirjoittamani parikymmensivuinen powerpoint-pamfletti, jossa ylistetään SKP:n 1980-luvun kasinokeinotteluja puolueen varoilla merkittävimmäksi käänteeksi uuden ideologisen akselin löytämisessä.
Siinä uppoavat enbusket tekorankkuuden mutaan, kun listailen korvat sauhuten kommunismin virheitä, ihailen silmät kiiluen markkinataloutta ja joka välissä julistan yksilön vapautta tehdä mitä tahansa, koska tahansa ja miten päin tahansa kelle vain.
Aarne Saarista luen sen pari lausetta, että voin hänen aatehistoriallisesta kontribuutiostaan poimia huomaavaisesti palavan piipun logoomme. Käytännössä ”huomaavaisuus”-rasitteen nakkaan kuitenkin heti mäkeen kuin norttitumpin lätäkköön. Uusenemmistökommunisti puhaltaa yksilöllisyyden savut päin naamaasi!
Wahlroosille – tuolle vanhalle vässylle – totean, että totta kai tämä on enemmistön valtaa – eikä minkä tahansa enemmistön, vaan kommarienemmistön. Jo yksi enemmistökommunisti on nimittäin heti enemmistö, sillä yksilöhän on aina enemmistö itsessään.
Uusenemmistökommunisti haluaa purkaa ”valtio”-nimisen väkivaltakoneiston – sen verran nappaan marxengelsleniniltä tai mikä sen nimi nyt oli – mutta heti ja ilman välivaiheita. Että mitäkö rakennetaan tilalle? Ei vittu mitään. Vapaasti vellova enemmistökommunismin tila ratkaisee kyllä kaikki ongelmat itsestään.
Luonnon saastuminenkin lakkaa rasittamasta, kun vain tupakoidaan niin perkeleen epäystävällisesti. Ei siinä savussa näe, mihin suuntaan ilmasto muuttuu. Saati muuttaako joku jostain maasta jonnekin vai ei. Tai minkä värinen iho sillä sattuu olemaan. (Tässä vaiheessa todennäköisesti harmaa kumminkin.)
Vähänkös on tuore, ennennäkemätön ja kaikkien akselien ulkopuolinen poliittinen näkökulma.
Suutun tietysti verisesti, jos joku kutsuu minua uusenemmistökommunistiksi.

 

Puolityhjän jazz-klubin tanssilattialla heiluu kalastajalakilla ja lommoposkilla varustautunut tyyppi, jonka ikää on mahdoton määritellä. Hän ja naisseuralaisensa ovat ainoita, jotka ovat tanssineet koko illan.
Vaihdan kappaleen seuraavaan. Tempo tippuu hetkeksi hitaampaan poljentoon, ja mies viimein istahtaa alas.
Teen biisien välille pitkän feidauksen yrittäen kieli keskellä suuta pitää biitit synkassa, joten en huomaa kalastajalakkityypin liikkuneen. Äkkiä hän vain on dj-tiskin ääressä ja tuijottaa minua intensiivisesti.
”Näinksmä oikein? Soittelik sä tohon biisiin äsken jotain?” hän kysyy.
”E-eeen… kai?” vastaan hämilläni. Vai soitinko sittenkin vahingossa jotain säkä-ääniä sekaan? Sivusilmällä vilkaisen kanavaliukuja. Ei, kyllä se taisi ihan oikein mennä.
”Tosi tiukan saksofonisoolon vetäsit”, tyyppi jatkaa. ”Tossa edessä”, hän täsmentää viittoillen tanssilattialle.
”En mä kyl… tainnu…”
”Jaa. No se oli sit varmaan vaan joku hallusinaatio”, tyyppi toteaa kuin puhuisi säästä. Hän kohauttaa olkapäitään ja hyppää takaisin tanssilattialle.
Tässä vaiheessa havaitsen laittaneeni soimaan sen biisin, jossa on se neliminuuttinen rumpusoolo.

 

Metrosta kotiin tallustaessani huomaan kolme tyyppiä tupakalla Piritorin uuden 24/7-kuntosalin kulmalla. Ihmettelen ohimennen ryhmän koostumusta: kaksi nuorta jätkää ja reilusti yli kuusikymppinen äijä, joka röhähtää: “No nih, mun vuoro, mun vuoro. Anna tänne.”
Kummastuneena vilkaisen tarkemmin seuruetta. Kyllä, pilveähän siinä poltellaan. Toinen pojista on ojentanut sätkän sedälle, joka alkaa imeä niin että koko naama vääntyy mutrulle.
“Pappa, pappa. Älä nyt kaikkea vedä”, toinen pojista sähähtää ja hamuaa tupakkaa, mutta ukko väistää sivummalle ja imee kahta kovemmin.
“Pappa! Anna tänne se!”, pojat huutavat juostessaan äijän perässä halki aukion. Heidän takanaan kirkkaasti valaistussa kuntosalissa hyväkroppainen tyttö tarpoo juoksumatolla seuraten uteliaana tapahtumia ulkona. Hän näyttää siltä kuin hetkenä minä hyvänsä astuisi valtavasta ikkunasta ulos torille, koskaan kuitenkaan lasin takaista maailmaa saavuttamatta.
Toinen pojista saa riuhtaistua sätkännysän vanhalta mieheltä. “Auh!” poika kirkaisee ja pudottaa tupakan maahan. “Kuuma.”
“Sä vittu vedit sen kaiken”, toinen jätkistä parahtaa. “Pappa, pappa, mä en yhtään nyt pidä tästä.” Ukko nauraa räkättää keskellä toria ja läiskii pilvipäissään reisiinsä.
Taustalla kuntosalissa tyttö vilkaisee kelloaan ja jatkaa määrätöntä matkaansa.
Urheilutupakkaa, totta tosiaan.

 

Metrossa. Hakaniemestä junaan astuu miltei murrosikäinen, tuulipukuun pukeutunut pipopäinen poika. Hän istahtaa toista nuorta jässikkää vastapäätä keskivaunuun.
“Moi!” poika sanoo vastapäätään istuvalle kuin tuntisi tämän. “Mä lähdin nyt kotoa karkuun.”
Toinen ei reagoi, istuu vain flegmaattisesti. Poika jatkaa: “Äiti repi tukasta. Ei saa repiä tukasta”, hän painottaa. Naapuri katsoo tiiviisti ulos ikkunasta. Putkia vilisee pimeydessä.
“Mä en tykkää siitä kun revitään tukasta”, poika vielä toteaa loppukaneettina. Hän vilkuilee ympärilleen. Muut matkustajat nököttävät kuin zombit katseet lasittuneina – kellä on nappikuulokkeet korvissa, kellä jotain äärimmäisen tärkeää meneillään kännykässä.
“Isä joi saunassa viinaa. Ei kai saunassa saa juoda viinaa?” poika kysyy. Kukaan ei vastaa. “Siitä ei hyvää seuraa…” hän mutisee itsekseen.
Juna kaartaa mutkassa, kiskot kirskuvat.
“No”, poika sanoo jämptisti ja läiskäisee käsillä reisiinsä. Hän kääntyy takaisin naapurinsa puoleen.
“Mites sulla menee?”

 

Sunnuntai-iltapäivä. Vuorolento 8267 Maasta Marsiin. Tyhjä käytävänmutkabaari kuutoskannella. Krapulahikeä otsaltaan pyyhkivä, hitusen tärisevä kolmikymppinen mies istuutuu varovasti baarituolille.
– I-… hän aloittaa, nieleskelee hetken ja jatkaa: – …so.
Baarimikko läiskäisee laiskasti nappia ja olut alkaa valua tuoppiin. Toisella puolen tiskiä baarijakkaralla huojuva mies penkoo taskuistaan läjän muovikortteja ja viskaa yhden niistä baarimikolle.
– Tämä taitaa vielä toimia.
Baarimikko nyökkää ja ojentaa täyden tuopin miehelle.
– Melkoinen luottamus ihmiseen, tämä toteaa ja alkaa juoda olutta pitkin siemauksin.
Kuuluu metallinen pärähdys. Baarimikko ojentaa kortin takaisin.
– Tuli että ”ei myyntiä”.
Krapulainen mies nielaisee lopun tuopin yhdellä huikalla.
– No helvetti, hän vastaa ja röyhtäisee. – Mitäs nyt tehdään?
– Äh, merkkaan sen hukkaolueksi. Menet sitten jonnekin muualle koettamaan onneasi.
– K-kiitos… krapulainen sanoo häkeltyneenä. – Moni olisi kutsunut jo vartijat.
– Olin itse samassa tilanteessa puoli vuotta sitten.
– Tilanteessa? Missä tilanteessa sitten olen? krapulainen kysyy puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.
Baarimikko valuttaa toisen tuopillisen krapulaiselle.
– Anna kun arvaan: Otit menolipun, aioit aloittaa uuden elämän jossain siirtokunnista. Pelasit tai joit rahasi – tai sekä että. Nyt elät pummaamalla päivästä päivään ja yrität olla ajattelematta, että olet kusessa, kun parin viikon päästä tullaan perille.
Mies ei vastaa heti, vaan siemaisee tuopista hitaasti. – Jotenkin sitä oletti, että avaruusmatka olisi jotain vähän hohdokkaampaa kuin tämä… hän toteaa itsekseen ja heilauttaa kättään päänsä päällä. Sitten hän huomaa baarin takana seinällä monitorin, jonka reunassa lukee ”Live-kamera, keula”. Keskellä mustuutta erottuu juuri ja juuri pari vaaleaa täplää. Mies sohii monitorin suuntaan tuopilla. – Eihän täällä helvetti vieköön näe edes tähtiä!
– Niin, ei kai tätä miksikään Suureksi Seikkailuksi voi kutsua… baarimikko myötäilee. – Mutta kyllähän sinä lähtiessäsi tiesit, että matka kestää. Elämässä tuppaa vuodessa tapahtua kaikenlaista.
Mies juo yrmeänä. Kolauttaa tuopin tiskiin.
– Tiesin mitä tiesin. Olisinpa tiennyt senkin, mitä en tiennyt.
Mies nousee baarijakkaralta, tunkee paidanhelmaa housuihinsa. Katsoo baarimikkoa silmiin.
– Sanoit, että olit samassa tilanteessa… Miten sinä sitten pääsit takaisin… jaloillesi?
Baarimikko ei vastaa, vaan lähtee tiskin toiseen päähän, jossa hän avaa pienen henkilökunnan portin. Hän viittoo toista miestä seuraamaan. Tämä kävelee tiskin päähän hämmentyneenä, oikoen likaisen paitansa kaulusta.
Katsoessaan tiskin toiselle puolelle krapulainen nielaisee tahtomattaan suuhun jälleen pyrkivää oksennusta.
Baarimikko katkeaa vyötäröstä ja jatkuu monimutkaisena telineenä, joka on kytketty kiskoon lattialla. Miehen yläruumis on kiinnitetty laitteistoon melkoisen rujosti. Lankoja, putkia, ilmastointiteippiä ja sähkövempeleitä sojottaa sinne tänne.
– Kuka sanoi, että pääsin jaloilleni? baarimikko sanoo hiljaa ja sulkee tiskin portin. Hän palaa hanojen äärelle ja alkaa pyyhkiä niitä rätillä laiskasti.
Toinen mies laahustaa takaisin tuolilleen.
– Ehkä yksi vielä? baarimikko kysyy.
– Laita, mies vastaa. Tuijotettuaan hetken täyttä tuoppiaan hän kääntyy katsomaan baarimikkoa. – No kai sentään sait maksettua… velkasi? Tai mistä kyse sitten olikaan…
– Sainhan minä. Olen vapaa kuin…
– Lintu?
– Joku semmoinen.
– Mitä ne tekivät… siis…
– … paremmalle puolelleni? Kuka tietää. Johonkin siirtokuntasairaalaan? Kasikannen bordelleihin varaosiksi? Biomassaksi proteiiniviljelmille?
– Anteeksi että kysyin. Samanlainen.
– No ota yksi vielä. Sitten saat luvan lentää muualle.
– Yhtäkkiä aloin arvostaa kävelemistä ihan uudella tavalla.
– Jos veistelet nyt mitään ”toisellekin jalalle”-aiheista, en vastaa seurauksista.
Kumpikin hörähtää väsyneesti. Baarimikko rupeaa tiskaamaan laseja. Toinen mies tuijottaa tuoppiaan. Kuplat tanssivat oluessa kuin galaksijoukot.

 

Illansuu. Kalliolaisesta korttelikapakasta kaikuu vanha iskelmä kadulle, joka on tyhjä lukuunottamatta baarin ovensuussa tupakkaa polttelevaa nuorehkoa naista. Hän puhaltaa savun ulos keuhkoistaan, jatkaa sitten kännykkäänsä:
– Mä luulin, et se romanttisuuttaan halus tavata täällä. Mut tyyppi onkin kantis.
– Eikä!
– Nimikkotuoppi ja kaikki.
– Ei saatana.
– Oli asettunut tiskin viereiseen kulmapöytään niin, että saattoi pyytää tilaamaan itselleen samalla, kun tulin.
– Ja sä maksoit?
– En mä edes huomannut ensin, se kävi niin luontevasti. No, täytyy mennä takaisin ja hoitaa tää jotenkin tyylillä maaliin.
Nainen tumppaa tupakkansa ja kääntyy noustaakseen portaat kapakkaan. Silloin teräsovi heilahtaa auki ja ulos paiskautuu keski-ikäinen mies. Hän liukastuu portaissa ja kaatuu naamalleen jalkakäytävän reunan lumikinokseen. Portailta hänelle huutaa kiharatukkainen lihava mies.
– Sinja ei ljuule minja ei njahnu!
– Ruslan, mitä sä nyt tolleen, kinokseen heitetty pärskii könytessään pystyyn. – En mä mitään—
– Sinja kaato njapuripjouta tjuoppi oman! Minja njain! Tjama ei mjikan rjakjalja! Porttikjelto!
– Joku väärinkäsitys… Älä viitti… Sitä paitsi mun takki—
Nahkatakki läsähtää miehen naamalle.
– Hei Sini! Odota… mies huutaa takin alta, mutta nainen ehtii luikahtaa sisään juuri ennen kuin ovi rämähtää kiinni Ruslanin perässä.
Mies kömpii seisomaan, pyyhkii lunta housuistaan. Puettuaan takin ylleen hän sytyttää tupakan ja kaivaa puhelimen povitaskusta.
– Mä täällä. Voitsä soittaa takas, mulla on saldo…
Puhelu katkeaa. Mies kiroaa ja paiskaa kännykän seinään. Hän jää hetkeksi tuijottamaan puhelimen kappaleita hangessa, huomaa sitten takkinsa napinläpeen unohtuneen neilikan. Hän viskaa sen puhelimen palasten sekaan.
– Tässä saatanan maailmassa ole vittu mitään romantiikkaa enää, mies mutisee itsekseen ja kävelee pois.
Korttelikapakan mainosvalot maalaavat aution kadun lumikinokset sinisen, punaisen ja keltaisen sävyin. Sisältä kuuluu äänekästä naurua, nuoren naisen kujerrus erottuu välillä joukosta. Kappale vaihtuu jukeboksissa, ja Georg Otsin ääni leijuu illassa:

Sinut kerran löysin, ystäväin.
Kuljit hetken yössä vierelläin.

 

Sörnäisten asematunneli. Teinipoika seisoo portaikossa vaivautuneena ja vääntelee tyhjää muovikassia käsissään.
“Mut ton piti hakee…” poika aloittaa ja osoittaa vanhempaa miestä, joka yrittää vastata, kun suusta pärskähtääkin ulos oksennusta.
“Mitä? Mitä sä iniset?” tivaa toinen äijä pojalta. “Mä en kuule tässä metelissä.” Hänen kollegansa kieltämättä saa aikaan melkoisen konserton kaikuvassa käytävässä, kiroiluineen kaikkineen.
“Ton piti hakea meille kaljaa”, poika toistaa osoittaen seinään käsillään raskaasti nojaavaa, huohottavaa miestä, jonka suupielestä valuu paksu limavana.
“No nääthän sä ettei se tajua nyt kuusta eikä maasta. Joku toinen kerta…” Mies lähtee taluttamaan kaveriaan ylös portaita.
“Mut me maksettiin jo…” poika parahtaa.
“BHHHYÖÖÖÖRRRGGGHHHH!!!” kommentoi ensimmäinen mies ja oksentaa pojan kengille.
“Mitä? Mä en kuule”, toinen mies vastaa raahaten kumppaniaan ulos metrotunnelista. “Sun pitää sälli opetella puhumaan selkeemmin. Ei tommosella pihinällä pärjää elämässä.”
Miehet poistuvat. Poika jää portaikkoon vääntelemään muovipussia käsissään.

 

Aleksis Kiven katu. Aamuyö. Kotitalon hissi narisuttelee kohti seitsemättä kerrosta.
Käytävässä kaikuu hihittelyä. Ohittaessani kuudennen näen vilaukselta kaksi tyttöä pyörimässä portaikonkulmassa, typertymässä naurusta.
Saavun ylimpään kerrokseen, avaan veräjän, suljen, käännyn kohti kotiovea. Kuudennesta hipsii sukkasillaan toinen tytöistä ja aloittaa kuiskaten keskustelun:
– Anteeks. Onk sul yhtään kondomia?
– En mä usko.
– No ei sit mitään. Kiitos kumminkin.
– Aina valmiina.
Tyttö hiipii takaisin kuudenteen. Menen kotiini ja kirjoitan tämän.

 

Aamu. Sörnäisten metroasema. Töihin matkaavat ihmiset kuikuilevat metrotunneliin, jonka seinillä luvataan LAINAA HETI ja muita luterilaiskristillisiä pelastusskenaarioita tuonpuoleisesta. Valoa alkaakin näkyä tunnelin perukoilla.
Laiturin reunan turvaviivan molemmin puolin tanssahtelee jo laskuhumalan puolelle ehtinyt sälli, joka höpisee itsekseen: “… mut niinku evoluutio, siis niinku miks…”
Tunnelin valo kiinteytyy ulvahtaen pysähtyväksi metrojunaksi. Ovet klänksähtävät auki. Ihmiset paarustavat sisään.
Juna lähtee. Sulkeutuvasta ovenraosta sisään luikahtaa vielä laiturin reunalle jääneen sällin yksinpuhelua: “… siis niinku miksi juuri minä? Miksi minä? Siis niinku evoluutio… siis miks?”
Juna sukeltaa tunneliin, eikä vastausta kuulu.

 

Aamuyö löytää Aleksis Kiven kadulta kaksi naista.
Etäältä katsoen vaikuttaa siltä kuin nuorempi (n. 24 v, nätti, muotikuteet ja trendihattu) olisi lyönyt vanhempaa (n. 43 v, keltainen projektipäällikköjakkupuku, ylipainoa ja toimistosihteerisilmälasit (jotka nyt rikki kadulla)), mutta saapuessani kohdalle (kotioveni on tietysti juuri siinä) nuorempi kääntyy puoleeni: “Toi ämmä kävi muhun käsiksi ja nyt se syyttää mua sen rillien rikkomisesta.”
Tällä välin vanhempi nainen marssii pois paikalta uhaten soittavansa poliisin. Nuorempi säpsähtää ja huomatessaan minun astuvan sisään rappukäytävään tarttuu ulko-oveen.
“Saanks mä tulla sun luo?” hän anoo.
Vedän ovea kiinni ja käsken neitoa häipymään.
“Saat persettä!” hän korottaa tarjousta.
Tässä kohtaa hänen otteensa ovesta lipeää ja se rämähtää kiinni. Seison pöllämistyneenä rapussa. Hetkeen ei kuulu mitään, sitten nuorempi nainen alkaa huutaa: “Vitun lehmä! Mä tapan sut!” Äänet etääntyvät.
Hississä jo harmittelen, etten päästänyt neitoa sisään. Kaupattu ruumiinosa oli sentään erinomaisesti muotoiltu. Ehkei sieluni ole vielä riittävän kivinen Kallioon.

 

Sunnuntai. Hiljaista. Kalliolaisen rokkibaarin omistaja rummuttelee Howlin’ Wolfin tahdissa.
Silloin ovesta astuu sisään vapaailtaa viettävä baarimikko. “Nyt niitä alkaa tulla”, hän toteaa. Ottaa ison, laskeutuu pöytään. Nopeasti paikka täyttyykin.
Käy ilmi, että kadun toisella puolella kilpailevan juottolan on käynyt sulkemassa poliisi.
“Tyttö oli ekaa kertaa töissä”, vapaailtaa viettävä baarimikko osaanottavasti maalailee.
Hälinä kasvaa. Koira haukkuu. Tuoppi risahtaa hajalle. Seasta kuuluu baarimikon ääni: “En mä tiedä, ihan jäykkänä se oli. Veivät paareilla.”
Mutta pöytäseurueessa puhutaan jo muista asioista. “Oottekste miettiny, mikä tilaisuus menetetiin, kun Kallion Liha lopetti? Nyt vois olla yhdistetty hieronta- ja pikaruokamesta.”