Turku. Kirkkopuiston grilli, aamuyö. Nätti, juhlatamineisiin laittautunut parikymppinen tyttönen tilailee hiukopalaa itselleen ja vähintään yhtä sievälle kaverilleen.
– Ja sit… ei sipuliiii, ei kurkkusalaattiiii, ei majoneesiiii, ei salaattiiii, ei sinappiiii… mut muuten kaikki mausteet. Nii ja ei ranskiksii.
Tämä huvittaa tyttöjen takana jonottavaa jätkäseuruetta.
– Kan jag få nånting med ingenting? yksi lohkaisee.
– Förstås bara om det är gluteinfri, toinen jatkaa. Muut röhöttelevät.
Tyttö kiepsahtaa ympäri.
– Nyt ollaan Suomessa! Puhukaa suomea! hän kivahtaa.
– Ny olla Turus, puhu turkku, etummainen vastaa. Muut hekottelevat entistä kovempaa. Taaempana joku taivastelee: – Herregud! Och jag trodde vi var i Korpo. Men va helvete är den där kyrkan då?
Neitoa ei naurata.
– Miten te voitte ees… olla! hän puhisee. – Ootte ku omistaisitte koko mestan, vaik me ollaan sentään taisteltu meijän vapaudest… ja, ja… isämmaast!
– Kyl mun isopappa sotimas oli siin ku sunki, etummainen poika vastaa ilme vakavoituen.
Mutta tyttö vain jatkaa: – Eikä teil oo mitää niinku kulttuurii tai historiaakaa, niinku… Sibeliust…
Röhötystä.
– … tai Mannerheimii!
Koko poikasakki räjähtää hohottamaan.
– Hei Melissa anna olla, toinen tyttö nykii raivosta punottavaa ystäväänsä hihasta. – Safkat tuli. Mennään.
– Suami suamalaisil! tyttö vielä julistaa kaverinsa raahatessa häntä pois.
– Niin se Marskikin tapas ain sanoo, jonon etummainen vielä hihkaisee taksiin katoavalle tytölle. – Tosin på svenska, mää luule.
Grilliltä huikataan seuraava tiskille.
– Jag vet inte, men är den kanske Domkyrkan? jonon hännillä jatketaan jaanausta.
– Dom hedningarna har redan kyrkor här? Hur tiden flyter…
– Vi är i Åbo, tala kustsvenska!
– Kör din porilainen upp i röven, vittu.