Turku. Kirkkopuiston grilli, aamuyö. Nätti, juhlatamineisiin laittautunut parikymppinen tyttönen tilailee hiukopalaa itselleen ja vähintään yhtä sievälle kaverilleen.
        – Ja sit… ei sipuliiii, ei kurkkusalaattiiii, ei majoneesiiii, ei salaattiiii, ei sinappiiii… mut muuten kaikki mausteet. Nii ja ei ranskiksii.
        Tämä huvittaa tyttöjen takana jonottavaa jätkäseuruetta.
        – Kan jag få nånting med ingenting? yksi lohkaisee.
        – Förstås bara om det är gluteinfri, toinen jatkaa. Muut röhöttelevät.
        Tyttö kiepsahtaa ympäri.
        – Nyt ollaan Suomessa! Puhukaa suomea! hän kivahtaa.
        – Ny olla Turus, puhu turkku, etummainen vastaa. Muut hekottelevat entistä kovempaa. Taaempana joku taivastelee: – Herregud! Och jag trodde vi var i Korpo. Men va helvete är den där kyrkan då?
        Neitoa ei naurata.
        – Miten te voitte ees… olla! hän puhisee. – Ootte ku omistaisitte koko mestan, vaik me ollaan sentään taisteltu meijän vapaudest… ja, ja… isämmaast!
        – Kyl mun isopappa sotimas oli siin ku sunki, etummainen poika vastaa ilme vakavoituen.
        Mutta tyttö vain jatkaa: – Eikä teil oo mitää niinku kulttuurii tai historiaakaa, niinku… Sibeliust…
        Röhötystä.
        – … tai Mannerheimii!
        Koko poikasakki räjähtää hohottamaan.
        – Hei Melissa anna olla, toinen tyttö nykii raivosta punottavaa ystäväänsä hihasta. – Safkat tuli. Mennään.
        – Suami suamalaisil! tyttö vielä julistaa kaverinsa raahatessa häntä pois.
        – Niin se Marskikin tapas ain sanoo, jonon etummainen vielä hihkaisee taksiin katoavalle tytölle. – Tosin på svenska, mää luule.
        Grilliltä huikataan seuraava tiskille.
        – Jag vet inte, men är den kanske Domkyrkan? jonon hännillä jatketaan jaanausta.
        – Dom hedningarna har redan kyrkor här? Hur tiden flyter…
        – Vi är i Åbo, tala kustsvenska!
        – Kör din porilainen upp i röven, vittu.