Helsinki. Syysaurinko säihkyy lasiteräksessä.
Irtisanottujen nimiä alkaa tippua. Niitä kuiskitaan ympäri osastoja. ”..n sähköpostiosoite ei enää vastaa”, kuulen puolikkaan lausetta, ”… oli uhannut lähteä itse, jos vaatimukseen ei suostuta.”
Ihmiset supisevat toisilleen ovenpielissä, portaikon välitasanteella, tiskialtaalla. Viimeksimainitulle saapuessani ihmettelen, valuuko vesi jotta ääni peittäisi keskustelun, vai onko hana vain unohtunut päälle. Käännän sen kiinni. Supisijat eivät kiinnitä minuun huomiota.
Kahviautomaattia juuri huolletaan, joten jätän lempimukini sen päälle ja jatkan kulman taakse. Torkut maistuisivatkin paremmin. Niistä ei kuitenkaan tule mitään, sillä yleensä tyhjillään jököttelevässä palaverihuoneessa – lempisohvallani – nyyhkii jo joku nainen. En tunne häntä, naama tuntuu kyllä tutulta. Kollega silittelee punoittavaa poskea ja puhuu rauhoittavasti. ”… pankin kanssa voi neuvotella aina lyhennyksistä…”
Ei kahvia, ei torkkuja, ei mitään. Ei myöskään vastausta luottamusmieheltä. Tarjouduin sentään itse irtisanottavaksi, mutta näyttää siltä että kuulun taas jääjiin. Tuijottelen monitoria ja mietin, olisiko pitänyt silmät punaisina rääkyä että antakaa jäädä, antakaa, älkää hylätkö, älkää. Silloin olisi varmaan tullut potkut.
Osa kollegoista suhtautuu tilanteeseen uhmakkaan optimistisesti. ”Tämä on mahdollisuus vaihtaa vaihdetta, ottaa uusi suunta, varata aikaa perheelle.”
Itsekin olin laskeskellut, että irtisanomisajan palkalla olisin pärjännyt vuoden jossain halvassa maassa. Jo puolivakavissani vilkuilin vuokratasoa Varsovassa, Tallinnassa, Gdanskissa, Tartossa. Vaikka olisihan se mukavampi loikoilla vähän lämpimämmässä. Lissabon? Mainio mesta, tosin pirusti mäkiä.
Kuvittelen vielä kerran itseni röhnöttämässä Alfamassa pikkukuppilan terassilla punkkua maistellen. ”Minäkhö? Thaiteilija Šuomesta. Šuunnittelen šeuraavaa teoštani. Tuotkoš vhielä toišenkin pullon?”
Mutta se niistä päiväunista. Kaikki jatkuu nyt niin kuin ennenkin. Lähden lounaalle.
Toinen tuttu naama kantaa kamalaatikkoa hissille. Nyökätään moikkaukset. En muista tyypin nimeä. Katselen maisemahississä ruskassa kylpevää Finlandia-taloa.
Selän takaa kuuluu niiskaisu. En ole varma, onko kyse nuhasta, mutta en aio kääntyä ottaakseni asiasta selvää.
Onhan ilma tänään melko kirpeä.
