Ei, ei toimi. Saunassa torkkuminen on huono idea. On suht viileää – noin saunaksi, kiukaan kansikin kiinni – mutta nestehukka on melkoinen. Janottaa. Ja hankala löytää hyvää asentoa, vaikka on niskatukikin – tai mikä se ylälauteella lojunut häkkyrä nyt oli.
Käyn suihkussa ja vaellan neonvalossa siriseviä käytäviä toisaalle. Pakko tästä rakennuksesta joku paikka on löytyä, jossa ottaa nokoset. Luulisi, että jostain löytyisi liinavaatevarasto. Haaveilen kääriytyväni pyykkikorin pöytäliinoista kasattuun pesään, vajoavani unen syleilyyn…
Havahdun omaan kuorsahdukseeni. Olen nukahtanut, mutten lopettanut kävelemistä. Onneksi vastaan ei tullut kollegoja. Nehän ravaavat siellä pirun kuntosalillaan täällä pohjakerroksissa. Käytävänkulman valvontakamera tuijottaa välinpitämättömän syyttävästi. Mulkaisen takaisin äkäisesti ja jatkan matkaa. Suuntaan paloportaisiin.
Istun hetkeksi porrastasanteelle ja yritän ottaa torkut. Hankalampaa kuin vessassa nukkuminen, tosin kuorsauksen kaikumisesta toimistotiloihin ei ole niin suurta vaaraa. Asentoa on vaikea löytää. (Memo to myself: pitäisi aina kantaa mukana torkkutyynyä.) Olen jo vajonnut jonkinlaiseen horroksentapaiseen, kun jostain kaikuva kolahdus havahduttaa hereille. Äreästi könyän seuraavaan kerrokseen.
Tulen toimistokolossin osaan, josta on juuri tyhjennetty tiimi toisaalle. Pois muodista menneitä kubiikkeleja seisoskelee melankolisesti siellä täällä, osa on jo pinottu rahdattavaksi pois. Verkkopiuhoja repsottaa katosta ja pylväistä. Tuolla tököttää rypäs männäsesongin monitoreja, etualalla rinki toimistotuoleja näyttää siltä kuin ne olisi yllätetty juoruamasta.
Täydellistä. Nappaan rullakärrystä pari mappia tyynyksi, pujottelen itseni toimistokuutioraunion sisään ja ojennan itseni pöydän alle kokolattiamatolle.
Hätkähdän hereille.
– Jostain täältä päin se kuului.
– Siis joku eläimen ääni vai?
– No eiku siis… siltä kuulostava… voihan se olla joku tuuletinkin, joka ottaa kiinni johonkin?
– Mutta nyt ei kuulu enää mitään.
– Ei niin. Ehkä mä vain kuulin jotain ulkoa…
Olen taas kuorsannut, tajuan. Kun äänet etääntyvät, livahdan sivukäytävälle. Ei tästä tule mitään, paras luovuttaa. Haahuilen haluttomasti kohti oman yksikköni kerrosta.
Hissitasanteella tuijottelen pienten palaverikoppien ikkunoita. Tyhjilläänpä nekin nököttelevät, vaikka on vielä aikaista, ajatus muotoutuu päässäni – ja silloin ymmärrän.
Olen sulkenut sälekaihtimet ja himmentänyt palaverihuoneen valot. Kahdesta toimistotuolista olen virittänyt torkkumiseen sopivan sohvakkeen. Äänieristys ja ilmastointi hukuttavat kuorsaukseni.
Sitten ovi käy.
– Ai sä oletkin jo täällä, etuajassa!
Olen silmänräpäyksessä hereillä ja kääntynyt ympäri. Tiimin pomo toohottaa sisään palaverihuoneeseen läppäri kainalossa ja paperiläjiä toisessa. Edessäni pöydällä lojuu unohtunut muistilehtiö, johon on piirrelty palluroita. Otan kynän käteeni ja vetäisen niiden väliin pari viivaa.
– Joo, mä tulin tänne hetkeksi miettimään sitä latauspriorisointihässäkkää.
– No keksit sä jonkun ratkaisun?
– On mulla jotain hahmotelmia tässä, vastaan lisäillen kuumeisesti kryptisiä kirjainyhdistelmiä ympyröihin. – Mä luulen, että se on taimausongelma. Koputtelen palluroita vuorotellen painottaakseni sanoja.
– Hyvä hyvä, pomo kannustaa pomomaisesti. – Mutta palataan siihen myöhemmin, hoidellaan tää viikkopalaveri ensin.
Muita alkaa ilmestyä sisään. Otan kasvoilleni kaiken nähneen ”onhan tässä jo odoteltukin”-ilmeeni. Projektorin kanssa tapellaan, kahvia kaadellaan, palaveri alkaa.
Taas yksi päivä hoideltu. Tai saa nähdä. Ehkä iltapäivemmällä pitää keksiä vielä jokin paikka torkuille.
Entäs kattotasanne, saisiko sinne muilutettua telttatuolin?
Kyllä tästä touhusta pitäisi jo saada vaarallisen työn lisää.
