Takakirves, Turku. Musta mies mulkaisee minua, kun törmään pysäkille. Vedän vielä toisen käden hihaan, sitten napitan paitaa ja haron märkänä sojottavaa tukkaa kuriin.
Silmäkulmasta huomaan miehen katselevan minua edelleen.
Hittoako kyttää. Oli vähän kiire, mutta ehdinpäs ajoissa. Ja mitäs se nyt sinulle kuuluu noin muutenkaan. Kesken päänisisäisen manailuni tajuan vieläkin huohottavani.
Mies kääntää katseensa pysäkille kävelevään naiseen.
– Huomenta, mies sanoo naiselle.
Tämä ei reagoi mitenkään, vaan kääntyy selin mieheen.
Mies katsoo naista pysäkkikatoksen toisessa päässä, sitten tien takana aamun tihkussa möllöttävää peltitaloa. Katse voisi halkoa yhtä hyvin galaksienvälistä tyhjyyttä. Mies näyttää välinpitämättömyyden jäätämältä patsaalta. Keski-ikäinen, roteva tyyppi, siististi pukeutunut, hattukin päässä.
Olen saanut puettua. Avaan suuni. Mutta jos nyt näin pitkän tauon jälkeen sanon huomenta, vaikutan ääliöltä, ajattelen sitten. Tungettelevan yliystävälliseltä. Suljen suuni. Eihän hän minulle huomentaansa edes toivottanut, vaan naiselle.
Mutta, mietin, jos nyökkään kuitatakseni toivotuksen noin yleisesti ottaen?
Nyökkään. Mies ei noteeraa minua, hänen huomionsa on kiinnittynyt kaksoispulsari PSR J0737–3039A/B:hen noin 1700 valovuoden päässä.
Bussi saapuu. Nousemme vaitonaisina autoon.
Mutta entä jos mies oli sittenkin toivottamassa minullekin huomenta saapuessani pysäkille, pohdin astuessani hänen jäljessään sisään. En vain antanut hänelle mahdollisuutta välttäessäni katsekontaktia.
Hän jää auton etuosaan. Istuutuessaan katseemme kohtaavat.
– Huomenta! toivotan iloisesti.
Mies mulkaisee minua tympääntyneenä, katsoo sitten ulos ikkunasta. Hänen takanaan linja-autollinen ihmisiä vastaa mykällä tuijotuksella.
Sukupolvialuksemme nytkähtää liikkeelle ja sukeltaa kylmän kosmoksen uumeniin. Tästä tulee pitkä matka.
