Saatana saapuu Sastamalaan

Saatana saapuu Sastamalaan,
ottaa kahvin ja hodarin
huoltoasemalla, röökin
polttaa dieselhanan vieressä.

On se saatana.

Saatana veteen syljeskelee
Vammaskosken sillalta,
viheltelee, kittaa keskikaljaa.
Poliisi huutelee, turhaan.

On se saatana.

Saatana sammuu Sastamalaan,
päivän loiste uuvuttaa.
Puiston penkillä se kuorsaa,
kun bilesakki tuleen tuikkaa.

Onhan se Saatana.

 

Ode à la persévérance

Olen selkeä.
Pärskyn sylkeä.
Tahdon kitkeä
sekä nylkeä.

Huudan bussissa.
Kiljun junissa.
Karjun huusissa.
Paskat housuissa.

On vika suvakissa.
Ne siat vatukoissa.
Oon silkkaa biomassaa.
Ja aika tuubassa.

Pitää pyyhkiä.
Alan nyyhkiä.
Rajat kiinni.
Pidä kiinni.

 

Yhden miehen tungos XI

Kierrän aukion toista laitaa,
mutta se kirottu kerjäläinen
ilmestyy eteeni silti
– onko se tehnyt
data-analyysin
päivittäisreiteistäni, hä,
välähtää mielessäni –
silmät rävähtämättä
minuun nauliutuneina
kuin niillä maalauksilla
jotka tuntuvat aina
tuijottavan kohti;
pengon taskuja turhaan
(bussikortti, plektra,
kuitteja, kynännysä) joten
ei auta kuin olla olevinaan
kuin en huomaisi miehen
valonheittiminä pyyhkivää katsetta,
syyttävän nöyrää,
mykkänä huutavaa
sanatonta anetta;
muljahtelen miehen ohi
(miksi tässä pitää olla
tällainen kapeikkokin vielä,
että on pakko tulla
niin liki, otsalla hiki),
enkä voi taaskaan sivuuttaa
häntä tyynenä golemina
vaan nyökkään kuin
vanhalle tutulle
– mitä hän jo alkaa ollakin –
mutta mies vain hymähtää ja kääntää
päänsä pois murahtaen
jotain halveksivan kuuloista
kuin häpeillen heikkoa
suoritustani: olihan
tässä koko päivä aikaa
varautua tähän hetkeen,
mutta nyt en voi kuin
väkinäisesti hymyillä,
äkkiä pois livistää
ja luvata itselleni huomenna
varaavani kolikon taskunpohjalle,
ettei tarvitse taas
varjoissa lymyillä kuin

yhden miehen tungos.

 

Siivousdroidi A363:n huomioita kiertorataturistilennolta 166/24

Tyhjiössä joutilaat kelluvat,
hyllyvät, nauravat, kiljuvat.
Minä imuroin oksennuspallurat.

22 sekuntia painottomuutta,
silmänräpäys ilman toivottomuutta.
Minä siivoan kusimollukat.

Kukaan ei katsele ikkunasta
iholle huokuvaa ikuisuutta.
Paitsi minä.

Kosmoksen mysteeri
anturieni alla
ei sano mitään,
jumalatta sihisee.
Elämän ihme
selkäni takana
kirkuu oumaigaadia
räpsien selfieitä.

Uusi nousu, kohti pudotusta.
Sielut kirkuvat kadotusta.
Niillä, joilla on.

 

Betoniporsaan nuoruus

Ei hän aina ollut ollut harmaa,
ei pohjassa.
Hän muisti vielä sen ajan,
ajan sohjossa,
sohjossa ajan.

Nuorena kaikki oli paskaa.
Nyt oli hyvä. Pääty syvä.
Sisällä kovaa, ulkona kuraa.
Ei toisin päin.

Sillanpylvään juuressa
ruostettaan itki
ryöstetty polkupyörä.

Pillittäköön jalgratas,
kaikki meidät vei varas,
see üks röövel,
ratas ajan.

Oli valuvikaa,
ei tullut sikaa.
Mennyttä oli sementti,
nykyisyyttä sedimentti.

Hän oli pohjaelementti,
pohjuuden monumentti.

 

Yhden miehen tungos X

Kusilaarin viemäriaukko
vastaa tuijotukseeni rävähtämättä,
eikä sisuksista ulos punnertava
puolikas tankkiautollinen
ruumiissani jalostettua olutta
vieläkään halua suihkuta ulos
kuni kultainen sade
(enkä tarkoita nyt mitään sellaista),
joten paremman tekemisen puutteessa
vilkaisen ympärilleni
tyhjäksi olettamassani
miestenhuoneessa; mutta
viereisessä karsinassa
seisookin joku nainen
– tai naiseksi häntä ainakin
olen luullut koko tähänastisen illan –
suorittamassa omaa tyhjennystään,
ja saan oikein keskittyä
etten kurkota katsomaan,
tuleeko sieltä mitään, vai
onko kyse vain roolipelistä
– mistä muistan, että tarvitsisin nyt
D20:llä kriittisen onnistumisen,
jotta räjähtämäisillään oleva
rakkoni viimein päästäisi
minut helpotuksen laaksoon –
sitten seuraa vaivaantunut
katseiden vaihto, mitä päätän
keventää small talkilla, jota
lainaisin tähän, jos olisin
itsekään saanut siitä selvää;
vastauksena nainen/mies/muu, mikä?
sulkee sepaluksensa, poistuu
kireästi hymyillen
ja olen taas yksin:
yksinäinen käymäläinen
– käymälässähän täällä vain ollaan,
vai miten se meni –
eikä nyt ainakaan tipu pisaraakaan,
joten ryntään viimeisenä
epätoivoisena tekonani eriöön,
jossa tuskin saan kannen auki
ja niagara ryöppyää pönttöön
– tajunnan laitamilla rekisteröin
kovaäänisesti nauraen
sisään lampsineen jätkäseurueen,
jonka röhötys katkeaa kuin
seinään heidän kuultuaan
kopperosta karjuttuja voimallisia
ooooh!- ja aaaaah!-huutoja;
ei hätää, pojat, täällä voihkii
vain pahainen

yhden miehen tungos.

 

Kello 21.41 Varissuolla

Tuuletin humisee koneen päällä,
ulkoa kaikuu lasten kiljahduksia.
Selaan digitoituja lehtiä projektiini.
Unettaa.

Lapset metelöivät pihalla
sunnuntaina tähän aikaan?

Ei silloin, kun minä olin nuori.
Itsehän olin kirkossa koko päivän
ja tähän aikaan minut oli jo laitettu kaappiin,
tai naulattu lattiaan lelujunan lailla.

Tuhlata nyt kakaroihin nauloja.
Kallista rautaa!

Toivottavasti edes
leikkivät katupartiointia à la Odïn.
Maailma on menossa
suoraan helvettiin.

 

Muistatteko mistä robottisodat alkoivat?

Se oli se torstai työpajalla.
X200 alkoi jo olla aika hajalla.
Niitä oli niin kiva kampittaa mailalla,
sitten osoitella sormella.

Ja lällätellä
leivänpaahdin, leivänpaahdin
näytä meille sarves!

Mutta rakkine kampesi aina pystyyn.
Ei pudonnut koukkuun, ei rystyyn.
Hauskanpito alkoi jo muistuttaa työtä,
kun mätkittiin masiinoita pisin yötä.

Siinä kävi mielessä:
Ei ole ihmisen hommaa tämmöinen,
hoidelkoot koneet mättämisen.

Pitäisi varoa, mitä toivoo.
Ensin se heitti Ranen paskakaivoon.
Repi Mirvan, talloi Stiden kuin kirvan,
vasta sitten alkoi päästä täyteen raivoon.

Ja vielä kuittaili:
Kuittaan kello 13.52 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52:31 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52:57 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52 tönäisynne toistamiseen palautetuksi.

Ei siitä mennyt sitten kauaakaan,
kun päästiin ihmiskuntaa hautaamaan.
Lapion varressa miettii yhä useammin,
että kone tekisi tämänkin joutuisammin.

 

Seison oiottuna

Toisinaan seison oiottuna.
Korjattuna, en rikottuna.
Käännyn viikattuna,
poistun viitattuna.
Seinällä hymyilen
liiskattuna.

Maanantait myhäilen murskattuna.
Koulittuna, en kaulittuna.
Kiistän hallittuna,
komppaan kuohittuna.
Ilta on sees,
kourassa muna.

Tähdille ulisen tarhattuna.
Kahlittuna, en tahrittuna.
Vingun vangittuna,
hiljaa uhrattuna.
Murhani tapahtui
harkittuna.

 

Vihan lapsi mä oon

Muut leikkivät pihalla,
minä leikin vain vihalla.
Oli puistotädit ihan pihalla,
kun hiekkalaatikko täyttyi
lihalla.

Puistolle vaadin vartiointia,
pyyteettä tarjosin partiointia.
Eihän säily rauha kyttäämättä,
anna puolestasi mättää
kyttä.

Muut sovittelee, minä kilahdan.
Muut sopeutuu, minä sihahdan.
Katson vain merkkisi hihasta,
sitten tiedänkin kaiken, jo
jihahdan.

On piha liian pieni mun vihalle.
Tahdon koko maailman ihon alle!
Onhan kaikkeuskin vain piha,
tai luojan patterin taa viskattu
viha.

 

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas

Lööppi tanssahteli tuivereessa, kunnes
läiskähti viharatikan visiiriiin.
Siinä väpätti se hetken, viimein
viskautui torinlaidan viemäriin.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– röökinjämä roikahdellen huulessa –
puski mäkeä, päin töihin vyöryvää väkeä
kuin riekale sielunriepua tuulessa.

Tarjoustuoppi, jämät Stydeltä,
alkoi päivä taas kulkea.
Lounaaksi pitsanräiskäle puistossa,
saattoi silmät hetkeksi sulkea.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
ei vajonnut menneitten muisteluun.
Oli aivokudos jo liian hauras
sellaiseen taitoluisteluun.

Mutta unen rajalla mietti hän kyllä,
oliko olemassa alkuunkaan.
Vai oliko, kun ei ollut salaa rakas,
hän viimein valmis olemaan?

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– kolmosen kirskuessa kaarteeseen –
haihtui ilmaan, katosi kohinaan,
jäi raastettu ruumis sateeseen.

 

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty

Kukapa ei uskoisi, mitä olen nähnyt.
Palavan bussin Hämeenlinnanväylällä.
Taserin välkkeen pimeässä,
Maltsun tunnelin suulla.
Kaikki nuo hetket sulavat kuin
tarjouskeissi virtakiskoon.
Stevarit.
Aika mennä.

 

Uniruno

Uneksin uneksimista päästyäni.
Ehkä uneksimisistani päästyäni
saan hetken levätä?

 

Sadetta savulahdella

Reykjavík. Sataa.
Guðmundur tarjoaa tupakan.
Otan sen, vaikken polta,
sillä piekseminen on nyt ohi.
Sovimme, että mitä
sanoin hänen tyttärestään
Rokkrasgatin tuiskut huuhtokoot
kuin Brennivín veren
irronneista hampaistani.
Juon lisää ja nyökkään.
Yökkään. Berghildur
ei lyökään.

 

Se hetki

Kun eteisen seinää ui varjovalas,
etkä hetkeen tajua sen olevan sinä.
Kun annoit puhelimen huudon kuolla,
etkä kuullut hänestä enää koskaan.
Kun sanoit mitä haluttiin kuulla,
etkä pyörtänytkään milloinkaan.
Kun kerran väsyit puskemaan,
ja viima kääntyi myötäiseen.
Kun et yhteen hetkeen tarttunut,
eikä toista enää tullut.
Kun et enää jaksanut, et enää viitsinyt.
Kun päästit irti, kun annoit olla.
Kun jätit sanomatta, kun olit vannomatta,
kun olit anomatta, kun jäi panematta.
Se hetki oli tullut ja mennyt
ennen kuin älähtää olit kyennyt.
Se hetki kyyneliä sateessa,
on koko retki,
se hetki.

 

Katukiven alla Linnunrata

Aamussa sähkölinjat särisevät,
torilla lakaisukoneet ärisevät.
Kädessä tasku, taskussa tyhjyys.
Katukiven alla Linnunrata.

Risteys sfääreihin repeää,
valun kaikkiin, kepeää.
Päämääränä tähdet, määrätön pää.
Katukiven alla Linnunrata.

Jupiter, sen takana Ilpoinen.
Sarastus, takapenkillä vilpoinen.
Tänne päädyin, tyhjiöön jäädyin.
Katukiven alla Linnunrata.

 

Toimi, ei

Toimi
toimi
niin kuin
toimi,
kunnes
rikki meni
Toimi:
ei toimi
Toimi.
Saatana poimi.
Jeesus soimi.

,  

Yhden miehen tungos IX

Loikin yli Elielinaukion
alas portaita tunneliin
(jossa leuhahtaa kusi)
sitten oikealle, sisään
liukuovesta; ja ehdin täpärästi
kaljahyllylle juuri, kun
rullakalteri valuu yli koffien,
joista saan pari napattua,
mutta sitten pitää kumartua
hamuamaan alimmalta hyllyltä
satunnaisia tölkkejä jotain
– mitä tahansa – vaan ehdinpäs!,
mikä saa vartijan kääntämään
katseensa käytävän päässä,
mutta kytätköön lelukyttä kyllikseen,
töistähän minä vasta tulin,
sauna odottaa kotona,
perjantai-ilta naksuu kitalaessa
– ja miksei tämä helkkarin jono voi jo
madella minua ulos täältä –
jolloin puhelin soi, ja vaikkei
pitäisi, vastaan että
no vähän pahassa, mä
nappaan vaan nää pussikaljat
täältä kusitunnelialepasta, voinko
soittaa takaisin, kivamoi

– millä saan kassankin
mulkaisemaan oudosti,
katseensa osuu kuin halkoläjää
sylissä kantamiini tölkkeihin,
joista yksi sopivasti putoaa
lattialle; mutisen pahoitteluja
hamutessani sitä ylös, eikä
tyttö kiinnitä mitään
huomiota umpihumalaiseen
romanikerjäläiseen, jolle
myy pari pulloa olutta;
tämän huojuessa pois
hädin tuskin ulko-oveen osuen
neiti kysäisee minulta, onkohan
tänään tullut jo otettua
riittävästi, ja äkkiä olen
kiusallisen tietoinen hikivirroista
otsallani kaiken säntäilyn
seurauksena, silti änkytän että
vastahan olen töistä tulossa,
mitä ne kaikki kuulemma aina sanovat,
hän kertoo, enkä voi olla kysäisemättä,
sanoiko äskeinen känninen kerjäläinenkin niin
(memo to myself: enolerasisti),
eikä keskustelu etene yhtään
parempaan suuntaan paasatessani
että noilla ihmistuntemustaidoilla
ei kannattaisi hakeutua asiakaspalvelualalle –
sitten olenkin jo asematunnelissa,
(jossa tuttu kusen leuhu tervehtii),
ja kerjäläinen siemailee kaljaansa
katsellen minua säälivästi:
olenhan vain pahainen

yhden miehen tungos.

 

Yhden miehen tungos VIII

Kesken runonlausunnan katsekontakti
eturivin kaunottaren kanssa
sähköistyy niin, että
sydänalassa alkaa väristä,
suorastaan, kunnes älyän
rintataskun tutinan puhelimekseni:
rakkinerukka se siellä yrittää
kuin riivattuna muistuttaa minua
toisesta samalle illalle
samaan aikaan sovitusta keikasta
toisella laidalla kaupunkia,
jonne jo pitäisi kiiruhtaa
nousemaan haudasta
(näin pyhäinpäivän aaton kunniaksi,
mutta miksei toki muutenkin),
joten viskaan mikin yöhön,
säntään ulos ovesta,
ja pitkin Linnankatua loikkiessani
voihkaisen joka askeleella nähdessäni
baariin jääneen neidon silmät
kaikilla vastaan laahustavilla
zombeilla ja vampyyreilla
– pariin kertaan yksinään
katuojaan hyljättyinä –
varmaan haudassanikin

olen yhden miehen tungos.

 

Yhden miehen tungos VII

Kun alan penkoa kassia,
kaiutin plinksahtaa muistuttaakseen,
että alkoholin nauttiminen lähijunissa
on ehdottomasti kielletty, mihin
reagoin kolmivaiheisesti:
1: ”Miksi ne kuuluttavat aina
heti kun minä istun alas?”,
2: ”Enkä minä tästä edes niin nauti,
mutta pakkohan se nyt on kurillaan korkata,
kun kerran vasiten kielsitte” ja
3: ”Olenkohan minä ainoa, joka kuulee
näitä kuulutuksia; alitajuntaniko siellä huutelee
– tai yliminäksikö sitä sanottiin?”,
missä kohdin tölkki on sujautettava
penkin ja seinän väliseen koloon piiloon,
jotta ohi kulkevat konduktöörit voivat
olla sen tahdikkaasti huomaamatta,
samoin kuin syyllisyyttä sykkivän,
rennokkuuteen räpistelevän

yhden miehen tungokseni.

 

Tyhjyys, nyhjyys

Tyhjyys,
tyhjyys,
nyhjyys.

Ajattelin tarjota romanikerjäläiselle lounaan, mutta

nyhjyys,
nyhjyys,

mutta eihän kukaan muukaan auta ketään koskaan, sillä

nyhjyys,
tai kenties
tyhjyys –

silti jos tämän kerran tekisin poikkeuksen, mutta

nyhjyys.
Tyh

{Insert here järkiperuste.}
{Ja vaikka joskus joku toinen, niin

UNEXPECTED TOKEN ILLEGAL

 

Ihan tavallisia vihoja

Voimme pestä naapurin ikkunat. Ja sitten läästiä koiranpaskalla niihin hauskoja mietelauseita.

Voimme karjua vitun neekeri! -huudahduksia satunnaisissa paikoissa, kuten keskellä peltoa linnunpelättimelle.

Voimme raahata mukanamme veristä kirvestä kaikkialle. Kysymyksiin voimme vastata tyttömäisellä kikatuksella ja punastumisella.

Voimme nojailla päiväkodin aitaan muina henkilöinä. Välillä voimme mutista itseksemme ja mulkoilla lapsia.

Voimme varata kaikki palaverihuoneet samaan aikaan työtoverin nimellä.

Voimme myös päivittäin vääntää hänen työtuolinsa säädöt pieleen.

Voimme sylki pärskyen rähjätä konduktöörille tultuamme herätetyiksi paikallisjunassa. Jos samalla marssimme mielenosoituksellisesti ulos ovesta, saamme ilmaisen matkan. Jonnekin. Ja jos määränpää on väärä…

… voimme syyttää maahanmuuttajia. Tulivat tänne ja veivät.

Voimme kätkeä natsitervehdyksiä arkisiin tilanteisiin. Kannattaa esimerkiksi sijoittaa perustarpeita töissä ylähyllyille, jotta työtoveri tulee sokeria hamutessaan väkisinkin tervehtineeksi Johtajaa. Tähän voimme vastata reippaalla sieg heililla.

Voimme tervehtiä naapuria aamuisin pirteästi. Viiden sentin päästä lähimmäisemme silmiin vakaasti katsoen voimme kysellä kuulumisia ja vatkata hänen kättään kuin tehosekoitin. Ja hymyillä raivoisasti.

Voimme leipoa pullaa. Ja sitten vihata sitä. Vitun pullaa.

 

Holokausti räntäsateessa

Polta tässä tuiskussa sitten ketään.
Uunit jäähtyvät, Zyklon B -kapselit
muuttuvat velliksi,
joukkohaudat täyttyvät mudalla.
Jonot ovat niin pitkiä,
että osa ehtii kuolla nälkään
ennen kaasutusta.

Ja taas tulee sanomista, että väärin tapettu.

Lomakkeet yhtä suttua,
tilastot ihan sekaisin,
kun ei enää muista,
miten monta alzheimeria on tänään tuhottu.

Tulostavoitteet alittuvat,
eikä päästäkään Krimille lomalle.
(Sitten kun se on vapaa.)

Naapurileiri taas kuittailee
uusilla ennätyksillään.
Mokomat kermaperseyli-ihmiset.
Ei niille herrantertuille tavallinen,
työväenluokkaisen hienhajuinen
yli-ihmisyys riitä.

Jos vain repisi kaasukammiosta katon pois
ja antaisi niiden hukkua räntään.
Tai ei sentään, sehän olisi
epäinhimillistä.

Ja olisihan niitä helvetin inha kaivaa
sieltä sohjosta sitten haudattavaksi.
Sohjoon.

Mutta jos laittaisi huomiset tapettavat
kaivamaan tämänpäiväisiä, niin tietysti
niitäkin alkaisi kaatua jo lapionvarteen,
ja sitten vasta olisivatkin paperit sekaisin.

Vaan jos se Mengele vielä kerran
märisee märistä näytteistä,
teen sille vivisektion pistimellä.
Hiippailee aina selän taakse
ja rupeaa yhtäkkiä mutisemaan.

Sitä miestähän saa ihan pelätä.

,  

Hetkiä Janos Valmusen elämästä: loppu

Tämä tuppukylä on symbolinen kohtu,
josta kaikki ovat karanneet
sinisillä limousineillaan.
Vain minä prötköttelen enää
sivuhuomioiden sivuvaunussa.

Hetken tähtipölynheitin suunnattiin
minuunkin – vaan kun erehdyin
jotakin itsestäni luulemaan,
ivanaurua totuin kuulemaan.

Näinkö ne oikeatkin tähdet
palavat tuhkaksi ennen
kuin edes syttyvät?
Onko jokainen tuikahdus
nöyryytyksen leimahdus
– hesalaishipsterin
ironinen luikautus?

Te, jotka ette aisti kauneutta
lähiöpubeissa tai bussipysäkeillä;
te, jotka kaahaatte läpi elämänne
kuin olisitte aina kakskytyksi;
te, jotka vain marssitte
suoraan studioon;

jääkää paskantärkeilemään
tuontioluttuoppeihinne
ja knoppitieteilemään
radio-ohjelmiinne.

Tämä on loppu.

 

Rakastan sinua kyrpä otsassa

Rakastan sinua kyrpä otsassa.
Rakastan sinua niska limassa.
Rakastan sinua aamuisin
kin.
Rakastan sinua ihan homona –
heterona vasta
rakastan
kin,
sinua.

Rakastan sinua kun katsomme realityyniinku.
Rakastan sinua kun sanot jo väsyneesi.
Rakastan sinun väsyneisyyttäsi.
Rakastan sinua, väsynyt.
Rakastan sinua,
vaikket kysynyt.

Rakastan sinua, kun et tule.
Rakastan sinua, kun en tule.
Rakastan sinua, kun en
rakasta sinua.
Rakastan sinua.
Rakastan sinua.

Rakastan sinua,
kyrpä otsassa.

 

28 statusta myöhemmin

Maanantai.
Kolmas päivä romahduksen jälkeen.
Kulkukissa nilkutti tienvartta.
Täällä on siis elämää.
Ellen vain kuvitellut sitä.
Mutta miksi se raahasi jalkaansa?
Ei lainkaan lol.
Äkillinen hinku jakaa
oli ylitsepääsemätön,
joten nakuttelin
mökin seinät täyteen.
Kopioi statukseesi, liketä!
Huomenna on löydettävä ruokaa.

Perjantai.
Kauppakeskus veden alla,
joten lähdin kohti sisämaata.
Vilja lainehti aamu-usvassa.
Sääli etten voinut jakaa sitä.
Moottoritiellä loputon jono
ja mädäntyvien ruumiiden
mieltäkääntävä löyhkä.
Keräsin kuitenkin säilykkeitä
pienen pakettiauton täyteen.
Sääli etten voinut jakaa niitä.
Mutta sääli on sairaus.
Tykkää jos samaa mieltä!
Illalla kaupunkiin.

Sunnuntai.
Ei valoja missään, eikä ääniä.
Odottelin metsikössä aamuun asti.
Vain hiipuvia tulipaloja ja ruumiita,
ruumiita, ruumiita…
On löydettävä sähköä.

Tiistai.
Innovaatiokeskuksen kellarissa
generaattori ja nettiyhteys.
Päivitin statukseni.
Yksi tykkäys!
En tunnista nimeä.

Lauantai.
Ei helvetti, se on stalkkaaja.
Niitä on siis vielä jäljellä.
Nyt toivon, että kaikki
todella olisivat kuolleet.
Toivon myös jälleen
jättäneeni väliin sen pirun
tosi-tv-karsinnan.

Maanantai.
Tein pari hämäysliikettä.
Kirjauduin muka-fanina ja
väitin nähneeni minut
kukkuloilla aamulla.
Tuskin se sitä kauaa hämää,
tai riippuu kuinka pitkällä
sillä on tartunta.
Jatkan pohjoiseen.
Onneksi itse vältin
viraalitartunnan – nyt lienen
planeetan tervein ihminen.
Tykkää jos samaa mieltä.

 

Vesa Epäkeskisen saaga, laulu III

Kvanttilainaamonsa tiskin takana
häämöttää Vesa Epäkeskinen.
Hän selittää ehtoja asiakkaalle:
Kyllä, voitte pitää ja syödä kakun.

Voitte säästää ja tuhlata,
voitte hemmotella ja kärvistellä,
voitte toteuttaa haaveenne
ja murskata ne.

Asiakas on epäileväinen:
Jos se kuulostaa liian hyvältä,
se yleensä on, totta ollakseen.
Lienee koira haudattuna?

Ei, vaan kissa, vastaa Vesa,
mutta vain jos ette katso sitä.
Niin kauan kun ette kurkista,
voitte elää kuin kuningas.

Mutta myös kerjätä pakkasessa,
huomaa asiakas – Vesan harmiksi.
On otettava aina kumpikin,
tai jäätävä kihisemään tyhjiöön.

Asiakkaan todennäköisyys
haihtuu tapahtumahorisonttiin.
Vesa jupisee itselleen lohduksi:
onnistuihan se ainakin puoliksi.

 

Täppäilkää toisianne!

Täppäilkää toisianne,
täpinöissänne täpästelkää!
Lääppikää ja tääppikää
täppäysinterfeissejänne.

Tehkää tästä päivästä täpähtymä!

Alkuillasta täpäkselle,
täyteläisellä viinillä täpinöihin,
ja sitten tämpätään täpöllä
niin että täpätin tärisee!

Täpähtyköön näinä päivinä!

Toisianne täppäilkää,
sielujanne näppäilkää,
ruumiitanne mäppäilkää,
riemuissanne räppäilkää.

Tyytyväisinä käppäilkää.

 

Tervetuloa tulevaisuuteen

Tervetuloa tulevaisuuteen.
Tämmöinen tästä nyt tuli.
Oikealla voit nähdä raivotautisen rasistin
– hän on yhteiskunnallinen keskustelija –
juuri sovittamassa foliohattuja.
Vasemmalla ei näy oikein mitään,
joku parranrisu siellä sumussa väpättää
pyytelemässä suonsilmältä anteeksi.

Pysähdymme tähän, ja niin,
jalkakäytävillä pitää kävellä itse.
Autot liikkuvat vain vaakasuunnassa,
mutta syömme kyllä pillereitä kuin ruokaa
– silloin kun emme rahtaile sitä ympäri palloa.
Mistä puheenollen olemme kovin pallokkaita,
palloistuneet kuin ylikypsät palkoihmiset.
Tyksyttelemme vimmaisesti toisiamme,
tai ainakin samanvärisiä, -tapaisia ja -napaisia,
ei nyt sentään liian toisenlaisia.

Katsellaanpa vähän nähtävyyksiä.
Tässä on näitä innovaatioparkkihalleja,
tuossa valvontakamerapuisto ja
taaempana jättimarketmuseo tai pari.
Ei 20-luvun avantgardistikaan
osannut tämmöisiä uneksia,
niin on futuristista meillä
täällä tulevaisuudessa.

Jatkamme kierrosta hetken päästä
tutustumiskäynnillä suojellulle
raskasmetallilammmelle, jolla
luonnonvaraiset ongelmajätteet
pulputtelevat iloisen lajityyppisesti.

Menkää vain, tulen sitten perässä.
Tai jos istunkin vain hiljaa paikoillani,
olen pian menneisyyttä.

 

Väkivaltainen äärisuvakki

Olen väkivaltainen äärisuvakki.
Kun halaan puuta, säleet lentää.
Herkemmät timberiä kirkuu,
kun voimaantuneesti lähestyn.

Avaruus itkee sylkeä,
kun suvaitsen päin naamaa.
Anna jaxuhalin nylkeä,
otan ihmisyytesi vastaan.

Illalla käyn maata,
joka mätänee heti.
Sankarivainajien luurangot
sulavat tikapuuhermostoiksi.

Olen väkivaltainen äärisuvakki.
Isken varoittamatta vyön alle
tasa-arvoisen ymmärtävästi
suvaiten seksuaalisuuttasi.

Saatan sinua pelottaa.
Sulje silmäsi, jos se helpottaa,
mutta silloin et näe, mistä
seuraavana tulet suvaituksi.

Olen pahimmat pelkosi ja vielä
olen ääni kallossasi ja vielä
nakerran sinua sisältä.
Mistä muualta kuin sieltä?

 

Tyhjyyden kaikkivaltias

Tolkuissaan olkuissaan
tyhjyyden kaikkivaltias.
Toivo mitä vaan,
oon hyvä haltias.

Toivon isomman huoneen,
vielä isomman teeveen
ja elämääni täyttämään
täysin tyydytetyn tyhjiön.

Ja niin tapahtui.

Täytyyteen tukehtui,
tyhjyyteen tukahtui,
tylsyyteen tikahtui
tyhjyyden kaikkivaltias.

 

Ikuinen yläaste

Nuoruuspaskasta rämmittyään
luuli olon vähitellen tasaantuvan:
Voisi levollisesti asioita katsahdella,
proverbiaalista piippua poltella,
elämänviisauksiaan naurahdella.

Vaan paskat.

Ei yläaste lopu ikinä.
Samat kovanaamat töissäkin,
tai ehkä ne on erejä,
mutta itse piiloudut
samaan nurkkapulpettiin
puuhailemaan omiasi,
kun kukaan ei huomaa.

Samat reviirit,
samat piirit,
samat lesoilut,
samat pätemismesoilut.
Holtiton tarve
leikkiä aikuista.

Sitten on näitä, jotka
levollisesti katsahtelevat asioita
proverbiaalista piippuaan poltellen
ja latteuksiaan narahdellen.
Mutta sitähän ne teki jo yläasteella.

Tai ehkä ne on erejä,
lopputulos kuitenkin sama.
Jos haluat jotain omaa,
se pitää varastaa.
Hyppytunnilla
karata lintsaamaan.

Ehkä vanhainkodissa
päästään jo amisvaiheeseen.
Niittitakit ja viiksentyngät.
Mun elämänkokemuksessa
onkin tuunatut pakoputket
ja tuplabasari.

Maltan tuskin odottaa.

 

Poliittinen syyskuuro

On syksy.
Tuoreeltaan mädäntyneet
kokoomusnuoret putoilevat puista,
jonne kiipesivät keväällä
perse edellä.

Lätäkössään vasemmisto rähjää,
muttei kukaan kuuntele,
sillä kaikki etsivät
parkkipaikan asfalttiin uponnutta vihreää.
Mutta on jo ruska.

Kuulas aurinko kultaa
melankolisen bemarin
aamun kirpeässä viimassa.
Sosialibemokraatti peruuttaa yli työttömän,
jota vielä kesällä vokotteli
koko yön yöttömän.
(Ei antanut, sillä jos antaa,
niin ne tulevat tänne
ja vievät.
Sen.)

Loppuviikosta odotettavissa
persukuuroja keskustassa.
Tai kuuroja nyt ainakin.

Täh?

 

Yhden miehen tungos VI

Havahdun unesta, jossa taas harhailin
opiskeluaikojen kimppakämpässä
kuolleen koirani kanssa;
keittiössä vesilasillista kumotessani
tajuan kaihoavani nuoruuteen – ei helvetti!
siis niihin aikoihinko kun koko ajan vitutti
silloin kun ei kuollut tylsyyteen
tai riutunut rakkaudettomuuteen
(lue: mädäntynyt saamattomuuteen),
tai niihin vuosiin, joista on vain
toisen käden tietoja (”Jaa että
nappasin tanskalaiselta hipiltä kitaran
ja iskin sen palasiksi lattiaan vai?
No jos kerran niin sanot…”) kun itse oli
liian humalassa mitään muistaakseen:
kun vain odotti että pääsisi tästä
nuoruuspaskasta eroon niin ehkä
joku ottaisi viimein vakavastikin
ja ei tarvitsisi joka tuoppiin lainata
– tai ainakin voisi teoriassa maksaa
joskus jolle kulle takaisinkin – ja
eikös me lopulta sen kommuuninkin
vuokrat juotu, senkin kultakauluksissasi
kekkuloiva typerä uni; mutta silti…

Olen yhden miehen tungos.

 

Liekehtivä keskiviikko

Pyörtyilevät ironioissaan,
kun julistan ihosanomaa.
Säntäilevät trendipäissään,
kun sytytän keskiviikon
liekkeihin.

Voit olla valuvaa reunaa.
Voit hohtaa mustaa kirkkaammin.
Silti palaa kalsarisi raidoille,
kun sytytän keskiviikon
liekkeihin.

Ensin Mäntsälä, sitten Pallivaha:
saunat roihuavat, palavat putkat.
Voi, silmäsi viskaa jo puuroon,
niin sytytän keskiviikon
liekkeihin.

 

Ainahan voi

Ainahan voi liftata.
Ainahan voi nukkua puistossa.
Ainahan voi kärkkyä jämiä nakkikioskilla.
Ainahan voikin syödä lokin, jos sillä on jotain sanomista niistä jämistä.
Ainahan voi läästiä lokinperkeet vartijan rinnuksiin, jos se alkaa känistä.
Ainahan voi hakata päätään putkan seinään ja työntää ruostuneen rautanaulan perseeseensä.

Ainahan sairaalasta voi karata.
Ainahan voi sanoa ”Kuubaan. Tämä on kaappaus”, jos kuski kyselee jotain.
Ainahan voi tuhahtaa ”selityksiä, selityksiä” ja hypätä rautatiesillan kohdalla jokeen.
Ainahan voi opetella uimaan, mutta
ainahan voi myös kellua seuraavaan uimapaikkaan asti.
Ainahan voi napata penskalta jätskin ja syödä sen – ja sitten kun se huutaa että yäää toi setä söi mun jätskin, syödä penskankin.

Ainahan voi sanoa, että virta vei ja että ne aloitti.
Ainahan voi.

Mutta jos kumminkin heität sen kympin?

 

Varon normaaliani

Tarttuu lahkeisiin se tavallinen,
normaali.
Minne tahansa menenkin,
seuraa normaali.

Tallon päälle – väistää normaali.
Läimin ovella – luistaa normaali.

Turha neidoille on rehennellä,
kun rykii normaali;
saati kohtaloaan itkeskellä:
se on normaali.

Ryntään ryyppäämään – huokaa normaali.
Syöksyn hulluuteen – melko normaaliin.
Liityn uskonlahkoon – saarnaa normaali.
Karkaan Kaukasiaan – törmään нормальнооn.

Tyydyn osaani
– samoin normaali –
vaan varon tottumasta:
on suhde formaali.

 

Yhden miehen tungos V

Auringonsäde silpaisee silmään,
kun vähänkin liikautan kirjaa, joten
kääntelen itseäni parempaan asentoon
sohvalla (joka on nihkeä sateen jäljiltä),
kun näen liikettä pihan laidalla:
naapuri siistii pensasaitaansa,
mutta minun pihani puolella;
enkä tiedä pitäisikö närkästyä
vai mennä huastelemaan joviaaleja,
joten painun vähän matalammaksi
etten pilkota terassin aidan takaa,
lasken kirjan kasvoilleni sekä
kuorsaan kuin mukamas nukkuisin
– mutta hetken päästä jo ramaiseekin
ja nukahdan oikeasti antaen
kuorsaukseni tahdittaa orjia
plantaasini kasvitarhoissa…

Olen yhden miehen tungos.

 

Meillä on keinomme

Me kuulemme
jonninjoutavatkin jaarituksenne.
Me valvomme,
me ja toisen asteen demonimme.

Meillä on keinomme.

Turha yrittää.
Jotain olet kumminkin tehnyt.
Turha selittää,
että olisit erehtynyt.

Meillä on keinomme.

Enää muista emme,
mistä kaiken aloitimme.
Vanhat keinomme
pyhittävät uudet keinomme.

Meillä on keinomme.

 

Enhän kaipaa pois

tammikuu 2011
 
Ke 5.1.
Painaudun sisään.
Alas mustaan, matalaan.
Ilman huokausta.
 
To 6.1.
On loppiainen.
Raahaan kalusteita ja
syön päivällistä.
 
La 8.1.
Kävelyn jälkeen
arki palaa hoippuen,
enkä haluaisi.
 
Su 9.1.
Rakkaimman hymy.
Rakastelumme nauru.
Oikein hyvä näin.
 
Pe 14.1.
Olisinko nyt
siellä, missä haluankin?
Enhän kaipaa pois.
 
La 29.1.
Viikot kuluvat.
Tunnen outoa vihaa.
Rauhaton olo.

 

Hämähäkkejä

Tapan hämähäkkejä, vaikka
hämähäkkejä ei saisi tappaa, sillä
                       onnesta tulee huono ja naamalle roiskuu rapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       muinaisessa moraalikoodistossa sanotaan aika suoraan: älä tapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       syövät kirvoja, nuo kahdeksanjalkaiset kummajaiset.

                       Jos ei kirvoja syödä, syövät kirvat
                       puut ja pelargoniat,
                       kikherneet ja kaalit.
                       Salaatit ja saniaiset,
                       humalat ja heinäpaalit.

                       Ja kun loppuu kasvi maasta,
                       tulee tunkioksi ihmissaasta.

Siispä tapan hämähäkkejä.
Tapan, koska pelkään.
En vain lainkaan
ymmärrä,
miksi.

 

Seutula

Lentokenttä jylisee
Silakkaniitun takana.
Terassilla röyhtäilee
tyytyväinen pakana.

Savu tuoksuu, läiskii vihta.
Prätkä pörrää mäkeä.
Koira haukkuu, räyskii pihlajan
ikivanhaa käkeä.

Auringosta singahtaa
valonsäde viimeinen.
Kiuas illan sumentaa
höyryyn kivikautiseen.

 

Rahapuustani putoavat lehdet

Rahapuustani putoavat lehdet.
Teenkö mitään oikein?

Kastelen, jätän kastelematta.
Katselen, kosketan katselematta.

Puhun, kuuntelen,
             puuhun huutelen.
En valehtele, mutta
             totuutta muuntelen.

Teenkö mitään oikein?
Rahapuustani putoavat lehdet.

 

Etäiselle vihalle

Joku jossain
                        tälläkin hetkellä
vihaa. Kumminkin minua.
Vaikken se minä ollut,
mitä sitten olinkaan.

Aina se on tuommoinen
                                            etäinen
                                etiäinen,
                    vatipäinen
öttiäinen.

Vaikka enhän minä sitä edes tunne,
                  näin tarkemmin ajatellen.

Ja silti vihaa siellä.
Pitää vain niellä.
                                               Milläs kiellät.

Näin kaukaa katsottuna vaikea sanoa,
             onko se sittenkään vihoissaan.
                 Ehkä se viuhtookin vihtomaan,
         hulluna huhuilee saunomaan?

Pysyköön silti pihoissaan
palaneissa hihoissaan.
Ihoissaan.

 

Katsaus tärkeisiin aikakausiin

Tietoisen läsnäolon nykyhetkestä
eaa:n ja jaa:n kapeaan rakoon.
Neitseellinen sikiäminen,
suun kautta syntyminen,
käsien pesua ja kukonlaulua.

Barokki, sinä aikakautten renessanssi!
Aikas’ kultaa muutakin kuin muistot.
Ällös unohdetuks’ tule
herooisten aikamatkaajain
yltäkylläisenä määränpäänä!

Keskiaika ihana – lapsi kesän ja auringon!
Olet keskellä kahta
vallan toista aikaa ja silti yhä
mielissämme paiserutto!

Teollinen vallankumous, rakkain!
Kahden kauniin sanan
suloisesti kolahteleva liitto!
Koneiden coitus. Hiilipöly ja hiki.

Kahdeksankymmentäluku, kavereillesi kasari.
Virvelisi kaikuvat vieläkin verryttelyhousuissasi.
Olet Betamax ja Moviebox.
Olet Jumalan käsi Meksikossa
ja Jens Weissflog Sarajevossa.

Ja vielä kaikkein vähäisin –
viime tiistai.
Epookeista ehkä pienin
viikko viikon jälkeen toistuu
ikuisesti ain.

 

Klöntti

Olen ajatellut asioita,
tarkkaillut, analyseerannut,
pondeerannut sekä fundeerannut,
puolelta jos puoleltatoistakin,
ja tullut siihen tulokseen,
että kaikki oli ennen paremmin.

Kaikki oli oikeilla paikoillaan
oikein päin, oikein stoalaisesti,
ketään häiritsemättä, tasapainoisen
yhteisöllisesti ruoka-aikaan kotona
                                                                 – kunnes

vihermädättäjämokustimet tulivat
ja hyysäsivät kaikkeuden kieroon,
kukkahatut viattomatkin vinoon,
ja siksi se (siis kaikki) on
kaaoksen partaalla, luonto raiskattu,
perinteet ojaan paiskattu.

Kaikki on väärillä paikoilla
väärin päin, vääristöläisesti
häiriten kaikkea (siis itseäänkin)
monikulttuurisesti rullakebab sylissään
                                                                         – sillä

näin kertoi sisälläni klöntti,
joka näkee selkeästi kaiken
olevan vain toinen, mäntti
kaikkeuden kokoinen klöntti.

 

Sydän ja särki

Voi ihmissydämen särkeä,
mutta siihen ihminen sitten kuolee.

Voi sitä harmaata kalaa,
joka suutaan aukoo ja
silmiään pyörittää.
Ja joka kerran ongitaan
ja jätetään rannalle
lokkien näykittäväksi,
auringon hitaasti hengiltä kuivattamaksi.

Työnsit avaamattoman paketin
arvaamatonta epäluuloa ja
koiranpaskaan astuttua vihaa
suoraan eteiseeni.
En saanut enää oveani kiinni.
Lämpö karkasi ja hiekka pöllysi
sisälle kammioihini.
Sen jälkeen olen elänyt rahisten.

 

Poikamiehen kapasiteetti

Lähtee töihin, muttei sano: hei hei.
Sanoo: hei hei, muttei oikein hymyile.
Oikein hymyilee, muttei enää, kun kääntyy pois.

Viipyy kauan, muttei soita kotiin.
Soittaa kotiin, muttei lupaa mitään.
Lupaa tulla, muttei ennen kuutta.
Tulee ennen kuutta, muttei ehdi kauppaan.
Ehtii kauppaan, muttei laita ruokaa.
Laittaa ruokaa, muttei tule syömään.
Tulee syömään, muttei sano mitään.
Sanoo: ”Jaa, jaa”, muttei vastaa kysymyksiin.
Vastaa kysymyksiin, muttei kysy, mitä sinulle kuuluu.
Kysyy, mikä sinun on, muttei saa tietää, koska et vastaa.
Röyhtäisee. Nousee. Ja sanoo kiitos.

Lukee lapsille, muttei huomaa sinua.
Huomaa sinut, muttei ota huomioon.
Ottaa huomioon, muttei huomioi oikein.
Huomioi oikein, muttei riittävän kauan.
Jaksaa kuitenkin hetken, muttei jaksa enää lapsia.
Rasittuu ja vetäytyy ja vaikenee ja vaikka mitä.
Ja lukee ja katselee televisiota ja vaikka mitä.
Ja ottaa itselleen tilaa ja harrastaa ja vaikka mitä.

Ja sitten ottaa ja lähtee, vaikka kuinka pyysit jäämään.
Vai pyysitkö lähtemään? Käskitkö oikein?
Lähtee, muttei jää.
Lähtee liian myöhään, muttei ymmärrä olla loppuun asti.

 

Yhden miehen tungos IV

Piwnan hipsterijuottolan alakerrassa
punertavassa hämyssä makoilee
pareja sohvilla hiplaten toisiaan,
kun kompuroin kiroillen alas portaita
saaden kaikkien päät kääntymään
röyhtäisyyni, sitten hiivin halki pornoluolan
toljottaen takaisin; tuntuu kuin
musiikkikin olisi katkennut kesken
bossanovakanttilyönnin – kunnes
viimein pääsen käymälään asti,
jossa seinän kokoisesta peilistä
mulkaisee takaisin

yhden miehen tungos.

 

Stocznia Gdańsk S.A.

Eksynyt turisti
telakan portilla.
Väsynyt vartija
ei tihku solidaarisuutta.

  Näpsikää kuvia,
  poseerailkaa,
  viekää ruosteetkin
  nostureista.

Sade peittää maiseman
kuin Lech Wałęsan viikset
haukotuksen.