Turku. Viileän kuulas kevätilta. Ja sitten Pasi, Lonttisissa, siinä rautatiesillan alla.
– Terve! sanon.
– Mo, hän vastaa. – Ei sul mittää euroo olis?
– Ei ol yhttä käteist. Mut kyl maar mää yhre olue voin pisttä.
Ojennan paluumatkakaljakseni tarkoittamani tölkin Pasille. Se on vielä jääkylmä.
– Kyl se, se kyl tiätty, Pasi vastaa. Hänen suupielessään roikkuu hippunen jotain… vaahtoa? Sylkeä? Oksennuksen muisto?
– Mitäs sulle viime aikoina? kysyn. Enkä tarkoita pyörätuolia, yhä rehottavampaa partaa tai joka tapaamisellamme heikentyvää artikulaatiota.
– Mitäs. Lueskellu täs, mut emmää pysty. Pää räjähtää. Essää haluis tätä?
Pasi ojentaa vihreää kirjaa, jonka kannessa puhutaan Jeesuksen armosta.
– Mää noista lähimmäisenrakastajista, pahoittelen ja ojennan kirjan takaisin.
– Nee anto. Oha se ain kiva lukke jottai välil, aika kuluu mukavastes. Mutku emmää oikke pysty enää.
– Nii, sama, samaistun. – No mut, hauska nähdä pitkästä aikaa.
– Kiitti kaljast.
Kävelen siltaa yli Aurajoen. Ylioppilaskylän uudet lasiteräsrakennukset kiiltelevät laskevan auringon syleilyssä.
Näin se siis tapahtuu, käy mielessäni.
