Bussipysäkilla. Vilkaisen puhelimen kelloa. Kas, viesti vastaajassa. Näpäytän nappia. Odotan.
Tuuttaus katkeaa rasahtaen. Sinulle on… yksi… viesti. Pimmm.
– Onnea, olet voittanut iPhone 5:n. Tule lähimmälle R-kioskille ja tunge se perseeseesi.
Viesti päättyy naurunremakkaan. Suljen puhelimen.
Tihrustan kadun toisella puolella räntäsateessa häämöttävää kioskia. Näinköhän se mahtuu sinne, tuumin.
Bussia ei edelleenkään kuulu.

 

Ollakseen läpeensä kunnollinen ”Perus Vapauden Suomi Rintama” -puolueen kannattaja Ketarainen ryhtyi perusteellisiin puhdistuksiin. Koska hän koki tekevänsä tärkeimmän poliittisen työnsä tietokoneensa ääressä, oli puhdistuskin siis aloitettava sieltä.
Ketarainen alkoi puhdistaa näppäimistöään. Tupakantuhka ja kahviläiskät saivat toki jäädä, sillä ne vain korostivat hänen hieman eksentristä luonnettaan. Pöytälaatikosta hän kaivoi ruuvimeisselin ja – hieraisten varovasti reittään – aloitti operaation.
Napakalla ranneliikkeellä Ketarainen irroitti tsetan ja äksän. Oli jo korkea aika päästä eroon ulkomaalaistaustaisista kirjoitusmerkeistä, jollaiset maahamme tultuaan ovat vieneet monesti kahdenkin kotoperäisen kirjaimen työt osoittamatta minkäänlaista kykyä tai halua sopeutua suomalaiseen lausumiskulttuuriin.
Seuraavaksi puhdistukset kohdistuivat ruotsalaiseen oohon. Pakkoruotsia ei Ketaraisen näppäimistöllä hyysätty, vaikkakin operaatio poisti mahdollisuuden käyttää nerokasta termiä ”ruåttalainen håmå”. Ähvää piti pohtia tovi jos toinenkin, mutta lopulta sekin sai lähteä. Eihän edes Vorssassa tarvita ähvää kuin pesofatissa. Ja fyyrerin voi kirjoittaa ihan suomeksi ”johtaja”.
Nopeassa tahdissa pois lähtivät myös tuplavee ja E. E vähän kirpaisi, olihan se kirjaimena kuitenkin ihan kotoperäinen, mutta kun sen kyljessä möllötti tuo paholaismainen eurovaluutan symboli. Tuplavee sen sijaan oli silkkaa vierasperäistä roskasakkia. Vvagner, Vvolksvagen ja Vvermacht oli mahdollista kirjoittaa ihan synnyinmaisilla merkeilläkin. Bee sai ainakin toistaiseksi armon, sillä olisi noloa kysellä, lähtisikö joku kulmakuppilaan pisselle. Myös Gee sai armon, sillä vaikka kreippi olikin vielä hyväksyttävissä, kintonik ja kampiina eivät.
Pitkän pohdinnan päätteeksi Ketarainen päätti jättää C-näppäimen paikoilleen. Tarvittiinhan sitä esim. Mechsicolaista roskasakkia ja burgchaa tuomitessa. Lisäksi hänen suosimansa Cämel-savukkeet olisi ollut hankala kirjoittaa ilman seetä.
Äkkiä itseään soimaten Ketarainen riuhtaisi kuun pois. Sehän pirulainen möllöttää itsetyytyväisenä aivan näppäimistön alussa, suorastaan paalupaikalla, kuin pilkaten suomalaisen talvisodan formulasankarien saavutuksia olemassaolollaan. Ja viepä se peräti kolmen rehellisen kotimaakirjaimen työtkin. Kaiken kaikkiaan vastenmielinen tapaus. Kyseinen kirjain herätti niin suuren vihan, että se piti musertaa kantapäällä rikki lattiaa vasten. Kantapää hajosi.
Syvä tyytyväisyys valtasi Ketaraisen mielen kun hän katseli kättensä työn tuloksia. Tokihan näppäimistö näin aluksi näytti vähän reikäiseltä, mutta kaikkeen tottuu ja karsittu näppäimistö edesauttaa kirjoittamista puolueen auvoisan johtajan ”netti lokin” lyhytproosaisaan tyyliin. Myhäillen tupakkiaan polttava Ketarainen yltyi jopa pohtimaan, josko hänen tämänpäiväisen urakointinsa tuloksen voisi puolueen asetuttua valtaan määrätä valtiolliseksi standardiksi kaikille näppäimistöille.
Hmm, standardi. Dee. Eikös sekin pitäisi poistaa? Huokaisten Ketarainen tumppasi tupakan ja keskittyi tähän viimeisimpään huomioonsa. Ilta alkoi lähestyä ja veljet vetäytyä kulmabaarin neuvonpitopöytään, mutta eihän todellisen isänmaanystävän urakka koskaan valmistu eikä katso vuorokaudenaikoja.
Seuraava aamu valjetessaan paljasti pihan, jolla lojui näppäimetön näppäimistö, rikki lyöty näyttö sekä hyvin lommoinen tietokone. Olipa illan pitkinä ja yön pimeinä tunteina Ketarainen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että koko perhanan tietokone on vierasmainen ansa, jolla hän ei enää puhtaana suomalaisena kirjoita sanaakaan. Jos nyt kirjoittaa enää ollenkaan millään konstilla, akkain touhua ja ulkomailta tuotettua hapatusta. Ei Kalevalan laulumailla kirjoitettu, siellä laulettiin! ”Eeeeerika…”

 

NSA:n päämaja, OPS2A, kolmas maanalainen kerros, kaakkoissiiven sermihalli. Siinä kahviautomaatin luona, viistoon vastapäätä.
Neljännen tason Skandinavian ja Pohjois-Euroopan sektorin kryptografia-analysoija Frank J. Blank Jr paiskaa tietokonehiiren työpöytäänsä niin että vasen nappi irtoaa. Tämä ei kuitenkaan tuo riittävää tyydytystä Frankille, joka hakkaa vielä pöytää nyrkeillään ja karjuu eläimellisesti: – Kuka HELVETIN KUSIPÄÄ on koodannut tämän takaporttisoftan? Guantanamoon heti!
Sermien takaa nousee näkyviin hämmästyneitä päitä, jotka kuitenkin katoavat melko pian takaisin työn pariin. Vain naapurikuution kollega Alice nojautuu työtilansa väliseinän yli.
– Mikä hätänä, Frankie? Alice kysyy vienosti hymyillen.
– Joku tyyppi Suomessa mainitsee jatkuvasti Syyrian ja Al-Qaidan lentopalloseuran suljetulla keskustelualueella, Frank kertoo yrmeänä keräillessään hiiren palasia lattialta. – Yritin vilkuilla kohteen rahaliikennettä nettipankin takaportin kautta, mutta ei siitä vittu tule mitään, kun se VITUN TAKAPORTTI ON KOODATTU IHAN PÄIN VITTUA!
Frank viskaa käsiinsä jo keräämänsä hiirenkappaleet uudestaan pitkin kuutiotaan. Hetken hän huohottaa hurjapäisenä ja lysähtää sitten pöytäänsä vasten, nyyhkyttäen.
Alice tulee Frankin kuution puolelle, taputtelee miestä olkapäälle ja vaivihkaa kerää hiirenpalaset. – No niin, rauhoitutaanpa, sshhh…
– Olen kaatanut jo kolme kertaa sen helvatun pankin serverit tänään, Frank saa sanottua niiskautusten väleissä. – Miten tällaisissa olosuhteissa voi olettaa saavansa tulostavoitteensa täytettyä? Ja minun pitäisi vielä ylittää ne! Tänä jouluna todella tarvitsen bonukset… Frank töräyttää äänekkäästi nenänsä tyhjäksi Alicen ojentamaan nenäliinaan (johon on kirjailtu NSA:n tunnuslause They served in silence).
– Suomiko sanoit? Mikä pankki se oli? Alice kysyy istuutuessaan pöydän reunalle ja napatessaan pöytäpuhelimen syliinsä. Hiukan katkonaisesti, yhä silloin tällöin nyyhkien Frank kertoo yksityiskohdat.
– Ellei muistini petä, meillä on siellä Tieto-nimisessä puulaakissa soluttautuja, Alice mutisee ja naputtelee pitkänpuoleisen numerosarjan, – ja juuri tämän pankin nettipalvelut he toteuttivat…
Toisessa päässä vastataan pienen ikuisuuden kuluttua. – Hei Reima, miten menee, Alice tässä! Ai kolme yöllä… voi eeei, olen tooosi pahoillani… Kuule, meillä on pikku ongelma täällä sen sinun… hmm… naputtelemasi koirankopin… kanssa. Tuppaa, tuota, romahdella itsestään… eikä pikku puudelimme pääse… eh, suojaan sateelta… Mikähän siinä voisi olla ongelmana?
Alice kuuntelee pitkänpuoleisen vastauksen välillä myhähtäen a-ha. Viimein hän sulkee puhelimen ja huokaisee.
– Sanoi että takaportti toimi kyllä testeissä. Että todennäköisesti meidän palomuurimme aiheuttaa ongelman. Että pitää tarkistaa portit. Että ylipäätään speksauksessa puhuttiin vain mahdollisuudesta lukea tietoa, mutta kun viime metreillä lisättiin kirjoitusoikeudetkin, systeemistä tuli epävakaa. Että ominaisuuden kunnolla implementointi ottaa aikaa, että hän kyllä tekee sen kunhan hinnasta sovitaan. Mutta että kyseisen pankin ylläpito on ulkoistettu Intiaan, joten hänellä ei ole enää suoraa pääsyä koodiin. Tosin sielläkin on kyllä meidän soluttautuja, että jos halutaan soittaa suoraan sinne…
Frank tuhahtaa: – Intiaan! Aina kun soitan sinne jostain aiheesta, päädyn itse puhumaan suurimman osan puhelusta, kun en kumminkaan ymmärrä mitään niiden englannista.
Alice katsoo Frankia mietteliäänä. – Kuule, mikä sen haun prioriteetti oli?
– E-ei se mikään kovin korkea ollut, sininen-kakkonen kai, Frank vastaa hämmentyneenä. – Kuinka niin?
– Sininen-kakkonen! Alice naurahtaa. – Eihän tässä sitten mitään hätää ole. Tehdään näin: Merkkaat työajanseurantaan että yritit suorittaa tehtävän, mutta se ei onnistunut alemman portaan heikon yhteistyöhalukkuuden takia. Sillä välin minä käyn ujuttamassa Reiman sähköpostiin pari arvelluttavaa kuvaa. Ei mitään vakavaa, muutama kuva singoista, huumepusseista ja vähän propagandaa arabiaksi. Sen verran, että Reima saa itse sininen-kakkonen-leiman tietoihinsa. Kun hän jämähtää jollain lentokentällä tuntikausiksi oman takaporttinsa tarkistuksiin, saattaa olla että motivaatio korjata pankin takaportti palautuu…
Frankin kasvoille leviää hymy. Alicenkin suupielessä karehtii pienoinen virne.
– Saat tuntisi täyteen ja sitten kun Reima on hoitanut hommansa, saat projektisikin maaliin kunnialla, Alice lopettaa.
– Voi Alice, olet enkeli! Frank huudahtaa. – Miten voin ikinä kiittää kylliksi?
Alice kietoo rikkonaisen hiiren Frankin kaulaan koruksi, suukottaa miestä otsalle ja poistuu kuutiosta lanteet keinuen. – Kyllähän sinä tiedät, Frankie-boy, kyllähän sinä tiedät…
Frank punastuu. – Alice! Minä olen naimisissa oleva mies…
Alice katoaa sermin taakse. Hänen naurunsa kujerrus kaikuu hetken salissa, kunnes hukkuu tietokoneiden huminaan ja näppäimistöjen näpytykseen.

 

Bussissa Seutulaan. Tyttö meuhkaa puhelimeensa: – Se eka tunti meni vittu sit ihan hulinaks, ei ne vittu totellu mua yhtään. Mä sit vähän vittu avauduin niille. Sit tää vitun vanhempi maikka käski vittu mua pyytään anteeks niiltä.
– No pyysin mä vittu sit, tyttö jatkaa. – Pahoittelin et sanoin lehmiks ja pahoittelin et sanoin vitun tyhmiks ja pahoittelin et tuli paha mieli. Mut kysyin sit vielä et miks ne sit antaa itsestään vitun tyhmän lehmän vaikutelman. Et kannattais ehkä vähän miettii omaa käytöstään.
– No se maikka jotain muljautteli silmiään, mut kyl se sit kelpas.
Tyttö huomaa bussin ajavan pysäkin ohi. Huutaa kuskille: – Voisiks vittu pysähtyy!
Kuski survaisee jarrun pohjaan. Ihmiset törmäilevät toisiinsa. Kuuluu railakasta kiroilua, jonka yli kaikuu kuskin huuto: – Sa vittu paina se vitu nappi jos tahto pysahtu!
Tyttö marssii ulos autosta ja jatkaa puhelimeensa: – Kellään oo nykyään mitään käytöstapoja, vittu.

 

”Lenina! Haluan sinua!” Vlad voihkaisi epätoivoissaan. Hän rojahti istumaan tyhjän kokoussalin puhujankorokkeen reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Lenina tunsi miehestä huokuvan tuskan syvällä alavatsassaan.
Hän kovetti itsensä; sulki kauluspaitansa ylimmän napin ja oikaisi vasemman rinnan kunniamerkit. ”Taas häiriöitä ohutsuolessa”, hän sanoi äänettömästi itselleen ja päätti heti maanantaina pistäytyä terveytyskeskuksessa.
”Vlad, tovereiden kesken”, hän aloitti keksittyään lähestymistavan. ”Niin, pidän sinua todellakin hyvänä toverinani. Siksi puhun suoraan – en verhoa viestiäni lainauksin. Sanoessasi haluavasi minua sinä loukkaat minua tietoisena naispuolisena Puolueen jäsenenä. Saat minut tuntemaan itseni pelkäksi naaraaksi. Kuin en ihmisenä olisi mitään, kuin… en kuuluisi Puolueeseen!”
Vlad hätkähti. Hän nosti päänsä ja katsahti naiseen. Lenina kohtasi miehen katseen ja katui sanojaan. Mutta tehty mikä tehty.
Vlad katsoi rävähtämättä Leninaa silmiin sekuntikaupalla. Hitaasti miehen silmistä paistanut tuska verhoutui jonkin uuden tunteen alle. Kuin hän olisi asettanut paksut piilolasit silmiinsä.
Mies nousi.
”Olen heteroseksuaali, kuten tiedät”, hän sanoi. ”Tästä johtuen sinun edustamasi sukupuolen biologiset ilmenemismuodot herättävät minussa tiettyjä tunteita, mutta…” Vlad lopetti housujensa ryppyjen oikomisen ja katsoi taas Leninaa silmiin. ”Mutta kun sanon haluavani sinua, tarkoitan haluavani nimenomaan sinua enkä ketään muuta. Eläköön viisivuotissuunnitelma!”
Vlad marssi ulos salista.
Lenina seisoi kauan ajatukset pelkkänä sekamelskana päässään. Ensin hän ei ymmärtänyt alkuunkaan asiayhteyttä viisivuotissuunnitelman ja heteroseksuaalisuuden välillä.
Sitten hän muisti kokouksessa ehdottaneensa Vladin käyttämää lausahdusta seuraavan kuukauden viralliseksi poistumistervehdykseksi.
Mutta ei nyt ollut seuraava kuukausi. Eikä hänen ehdotustaan ollut edes hyväksytty. Tarkoitti mies sillä jotain?
Vai… Kauhea ajatus muotoutui Leninan aivoihin: Oliko se lipsahdus?

Kansanpoliisin komissaari sammutti kohdevalon ja irrotti siteet Vladin ranteista. Konstaapelit veivät hänet takaisin selliin. Uudet tieteelliset kuulustelumenetelmätkään eivät olleet saaneet Vladia murtumaan. Komissaari pyyhki hien otsaltaan ja veren nyrkkiraudasta.
Lenina astui kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli unohtunut auki konstaapeleiden lähtiessä.
”Hän on kova pala”, komissaari murahti huomattuaan Leninan. ”Mutta me puristamme hänestä totuuden ulos. Muistakaa että häntä syytetään individualismista – ne ovat sitkeämpiä kuin itse pirut.”
Lenina värähti muttei huomauttanut komissaaria tämän kielenkäytöstä. Lenina ymmärsi varsin hyvin kuinka raskas urakka oli. Myötätunto tulvahti Leninaan ja hän kysyi arasti: ”Haluaisin niin kovasti olla avuksi, toveri. Mutta mitä minunkaltaiseni hento nainen voisi tehdä?”
Komissaari katsoi Leninaa huvittuneena. ”Toveri, te olette urhein minun tapaamani naispuolinen Puolueen jäsen. Osoititte esimerkillistä oma-aloitteisuutta ja säkenöivää älykkyyttä paljastamalla tämän keskuudessamme kävelleen syöpäpesäkkeen. Olen mykkänä ihailusta toimintanne johdosta.”
Puna levisi Leninan poskille. Hän hymyili onnellisena, mutta sanoi tiukasti: ”Toimin vain niin kuin minua on opetettu toimimaan.”
”Eläköön Puolue!” mies huudahti. Hän nousi pöydänreunalta. Hän oli pitkä. Hiki oli liimannut puseron aivan kiinni hänen valtavaan rintaansa. Lenina katsoi miestä silmiin. Sellaisia silmiä hän ei kellään elävällä miehellä ollut nähnyt. Mutta hän oli nähnyt ne aiemminkin.
Monia vuosia sitten Leninan joukkueenjohtaja-aikoina pioneereissa hän oli ollut työprikaatin mukana tehtävissä eräällä sähkövatkainkombinaatilla. Kokoonpano-osaston sisäpihalla oli seissyt veistos, jota hän usein vapaahetkinään pysähtyi katselemaan.
Sama lahjomattoman uljas katse. Samat kiveäkin vankemmat käsivarret. Lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Kiveen hakattu mies oli juuri työntämäisillään vatkainterät sähkövatkaimeensa. Jalustassa luki: Me vatkaamme 51. puoluekokouksen viitoittamaa tietä!
Komissaari oli aivan Leninan edessä. ”Saanko kysyä miten te sen teitte?” Mies otti hellästi Leninan kämmenet omien valtavien kouriensa sisään. Komissaarin käsien nahka oli niin kovaa, että Leninan oli mahdotonta havaita, mihin iho loppui ja mistä nyrkkiraudan teräs alkoi.
”M-minä…” Lenina aloitti ääni sortuen. Mutta kun hän kohtasi komissaarin hellyyttä huokuvat silmät, hän sai äkkiä itsevarmuutta jatkaa: ”Hän paljasti itsensä lausumalla eläköön viisivuotissuunitelma lähtiessään luotani. Hän käytti tervehdystä, joka Puolueen keskushallituksen kokouksessa oli ehdotettu ensi kuun viralliseksi poistumistervehdykseksi. Minä ehdotin tuota tervehdystä, mutta ehdotukseni oli demokraattisesti hylätty.
Vlad siis vastusti enemmistöpäätöstä käyttäessään hylättyä tervehdystä. Mutta ennen kaikkea hän antoi minun ymmärtää minun olevan hänelle tärkeämpi kuin Puolueen! Hän nosti yksilön yhteisön – ja Puolueen – yläpuolelle! Hän – – ”
Mies keskeytti Leninan: ”Tavallaan minä säälin sitä onnetonta. Hän ei kyennyt hallitsemaan alhaisia halujaan. Ehkäpä kuka tahansa meistä voisi joissain olosuhteissa sortua – kukapa tietää?”
”Nuo olosuhteet ovat varsin yksiselitteiset”, Lenina vastasi katsoen lujana komissaaria suoraan silmiin. ”Nimittäin kun lakkaamme toimimasta kuten Puolueen ohjelma meitä vaatii toimimaan, niin silloin joutuu noihin olosuhteisiin!”
Mies hymyili. ”On myös toisenlaisia olosuhteita. Mikä teidän nimenne on?”
”Lenina…” Lenina huoahti kadotettuaan äkkiä varmuutensa.
”Lenina? Eikö muuta?”
”Ei teille… Entä… mikä teidän nimenne on?”
”Mark. Teille vain Mark, rakas toveri…”

Paljon myöhemmin, aamun jo valjetessa, Lenina heräsi Markin kainalossa. Unessaan Lenina oli palannut sähkövatkainkombinaatin sisäpihalle. Kaikki oli ollut niin kuin todellisuudessakin, mutta patsaan jalustassa oli lukenut: On pakko vatkaa.
”Jos se on poika, nimeäisin hänet Vladiksi. Loppujen lopuksi – minunhan on kiittäminen häntä tästä kaikesta…”
Katsellen nukkuvaa veistosta Lenina nukahti uudelleen.

Julkaistu alun perin SDNL:n Sirppiliiteri-julkaisussa 2/1991. Kiitokset Kansan arkistolle avusta tekstin metsästyksessä.

 

Mats riuhtaisee narusta. Moottori ei inahdakaan. Rannikkoruotsalaisittain säkätetty kirosanapilvi leviää yli tyynen Kihdin ulapan säikäyttäen yksinäisen lokin niin, että se pudottaa ahvenen nokastaan.
Muuten on hiljaista. Laskeva aurinko väreilee horisontissa. Luffe könyää pystyyn veneen keulasta ja tulee tökkimään kuonolla takatuhdolla istuvaa Matsia. Mies murahtaa ja rapsuttaa koiraa hajamielisesti.
”Mikä saaplarin päivä”, Mats kertoo koiralle. ”Ens vitun virkistyskalastajat rikkoo mun verkot. Kun palaan satamaan, se on täynnä saksalaisia, jotka luulee olevansa Jurmossa. Neuvoin ne piruuttani saaren toiselle laidalle, höhö, mutta takas tullessa ne marssii mun pihaan vaatimaan tilapäismajoitusta.”
Luffe nuolaisee Matsin naamaa myötätuntoisesti.
”Nyt tämä. Ja enkös unohtanutkin puhelimen kotiin. Vitutti niin helvetisti, että vain hyppäsin veneeseen ja sanoin lähteväni hakemaan patjoja.”
Äkkiä Mats valpastuu. Veden pinnassa näkyy selkeästi pientä väreilyä. Jotain tummaa häämöttää itäisessä horisontissa. ”No mut helkkari, alkaakos tuuli nousta?”
Mats ryntää mastolle, nostaa kiiruusti purjeen ja säntää takaisin peräsimelle. ”Juu, juu, antaas puhaltaa…” hän mutisee katsellen laiskasti retkottavaa purjetta.
Tuuli nousee rivakasti. Pian paatti on hyvässä myötäisessä. Mats katsoo hämmentyneenä horisonttiin. Pimeys leviää yli taivaan. Nyt se tuntuu peittävän jo puolen saaristoa. ”Mitä helkkaria?” Mats mutisee. ”Ihan kuin se… punertaisi?”
Silloin kuuluu valtava räsähdys. Mats kaatuu rähmälleen veneen pohjalle. Koira uikahtaa, kompastuu laitaan ja putoaa mereen.
Rämmittyään ylös veneestä Mats huomaa olevansa piskuisella luodolla. ”Ja saatanan merimetsojen umpeen paskoma, tietysti”, hän mutisee. Haju on sietämätön. Yksinäinen saaristolaismännynkäppyrä nököttää luodon vastapäisessä reunassa.
Mats tarraa mäntyyn ja alkaa repiä sitä irti. ”Saatanan… vitun… helvetin…” hän ärisee yhä kovempaan ääneen, kunnes huutaa suoraa kurkkua: ”Helvetin kauniaislaiset sunnuntaiseilarit! Vitun merimetsot ja perkeleen cityvihreät! Käykää joskus haistamassa tätä… PASKAA! Saaaata-nan saksalaiset! Saatanan saatanan saatanan–”
Tällä välin taivas on tummunut kokonaan. Juuri kun Mats saa riuhtaistua männyn irti ja alkaa karjua eläimellisesti saatanaa kohti taivasta, huuto takertuukin kurkkuun.
Taivas on putoamassa hänen päälleen. Aalto horisontista horisonttiin. Verta.
Hiukan ennen iskua on sekunti-pari täysin hiljaista.
Jälkeenpäin on taas hiljaista. Sitten kuuluu polskimista ja rapinaa, kun Luffe könyää merestä luodolle, joka ei ole enää valkoinen.
Luffe tassuttelee veren peittämän luodon yli Matsin luo, joka yltä päältä veressä istuu luodon laidalla, jalat verisessä meressä. Verinen mänty on yhä hänen kädessään.
Mats silittää koiraansa ja sanoo tälle: ”Mantereella ollaan taas kateellisia.”

Konteksti: hs.fi/a1362731799574

 

Väsynyt, tuntikausien konferensoinnin ja ryhmätyöskentelyn uuvuttama ahvenanmaalainen virkamies istuu anonyymin hotellin sängynlaidalle. Hän ottaa kaukosäätimen käteensä, kun muistaakin, ettei hotellissa näy pornokanavia – ahvenanmaalaisilta virkamiehiltä sellaiset hotellit on kielletty. ”Niin, siitä oli puhetta ryhmädynamiikkakurssilla kyllä”, hän muistaa. ”Fan.”
Ahvenanmaalainen virkamies jää tuijottamaan suljetun television melankolista habitusta. Se näyttää eksyneeltä – kuin itäeurooppalaiseen tienvarsimotelliin vokotellulta maalaistytöltä, joka helpon rahan toivossa on suostunut yhteen kuvaussessioon.
Onko tuo teennäisellä pirteydellä poseeraava matka-tv masentavien olosuhteiden uhri? Vai onko kurvikkaita muotojaan esittelevä piukea himotykki hedonistinen seikkailija, joka rohkeasti tarttui tilaisuuteen nauttia hetkestä, elää täysillä, irrottautua harmaasta arjesta?
Ahvenanmaalainen virkamies avaa vetoketjunsa tuijottaen lasittuneen himokkaasti nurkassa keikistelevää matka-tv:tä.
Kiihkeimmällä hekuman hetkellä ahvenanmaalainen virkamies on näkevinään kuvaputken heijastumassa aiemmin päivällä kokoushuone 42:n pöydän ääressä tapaamansa örebrolaisen virkanaisen kasvot omiensa sijaan.
Ahvenanmaalainen virkamies laukeaa. Jälkeenpäin hän istuu pitkään hotellihuoneen sängyn laidalla. Kyynel vierähtää hänen hyvinhoidetulle mutta nyt hikiselle poskelleen.
Sitten ahvenanmaalainen virkamies sulkee housunsa ja käy pesemässä kätensä. Hän roiskii kauan kylmää vettä kasvoilleen.
Ahvenanmaalainen virkamies poistuu huoneesta. Kello on kaksikymmentä neljäkymmentäseitsemän.

Konteksti: hs.fi/paivanlehti/arkisto/Ahvenanmaa+kielsi+tv-pornon…

 

Kökar. Keväinen alkuilta. Kalliolle kiipeää Bror, keski-ikäinen purjehdustakkiin ja -kenkiin pukeutunut mies. Laella seisoskelee jo Lil-Jörgen, hiukan nuorempi norjalaisvillapaitaan ja khakihousuihin sonnustautunut mies, joka sytyttelee piippuaan katsellen tyynen ulapan taakse laskevaa aurinkoa. Molemmat ovat poikamiehiä. Ei ole kiirettä kotiin, tai muuallekaan.
Bror ojentaa viinilasin Lil-Jörgenille ja täyttää sen tuomastaan pullosta (Greener Planet Cabernet Sauvignon, 2008). Miehet kilauttavat ja maistelevat. Lil-Jörgen puhaltelee savurenkaan, pari, ja taivaan punerrus innoittaa hänet lausumaan Claes Anderssonin kantaaottavaa saaristolaisrunoa. Bror tökkäisee Lil-Jörgeniä kyynärpäällä kylkeen ja sanoo ilkikurisesti: “Du jävla kommunist!”
Miehet hohottelevat sukkeluudelle. Hyvinhoidetut hampaat kiiltelevät ilta-auringon säteissä.
Taivaanrannan tummuttua he ottavat leikkimielisen purjehduskisan naapurisaaren minigolfradalle. Mukaan on liittynyt myös Erik – hänkin aikamiespoika – optimistijollallaan. Erikille on annettu pari kaapelinmittaa tasoitusta. Seurueen hyväntahtoiset iva- ja kannustushuudot kajahtelevat illassa. Hjalmar, joka on vannonut ajavansa muhkean merimiespartansa vasta naimisiin päästyään, istuksii Brorin veneen maston juurella soitellen haitaria.
Miehet pitävät pienen puttauskilpailun, jonka Erik voittaa ylivoimaisesti. Tämä miellyttää häntä, sillä purjehduskisan hän hävisi jollan kaaduttua epäonnistuneessa halssinvaihdossa. Onneksi oltiin jo sataman tuntumassa.
Kaikilla on suhteellisen mukavaa. Missään vain ei näy yhtään naista.
Illemmalla Havspaviljongin saunalla Lil-Jörgen istuu terassin nurkassa. Poskea pitkin valuu yksinäinen kyynel, joka tipahtaa hänen rommitotiinsa. “Jag är så ensam, ensam…” Lil-Jörgen nyyhkäisee itsekseen.
Käytössä kauhtuneen Marimekko-essun päälleen vetäissyt Bror taputtaa häntä olalle ja ojentaa hieman lisää erinomaisen makoisaa savustettua kampelaa retiisien kera. Pian rannalta kaikuukin jo iloinen, viisiäänisesti tulkittu juomalaulu: Mannen och kvinnan varann ej förstå / har sina fel han och hon, men ändå.
Erikin ylimmät E:t ovat hieman käheitä; hän taisi vilustua pulahtaessaan keväisessä vedessä.

 

Turku. Vapunpäivä. Nilkutan ovisummerille ja painan nappia. Ei vastausta.
Hemmetti, mitäs nyt? Äiti on ilmeisesti vappua juhlimassa. Puhelimestani on akku lopahtanut, ja sisälle pitkäkseen olisi kiva päästä: kihti vain äityy äitymistään. Unohdin taas lääkkeet kotiin ennen lähtöä.
Laahustan pihan perälle pöydän ääreen miettimään tilannetta. Viereisessä keinussa istuksiva vanha nainen ei kiinnitä minuun huomiota. Kun päässäni alkaa muotoutua ajatus, hän nousee keinusta ja liittyy pihansuulla seisoskelevan parin muun vanhuksen seuraan.
Viritellessäni puhelinta lataamaan itseään läppäristä kuulen sivukorvalla seuraavan keskustelun:
– No mitäs se?
– See paino nappi, mut ei kukka vastannu.
– Meni sit tonne pöyrä ääre istuma.
– Tää on kyl yksityisaluet.
– Ei nuariso semmossist piitta.
– Mennää vaa ja istutaa juu.
– Toiste pihoil.
– Nii et nappi paino kummiski?
– Nappii paino. Kekkä ei vastan.
– Auto toi oikke viäre asti.
– Mahtaks siäl kettä vastaamas ollakka.
– Ei see kriminaalilt näytä.
– Ei niist tiärä.
– Kaik rojut leviän meirä pöyräl.
– Tommottos ontuki.
– Mis liä telonu ittes.
– Tai jotta potkinu.
Puhelin herää, saan äidin kiinni. Avain on naapurilla. Raijaan itseni takaisin ovipuhelimelle, painan nappia. Astuessani rappukäytävään kuulen vielä avauspuheenvuoron seuraavan tapauksen käsittelylle:
– Mikäs helkkari liputuspäivä tää tämmönenki si olevinas o?

 

Tikkurilan Rasvabaarissa. Pöytään lyöttäytyy noin kuusikymppinen nainen. Valkaistu tukka, pinkki takki ja meikkiä pienehkön tiilitalon laastintarpeiksi.
Aloittaa smalltalkin: ”Ja säkin. Tommonen mulkku. Sulla on ongelmia. Mä voisin mainita kolme isoa ongelmaa sun säälittävässä elämässäs ja olisin myös oikeassa. Sä oot ihan täys paska. Tapa ittes.”
Tätä jatkuu hyvän kotvan samaan tyyliin, kunnes baarin omistaja astelee pöydän ääreen ja sanoo naiselle: ”No ni, ulos. Sä ole taas kussu tuolille. Nu ulos eläkä tu ikinä takas.”
Nainen loikkaa pystyyn. ”Mä en ole sitä tehnyt!” hän huutaa itkunsekaisesti. ”Eikä se ole kusta! Mä en mene minnekään!”
Omistaja työntää naisen ulos baarista. Tuulikaapista kuuluu käsirysyn ääniä. Sitten on taas rauhallista. CCR:n Suzie Q soi edelleen jukeboxissa. Toinen kaiutin on rikki, joten rumpuja ei kuulu, pelkkää kitarariffiä vain.
Katselen hölmistyneenä tyhjää tuolia vieressäni, jolla tosiaan kiiltelee nestettä. Lattialla leviää kellertävä lammikko.
Vaihdan pöytää ja tilaan seuraavan. Omistaja rupeaa luuttuamaan lattiaa.

 

Pakkasaamu Seutulassa. Bussipysäkillä. Pari trenditietoisiin talvivetimiin varustautunutta sievää teinityttöä tamppailee jaloillaan lunta pysyäkseen lämpiminä.
– Tuutsä sinne bileisiin? toinen kysyy toiselta.
– Emmä tiä, sinne tulee kumminkin Kake. Mä en kestä sitä. Roikkuu taas mun liepeissä koko illan.
– Se pitäis hakata.
– Se pitäis. Mut onks Jesse tulossa?
– Ei tiatoo.
– Jos hakataan se. Ehkä se ei sit uskalla olla tulematta.
– Hakataan.
Hetken aikaa he vaikenevat. Ei kuulu kuin tarmokasta tarpomista lumessa. Bussi kaartaa pysäkille, ja tytöt nousevat autoon.
– Konstakin piti hakata, mut mä en kuolemaksenikaan enää muista, miks.
– Hakataan se silti. On se kumminkin jotain tehnyt.
– Hakataan.
Astun tyttöjen perässä bussiin ja istuudun parin penkin päähän heistä. He jatkavat leppoisaa jutusteluaan, jonka teema on jo vaihtunut Twilight-kirjojen paskuuteen verrattuna Harry Potteriin.
Saattaa olla, että Stephanie Meyerilla on odotettavissa turpasauna.

 

Eräs manifestaatio

Ajattelin ruveta uusenemmistökommariksi.
Uusenemmistökommunismi vapauttaa yksilön valtion ikeestä sellaisella raivolla, että Ayn Randin luut pyörivät haudassa umpisolmuun. Aatesuunnan keskeinen opinkappale tulee olemaan kirjoittamani parikymmensivuinen powerpoint-pamfletti, jossa ylistetään SKP:n 1980-luvun kasinokeinotteluja puolueen varoilla merkittävimmäksi käänteeksi uuden ideologisen akselin löytämisessä.
Siinä uppoavat enbusket tekorankkuuden mutaan, kun listailen korvat sauhuten kommunismin virheitä, ihailen silmät kiiluen markkinataloutta ja joka välissä julistan yksilön vapautta tehdä mitä tahansa, koska tahansa ja miten päin tahansa kelle vain.
Aarne Saarista luen sen pari lausetta, että voin hänen aatehistoriallisesta kontribuutiostaan poimia huomaavaisesti palavan piipun logoomme. Käytännössä ”huomaavaisuus”-rasitteen nakkaan kuitenkin heti mäkeen kuin norttitumpin lätäkköön. Uusenemmistökommunisti puhaltaa yksilöllisyyden savut päin naamaasi!
Wahlroosille – tuolle vanhalle vässylle – totean, että totta kai tämä on enemmistön valtaa – eikä minkä tahansa enemmistön, vaan kommarienemmistön. Jo yksi enemmistökommunisti on nimittäin heti enemmistö, sillä yksilöhän on aina enemmistö itsessään.
Uusenemmistökommunisti haluaa purkaa ”valtio”-nimisen väkivaltakoneiston – sen verran nappaan marxengelsleniniltä tai mikä sen nimi nyt oli – mutta heti ja ilman välivaiheita. Että mitäkö rakennetaan tilalle? Ei vittu mitään. Vapaasti vellova enemmistökommunismin tila ratkaisee kyllä kaikki ongelmat itsestään.
Luonnon saastuminenkin lakkaa rasittamasta, kun vain tupakoidaan niin perkeleen epäystävällisesti. Ei siinä savussa näe, mihin suuntaan ilmasto muuttuu. Saati muuttaako joku jostain maasta jonnekin vai ei. Tai minkä värinen iho sillä sattuu olemaan. (Tässä vaiheessa todennäköisesti harmaa kumminkin.)
Vähänkös on tuore, ennennäkemätön ja kaikkien akselien ulkopuolinen poliittinen näkökulma.
Suutun tietysti verisesti, jos joku kutsuu minua uusenemmistökommunistiksi.

 

Puolityhjän jazz-klubin tanssilattialla heiluu kalastajalakilla ja lommoposkilla varustautunut tyyppi, jonka ikää on mahdoton määritellä. Hän ja naisseuralaisensa ovat ainoita, jotka ovat tanssineet koko illan.
Vaihdan kappaleen seuraavaan. Tempo tippuu hetkeksi hitaampaan poljentoon, ja mies viimein istahtaa alas.
Teen biisien välille pitkän feidauksen yrittäen kieli keskellä suuta pitää biitit synkassa, joten en huomaa kalastajalakkityypin liikkuneen. Äkkiä hän vain on dj-tiskin ääressä ja tuijottaa minua intensiivisesti.
”Näinksmä oikein? Soittelik sä tohon biisiin äsken jotain?” hän kysyy.
”E-eeen… kai?” vastaan hämilläni. Vai soitinko sittenkin vahingossa jotain säkä-ääniä sekaan? Sivusilmällä vilkaisen kanavaliukuja. Ei, kyllä se taisi ihan oikein mennä.
”Tosi tiukan saksofonisoolon vetäsit”, tyyppi jatkaa. ”Tossa edessä”, hän täsmentää viittoillen tanssilattialle.
”En mä kyl… tainnu…”
”Jaa. No se oli sit varmaan vaan joku hallusinaatio”, tyyppi toteaa kuin puhuisi säästä. Hän kohauttaa olkapäitään ja hyppää takaisin tanssilattialle.
Tässä vaiheessa havaitsen laittaneeni soimaan sen biisin, jossa on se neliminuuttinen rumpusoolo.

 

Metrosta kotiin tallustaessani huomaan kolme tyyppiä tupakalla Piritorin uuden 24/7-kuntosalin kulmalla. Ihmettelen ohimennen ryhmän koostumusta: kaksi nuorta jätkää ja reilusti yli kuusikymppinen äijä, joka röhähtää: “No nih, mun vuoro, mun vuoro. Anna tänne.”
Kummastuneena vilkaisen tarkemmin seuruetta. Kyllä, pilveähän siinä poltellaan. Toinen pojista on ojentanut sätkän sedälle, joka alkaa imeä niin että koko naama vääntyy mutrulle.
“Pappa, pappa. Älä nyt kaikkea vedä”, toinen pojista sähähtää ja hamuaa tupakkaa, mutta ukko väistää sivummalle ja imee kahta kovemmin.
“Pappa! Anna tänne se!”, pojat huutavat juostessaan äijän perässä halki aukion. Heidän takanaan kirkkaasti valaistussa kuntosalissa hyväkroppainen tyttö tarpoo juoksumatolla seuraten uteliaana tapahtumia ulkona. Hän näyttää siltä kuin hetkenä minä hyvänsä astuisi valtavasta ikkunasta ulos torille, koskaan kuitenkaan lasin takaista maailmaa saavuttamatta.
Toinen pojista saa riuhtaistua sätkännysän vanhalta mieheltä. “Auh!” poika kirkaisee ja pudottaa tupakan maahan. “Kuuma.”
“Sä vittu vedit sen kaiken”, toinen jätkistä parahtaa. “Pappa, pappa, mä en yhtään nyt pidä tästä.” Ukko nauraa räkättää keskellä toria ja läiskii pilvipäissään reisiinsä.
Taustalla kuntosalissa tyttö vilkaisee kelloaan ja jatkaa määrätöntä matkaansa.
Urheilutupakkaa, totta tosiaan.

 

Metrossa. Hakaniemestä junaan astuu miltei murrosikäinen, tuulipukuun pukeutunut pipopäinen poika. Hän istahtaa toista nuorta jässikkää vastapäätä keskivaunuun.
“Moi!” poika sanoo vastapäätään istuvalle kuin tuntisi tämän. “Mä lähdin nyt kotoa karkuun.”
Toinen ei reagoi, istuu vain flegmaattisesti. Poika jatkaa: “Äiti repi tukasta. Ei saa repiä tukasta”, hän painottaa. Naapuri katsoo tiiviisti ulos ikkunasta. Putkia vilisee pimeydessä.
“Mä en tykkää siitä kun revitään tukasta”, poika vielä toteaa loppukaneettina. Hän vilkuilee ympärilleen. Muut matkustajat nököttävät kuin zombit katseet lasittuneina – kellä on nappikuulokkeet korvissa, kellä jotain äärimmäisen tärkeää meneillään kännykässä.
“Isä joi saunassa viinaa. Ei kai saunassa saa juoda viinaa?” poika kysyy. Kukaan ei vastaa. “Siitä ei hyvää seuraa…” hän mutisee itsekseen.
Juna kaartaa mutkassa, kiskot kirskuvat.
“No”, poika sanoo jämptisti ja läiskäisee käsillä reisiinsä. Hän kääntyy takaisin naapurinsa puoleen.
“Mites sulla menee?”

 

Sunnuntai-iltapäivä. Vuorolento 8267 Maasta Marsiin. Tyhjä käytävänmutkabaari kuutoskannella. Krapulahikeä otsaltaan pyyhkivä, hitusen tärisevä kolmikymppinen mies istuutuu varovasti baarituolille.
– I-… hän aloittaa, nieleskelee hetken ja jatkaa: – …so.
Baarimikko läiskäisee laiskasti nappia ja olut alkaa valua tuoppiin. Toisella puolen tiskiä baarijakkaralla huojuva mies penkoo taskuistaan läjän muovikortteja ja viskaa yhden niistä baarimikolle.
– Tämä taitaa vielä toimia.
Baarimikko nyökkää ja ojentaa täyden tuopin miehelle.
– Melkoinen luottamus ihmiseen, tämä toteaa ja alkaa juoda olutta pitkin siemauksin.
Kuuluu metallinen pärähdys. Baarimikko ojentaa kortin takaisin.
– Tuli että ”ei myyntiä”.
Krapulainen mies nielaisee lopun tuopin yhdellä huikalla.
– No helvetti, hän vastaa ja röyhtäisee. – Mitäs nyt tehdään?
– Äh, merkkaan sen hukkaolueksi. Menet sitten jonnekin muualle koettamaan onneasi.
– K-kiitos… krapulainen sanoo häkeltyneenä. – Moni olisi kutsunut jo vartijat.
– Olin itse samassa tilanteessa puoli vuotta sitten.
– Tilanteessa? Missä tilanteessa sitten olen? krapulainen kysyy puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.
Baarimikko valuttaa toisen tuopillisen krapulaiselle.
– Anna kun arvaan: Otit menolipun, aioit aloittaa uuden elämän jossain siirtokunnista. Pelasit tai joit rahasi – tai sekä että. Nyt elät pummaamalla päivästä päivään ja yrität olla ajattelematta, että olet kusessa, kun parin viikon päästä tullaan perille.
Mies ei vastaa heti, vaan siemaisee tuopista hitaasti. – Jotenkin sitä oletti, että avaruusmatka olisi jotain vähän hohdokkaampaa kuin tämä… hän toteaa itsekseen ja heilauttaa kättään päänsä päällä. Sitten hän huomaa baarin takana seinällä monitorin, jonka reunassa lukee ”Live-kamera, keula”. Keskellä mustuutta erottuu juuri ja juuri pari vaaleaa täplää. Mies sohii monitorin suuntaan tuopilla. – Eihän täällä helvetti vieköön näe edes tähtiä!
– Niin, ei kai tätä miksikään Suureksi Seikkailuksi voi kutsua… baarimikko myötäilee. – Mutta kyllähän sinä lähtiessäsi tiesit, että matka kestää. Elämässä tuppaa vuodessa tapahtua kaikenlaista.
Mies juo yrmeänä. Kolauttaa tuopin tiskiin.
– Tiesin mitä tiesin. Olisinpa tiennyt senkin, mitä en tiennyt.
Mies nousee baarijakkaralta, tunkee paidanhelmaa housuihinsa. Katsoo baarimikkoa silmiin.
– Sanoit, että olit samassa tilanteessa… Miten sinä sitten pääsit takaisin… jaloillesi?
Baarimikko ei vastaa, vaan lähtee tiskin toiseen päähän, jossa hän avaa pienen henkilökunnan portin. Hän viittoo toista miestä seuraamaan. Tämä kävelee tiskin päähän hämmentyneenä, oikoen likaisen paitansa kaulusta.
Katsoessaan tiskin toiselle puolelle krapulainen nielaisee tahtomattaan suuhun jälleen pyrkivää oksennusta.
Baarimikko katkeaa vyötäröstä ja jatkuu monimutkaisena telineenä, joka on kytketty kiskoon lattialla. Miehen yläruumis on kiinnitetty laitteistoon melkoisen rujosti. Lankoja, putkia, ilmastointiteippiä ja sähkövempeleitä sojottaa sinne tänne.
– Kuka sanoi, että pääsin jaloilleni? baarimikko sanoo hiljaa ja sulkee tiskin portin. Hän palaa hanojen äärelle ja alkaa pyyhkiä niitä rätillä laiskasti.
Toinen mies laahustaa takaisin tuolilleen.
– Ehkä yksi vielä? baarimikko kysyy.
– Laita, mies vastaa. Tuijotettuaan hetken täyttä tuoppiaan hän kääntyy katsomaan baarimikkoa. – No kai sentään sait maksettua… velkasi? Tai mistä kyse sitten olikaan…
– Sainhan minä. Olen vapaa kuin…
– Lintu?
– Joku semmoinen.
– Mitä ne tekivät… siis…
– … paremmalle puolelleni? Kuka tietää. Johonkin siirtokuntasairaalaan? Kasikannen bordelleihin varaosiksi? Biomassaksi proteiiniviljelmille?
– Anteeksi että kysyin. Samanlainen.
– No ota yksi vielä. Sitten saat luvan lentää muualle.
– Yhtäkkiä aloin arvostaa kävelemistä ihan uudella tavalla.
– Jos veistelet nyt mitään ”toisellekin jalalle”-aiheista, en vastaa seurauksista.
Kumpikin hörähtää väsyneesti. Baarimikko rupeaa tiskaamaan laseja. Toinen mies tuijottaa tuoppiaan. Kuplat tanssivat oluessa kuin galaksijoukot.

 

Illansuu. Kalliolaisesta korttelikapakasta kaikuu vanha iskelmä kadulle, joka on tyhjä lukuunottamatta baarin ovensuussa tupakkaa polttelevaa nuorehkoa naista. Hän puhaltaa savun ulos keuhkoistaan, jatkaa sitten kännykkäänsä:
– Mä luulin, et se romanttisuuttaan halus tavata täällä. Mut tyyppi onkin kantis.
– Eikä!
– Nimikkotuoppi ja kaikki.
– Ei saatana.
– Oli asettunut tiskin viereiseen kulmapöytään niin, että saattoi pyytää tilaamaan itselleen samalla, kun tulin.
– Ja sä maksoit?
– En mä edes huomannut ensin, se kävi niin luontevasti. No, täytyy mennä takaisin ja hoitaa tää jotenkin tyylillä maaliin.
Nainen tumppaa tupakkansa ja kääntyy noustaakseen portaat kapakkaan. Silloin teräsovi heilahtaa auki ja ulos paiskautuu keski-ikäinen mies. Hän liukastuu portaissa ja kaatuu naamalleen jalkakäytävän reunan lumikinokseen. Portailta hänelle huutaa kiharatukkainen lihava mies.
– Sinja ei ljuule minja ei njahnu!
– Ruslan, mitä sä nyt tolleen, kinokseen heitetty pärskii könytessään pystyyn. – En mä mitään—
– Sinja kaato njapuripjouta tjuoppi oman! Minja njain! Tjama ei mjikan rjakjalja! Porttikjelto!
– Joku väärinkäsitys… Älä viitti… Sitä paitsi mun takki—
Nahkatakki läsähtää miehen naamalle.
– Hei Sini! Odota… mies huutaa takin alta, mutta nainen ehtii luikahtaa sisään juuri ennen kuin ovi rämähtää kiinni Ruslanin perässä.
Mies kömpii seisomaan, pyyhkii lunta housuistaan. Puettuaan takin ylleen hän sytyttää tupakan ja kaivaa puhelimen povitaskusta.
– Mä täällä. Voitsä soittaa takas, mulla on saldo…
Puhelu katkeaa. Mies kiroaa ja paiskaa kännykän seinään. Hän jää hetkeksi tuijottamaan puhelimen kappaleita hangessa, huomaa sitten takkinsa napinläpeen unohtuneen neilikan. Hän viskaa sen puhelimen palasten sekaan.
– Tässä saatanan maailmassa ole vittu mitään romantiikkaa enää, mies mutisee itsekseen ja kävelee pois.
Korttelikapakan mainosvalot maalaavat aution kadun lumikinokset sinisen, punaisen ja keltaisen sävyin. Sisältä kuuluu äänekästä naurua, nuoren naisen kujerrus erottuu välillä joukosta. Kappale vaihtuu jukeboksissa, ja Georg Otsin ääni leijuu illassa:

Sinut kerran löysin, ystäväin.
Kuljit hetken yössä vierelläin.

 

Sörnäisten asematunneli. Teinipoika seisoo portaikossa vaivautuneena ja vääntelee tyhjää muovikassia käsissään.
“Mut ton piti hakee…” poika aloittaa ja osoittaa vanhempaa miestä, joka yrittää vastata, kun suusta pärskähtääkin ulos oksennusta.
“Mitä? Mitä sä iniset?” tivaa toinen äijä pojalta. “Mä en kuule tässä metelissä.” Hänen kollegansa kieltämättä saa aikaan melkoisen konserton kaikuvassa käytävässä, kiroiluineen kaikkineen.
“Ton piti hakea meille kaljaa”, poika toistaa osoittaen seinään käsillään raskaasti nojaavaa, huohottavaa miestä, jonka suupielestä valuu paksu limavana.
“No nääthän sä ettei se tajua nyt kuusta eikä maasta. Joku toinen kerta…” Mies lähtee taluttamaan kaveriaan ylös portaita.
“Mut me maksettiin jo…” poika parahtaa.
“BHHHYÖÖÖÖRRRGGGHHHH!!!” kommentoi ensimmäinen mies ja oksentaa pojan kengille.
“Mitä? Mä en kuule”, toinen mies vastaa raahaten kumppaniaan ulos metrotunnelista. “Sun pitää sälli opetella puhumaan selkeemmin. Ei tommosella pihinällä pärjää elämässä.”
Miehet poistuvat. Poika jää portaikkoon vääntelemään muovipussia käsissään.

 

Aleksis Kiven katu. Aamuyö. Kotitalon hissi narisuttelee kohti seitsemättä kerrosta.
Käytävässä kaikuu hihittelyä. Ohittaessani kuudennen näen vilaukselta kaksi tyttöä pyörimässä portaikonkulmassa, typertymässä naurusta.
Saavun ylimpään kerrokseen, avaan veräjän, suljen, käännyn kohti kotiovea. Kuudennesta hipsii sukkasillaan toinen tytöistä ja aloittaa kuiskaten keskustelun:
– Anteeks. Onk sul yhtään kondomia?
– En mä usko.
– No ei sit mitään. Kiitos kumminkin.
– Aina valmiina.
Tyttö hiipii takaisin kuudenteen. Menen kotiini ja kirjoitan tämän.

 

Aamu. Sörnäisten metroasema. Töihin matkaavat ihmiset kuikuilevat metrotunneliin, jonka seinillä luvataan LAINAA HETI ja muita luterilaiskristillisiä pelastusskenaarioita tuonpuoleisesta. Valoa alkaakin näkyä tunnelin perukoilla.
Laiturin reunan turvaviivan molemmin puolin tanssahtelee jo laskuhumalan puolelle ehtinyt sälli, joka höpisee itsekseen: “… mut niinku evoluutio, siis niinku miks…”
Tunnelin valo kiinteytyy ulvahtaen pysähtyväksi metrojunaksi. Ovet klänksähtävät auki. Ihmiset paarustavat sisään.
Juna lähtee. Sulkeutuvasta ovenraosta sisään luikahtaa vielä laiturin reunalle jääneen sällin yksinpuhelua: “… siis niinku miksi juuri minä? Miksi minä? Siis niinku evoluutio… siis miks?”
Juna sukeltaa tunneliin, eikä vastausta kuulu.