Pub Zavood, Tartto.
– Haluatko tosiaan turpaasi? hyvässä myötäisessä oleva nuori mies tiukkaa minulta.
Paitani aloitti tämän keskustelun. Vähän pelkäsinkin näin käyvän. Suomessakin se kerää aina kommentteja, joskin hitusen erisävyisiä – enemmänkin tyyppiä mahtava paita sulla!, mistä noita saa? tai vain peukulla terästettyjä hörähdyksiä.
Virossa sen sijaan t-paita, jossa on Neuvostoliiton lippu koristeltuna Stalinin siluettikuvalla, ei herätä yhtä varauksetonta ihailua. Ei, vaikka vastaantulija ymmärtäisikin vitsikkääksi tarkoitetun eipä kestä – 1939–1945 -tekstin ja olisi tietoinen sen vastakommentinomaisesta yhteydestä toisiin hieman samantyyppisiin paitoihin Suomessa. Niihin tosin yleensä on painettu Suomen lippu. Tuima viiksimieskin on eriniminen.
– Se on niinku vitsi, selitän ponnettomasti.
– Ihan vitun huono vitsi, jätkä keskeyttää. – Miljoonia kuoli.
– Olen kyllä tietoinen siitä…
– Tulette tänne ryyppäämään halpaa viinaa ja päälle vielä vittuilette. Kelpaahan sitä hortoilla maailman omistajana, kun ei ole koskaan tarvinnut elää neukkumiehityksen alla.
– Eikös Eesti itse suostunut Neuvostoliiton vaatimuksiin silloin? yritän päteä. Sen verran pelisilmää minulla sentään on, etten ääneen suorita laskutoimituksia jätkän iästä ja vuosikymmenistä Neuvostoliiton hajoamiseen.
– Ikään kuin siinä nyt vaihtoehtoja olisi ollut, hän vastaa.
– No, Suomi ei suostunut vaatimuksiin.
– Suomi taisteli, kyllä. Urheasti! eestiläinen julistaa ja heilauttaa tuoppia niin että pärskyy.
– Paitsi että me hävittiin sitten lopulta, huomautan, – jatkosodassa.
– Mutta olitte moraalinen voittaja!
– Ja liitossa natsien kanssa.
Nuorukainen ei sano hetkeen mitään, vain tuijottaa yrmeästi suoraan silmiin. Hän kippaa loput kaljasta kitaansa ja mäjäyttää lasin pöydälle, jolle se jää pyörimään kantansa varassa iäisyydeltä tuntuvaksi hetkeksi, kunnes viimein pysähtyy.
Hän pyyhkii vaahdon viiksistään ja tökkäisee minua rintaan (sekä toveri Vissarionovitšia silmään).
– Vihaatko sinä kotimaatasi?
– No eeeen, mutta-
– Eikö itsenäisyys muka ole upea juttu?
– No ooooon, mutta-
– Sulla kävi helvetin hyvä tuuri, että törmäsit nimenomaan minuun paitoinesi.
– No okei, okei, mä-
– Nimittäin mä sentään olen Suomessa käynyt monta kertaa ja tiedän entuudestaan, että teillä poroilla voi olla toisinaan aika kummallisia tapoja olla patriootteja. Joku äkkipikaisempi olisi vetänyt turpaan ensin ja saarnannut vasta sitten.
– – mä voin käydä kääntämässä tän paidan toisin päin, jos se noin paljon suututtaa. Ei ollut tarkoitus loukata ketään – ei ketään täällä.
– Se on vitun huono vitsi.
– Mä menen, mä menen…
Jonotan täyteen pakkautuneen Zavoodin siivouskomeron kokoiseen vessaan puolisen tuntia. Kun palaan pöytään, paitani hiillyttämä jätkä on jo sammunut. Hän nuokkuu leuka rinnassa tuolillaan röhnöttäen. Henkilökunta kerää hylsyt pöydästä, muttei kiinnitä kaatuneeseen mitään huomiota.
Jurotan itsekseni häntä vastapäätä ja ihmettelen isänmaasuhdettani. Mikä on isänmaa? Rajoja ryteikössä, milloin mistäkin syystä sinne riivittyjä. Milloin on teurastettu saamelaisia, milloin suomalaisia, milloin venäläisiä, milloin saksalaisia, kun reviireitä on merkkailtu. Siitäkö pitäisi olla innoissaan? Kummallinen geografiseen pedanttisuuteen taipuvainen kuolemankultti.
Mutta toisaalta, onhan Suomi hieno paikka. Sees iltarusko ulapalla. Narskuva helmikuinen pakkaspäivä. Saaristo. Ja Turku, jota kohtaan tuntemani kiintymys on kai niin liki selkäydinpatrioottista rakkautta kuin mihin kykenen.
– En ole patriootti, mutta olen kyllä nurkkapatriootti, mutisen itsekseni.
Pöydän toisella puolella jätkä kuorsahtaa vastaukseksi.
– Toisaalta rakastan minä hampaitanikin, lisään.
Seuraavalla kerralla laukkua pakatessa alistan paitojeni kuvitukset sensuurille ennen rintamalle lähtöä, päätän.
