Pläkkikaupungin prinsessa

Kun pysäkillä seisot
saappaat sohjossa;
kun räntätihku sotkee
meikit naamassa;
kun pussikalja loppuu
ennen kuin bussi saapuu;
ja kun kuski tuomitsee,
viiltää lähimmäisten katseet,

älä innostu.
Normipaskaa vaan.
Älä innostu,
ota kaikki vastaan.

Kun se kundi sammuu
kesken kudennan;
kun silti meette naimisiin,
takerrut unelmaan;
kun teidän penska varttuu,
ja siihenkin tarttuu
toivoton taivaanrannattomuus,
sohjonharmaa blues,

älä innostu…

Olet Pläkkikaupungin prinsessa
sadan vuoden unessa.
Pläkkikaupungin prinsessa,
turha odottaa pelastajaa.

Kun sä sammut pöytään
kantabaarissas;
kun sut siitä löytää
sun kultamussukkas;
kun se raahaa sut himaan,
kun itket pettymystä maailmaan;
kun heräät aamutuimaan,
taas valut pysäkille viimaan,

älä innostu…

Et enää muista hetkeä,
josta mentiin helvettiin.
Sekunnin nuoruus hehkeä,
sit sut unohdettiin.

Olit Pläkkikaupungin prinsessa,
koko elämä edessä.
Pläkkikaupungin prinsessa,
helmi paskameressä.
Olet Pläkkikaupungin prinsessa
sadan vuoden unessa.
Pläkkikaupungin prinsessa,
turha odottaa pelastajaaa.

 

(Do the) Outbreakdance

(Do the outbreakdance!)
My panic is manic
– a gigantic virus outbreak unrolls.
(Do the outbreakdance!)
I hoard, oh Lord!
Cupboards full of toilet paper rolls.
(Do the outbreakdance!)
I lock in, I stock in
a shocking amount of canned food.
(Do the oubreakdance!)
I’m steady, already
so ready for the all-pandemic mood.

(Do the outbreakdance!)
I’m sweating and coughing,
my fever’s in sync with the death toll rise.
(Do the outbreakdance!)
I’m sitting, and watching
them botching all the control measure tries.
(Do the outbreakdance!)
The germ’s not concerned.
We wormed it out of its natural domain.
(Do the outbreakdance!)
We ate the cake but faked
it remained intact some way.

 

Ensimmäinen demoni

Valmistaudun kohtaamaan
alamaailman vartijan.
Tahdon päästä helvettiin,
sisäpiirien bakkanaaliin.

Soitan sille kitaraa,
laulan laulua katkeraa.
Sieluni tyhjiin vuodan – turhaan.
Ensimmäinen demoni tuhahtaa:

        ”Paskaa.
        Turha tulla koittamaan
        ennen kuin opit soittamaan.
        Noin lahjaton ei pääse edes helvettiin.”
                Näin lyttää demoni
                ensimmäinen demoni.

Opettelen soittamaan.
Opiskelen laulamaan.
Hankin tuottajan, on imagokonsultti,
mutta demonini ei ole kiltti:

        ”Paskaa.
        Ei taiteellista karismaa,
        eikä mitään sanottavaa.
        Noin särmätön ei sovi meille helvettiin.”
                Näin murskaa demoni
                ensimmäinen demoni.
        
                        Vaivun synkkyyteen,
                        sukellan syvyyteen.
                        Nousen innoitukseen.

        ”Paskaa.
        Ei potentiaalia kaupallistaa.
        Ei kohdeyleisöä saa alistaa.
        Tekotaiteellisuus ei riitä vielä helvettiin.”
                Näin kuittaa demoni
                ensimmäinen demoni.

 

Mika Vainio puhuu haudan takaa

Mullan alta kuuluu huminaa,
viemäreistä kaikuu surinaa.
Koivun oksalla varis särisee,
sinivuokko sähköhäiriössä värisee.

        Mika Vainio puhuu haudan takaa.

Seison paikallani, kuuntelen.
En saa selvää, vaikka pinnistelen.
Jäät Aurajoesta pois sulaa,
siniaaltoina ruskea vesi laulaa.

        Mika Vainio puhuu haudan takaa.

Ei saa lepoa haudassaankaan.
Säätää frekvenssejä maatumisessaan,
– ellei helvetissä tuuletintaan,
veikkaan: valmistautuu keikkaan.

        Mika Vainio puhuu haudan takaa.

 

Tässäkö kaikki?

Hoipun Aurajoen rantaa
tuulet koitettuina,
huulet voitettuina.
   
              Tässäkö kaikki?

Uupuu matkalainen puistoon
jauhot jauhettuina,
kaihot kauhottuina.

                              Tässäkö kaikki?

Tahdon suudella sua turhaan:
puistoon uhrattuna,
muistoon tuhlattuna.
  
                                             Tässäkö kaikki?

 

Liikennevalo rävähtää punaiseksi Helmi-kahvilan kupeessa. Ennen kuin autot kaasuttavat suojatielle, tälle puolen tietä ehtii vielä harppaista joku.
        Joku, joka nyökkää moikkauksen minulle puhuessaan puhelimeen. Moikkaan refleksinä takaisin. Ei tosin hajuakaan, kuka tämä parin päivän sänkeen ja nuhjuisiin verkkareihin sonnustautunut hahmo on.
        Mies pysähtyy viereeni ja jatkaa puheluaan kielellä, jota en tunnista (romaniaa? serbiaa?). Toivon valojen jo vaihtuvan.
        Mutta ei. Mies lopettaa puhelunsa ja kysäisee (suomeksi), mitä kuuluu.
        Mitäs tässä, ei erityisempiä, perussettiä.
        – Mä ole menos tonne Vapaakirkkoon, mies kertoo. – Tuutko sä kans?
        – Emmä nyt taida, äidille matkalla tässä.
        Mies katsoo toisaalle ja mutisee: – Niin, mun äiti… meni jo pois…
        – Jaa.. öh… sehän on… tuota…
        – Sä ei muista mua?
        – No siis nyt kyllä…
        – Käytiin syömäs sillo kerran.
        – Aa, jaa, niin…
        Ja liikennevalot vain posottavat punaistaan, ei aikomustakaan pelastaa tilanteesta.
        – Voitko sä muute euro pari pistää? mies viimein kysyy.
        – Mä olen ihan pa.
        – Ihan va kymppi tai pari? Mul on tosi vaike just nyt.
        – Ei mulla ole kolikkoakaan, sori.
        Viimein valo vaihtuu vihreäksi.
        – No, terve! miltein kiljaisen ja ampaisen suojatielle.
         – Nähdä taas! mies huikkaa perääni.
        Kymppi tai pari! hämmästelen harppoessani pois. Kaikkea sitä – kuin oltaisiin hyviäkin tuttuja.
        Mutta parin korttelin päässä äkkiä muistan: Jonain talvena taannoin tosiaan ostin jollekin kodittomalle romanille purilaisen kauppatorin Hesellä, kun itse jonotin baarinjälkeistä roskaruokakekoani. Siitäköhän se puhui?
        Ja hetkinen… Silloin taannoin juottolasta toiseen hoippuessani annoin ostoskassistani leivän jollekulle, silloinkin oltiin kauppatorin kulmilla… Näin tarkemmin ajatellen, oliko se sama tyyppi? Ei voi muistaa.
        Ei tästä nyt taida samarialaispisteitä herua.
        No ehkä kännissä ja läpällä.

 

Koli, Suomi

J. Lundgren: Koli, Suomi (2018)

 

Laitakaupungin valat

EXT / YÖ / MYRSKYINEN NUMMI
Kaksi pitkiin takkeihin sonnustautunutta hahmoa seisoo öisellä nummella. Ensimmäinen tarjoaa tulta sytyttimestään toiselle, joka saa vasta usean yrityksen jälkeen tupakkansa palamaan. Tupakoivat hetken hiljaisina. Tuuli ulvoo. Salamoi. Puiden lehtiä, oksia ja katolta irronnut savupiippu lentää taustalla ohi tuulen mukana.

        ORPO 1
        Luonto on jylhä. Rajumyskyt pauhaa.

        ORPO 2
        Eikö.

        ORPO 1
        Synkkä on toiveitteni maa.

        ORPO 2
        On ryöstetty minulta isä, äiti. Kurjuutta saan kärsiä.

        ORPO 1
        Oli minullakin ennen kaunis koti. Vanhempani minua hoitelivat.
        Pommitus sen minulta ryösti.

        ORPO 2
        Rajumyrsky kaatoi oman kotini.

        ORPO 1
        Kova onni kohtasi.

        ORPO 2
        Se lahtari. (Imaisee savukkeesta.)
        Muistoni palaavat isääni – hänen herttaiseen lauluunsa.

        ORPO 1
        Isä. Nukkuu.

        ORPO 2
        Ja äiti pientä siskoani lattialla, kehdossa, tuuditti.

        ORPO 1
        Oma isänihän lepäilee sorakuopassa (osoittaa savukkeella)
        tuolla, hänen teloitustaan ei edeltänyt tutkinta.
        Ja äiti makaa tuolla nurmen alla, rauhallisna uinuu
        viime untansa.

        ORPO 2
        Heidän haudallensa istutan ruusun,
        kostutan sen (pyyhkäisee silmäkulmaansa)
        kyynelilläni.

        ORPO 1
        Sitä ruusua ei sortovalta kaada, sen puolesta
        annan vaikka (puhaltaa savua) henkeni.

        ORPO 2
        Tulee vielä toinenkin aika,
        jolloin sorron yöstä nousemme.

        ORPO 1
        Silloin poistamme riistovallan kahleen
        ja sotaorvon valan vannomme.

        ORPO 2
        Pariisissa.

        ORPO 1
        Vallankumouksen jälkeen.

Vetäisevät vielä savut tupakoistaan. Sitten kävelevät pois, kumpikin eri suuntaan.

, and  

Ei, ei toimi. Saunassa torkkuminen on huono idea. On suht viileää – noin saunaksi, kiukaan kansikin kiinni – mutta nestehukka on melkoinen. Janottaa. Ja hankala löytää hyvää asentoa, vaikka on niskatukikin – tai mikä se ylälauteella lojunut häkkyrä nyt oli.
        Käyn suihkussa ja vaellan neonvalossa siriseviä käytäviä toisaalle. Pakko tästä rakennuksesta joku paikka on löytyä, jossa ottaa nokoset. Luulisi, että jostain löytyisi liinavaatevarasto. Haaveilen kääriytyväni pyykkikorin pöytäliinoista kasattuun pesään, vajoavani unen syleilyyn…
        Havahdun omaan kuorsahdukseeni. Olen nukahtanut, mutten lopettanut kävelemistä. Onneksi vastaan ei tullut kollegoja. Nehän ravaavat siellä pirun kuntosalillaan täällä pohjakerroksissa. Käytävänkulman valvontakamera tuijottaa välinpitämättömän syyttävästi. Mulkaisen takaisin äkäisesti ja jatkan matkaa. Suuntaan paloportaisiin.
        Istun hetkeksi porrastasanteelle ja yritän ottaa torkut. Hankalampaa kuin vessassa nukkuminen, tosin kuorsauksen kaikumisesta toimistotiloihin ei ole niin suurta vaaraa. Asentoa on vaikea löytää. (Memo to myself: pitäisi aina kantaa mukana torkkutyynyä.) Olen jo vajonnut jonkinlaiseen horroksentapaiseen, kun jostain kaikuva kolahdus havahduttaa hereille. Äreästi könyän seuraavaan kerrokseen.
        Tulen toimistokolossin osaan, josta on juuri tyhjennetty tiimi toisaalle. Pois muodista menneitä kubiikkeleja seisoskelee melankolisesti siellä täällä, osa on jo pinottu rahdattavaksi pois. Verkkopiuhoja repsottaa katosta ja pylväistä. Tuolla tököttää rypäs männäsesongin monitoreja, etualalla rinki toimistotuoleja näyttää siltä kuin ne olisi yllätetty juoruamasta.
        Täydellistä. Nappaan rullakärrystä pari mappia tyynyksi, pujottelen itseni toimistokuutioraunion sisään ja ojennan itseni pöydän alle kokolattiamatolle.

Hätkähdän hereille.
        – Jostain täältä päin se kuului.
        – Siis joku eläimen ääni vai?
        – No eiku siis… siltä kuulostava… voihan se olla joku tuuletinkin, joka ottaa kiinni johonkin?
        – Mutta nyt ei kuulu enää mitään.
        – Ei niin. Ehkä mä vain kuulin jotain ulkoa…
        Olen taas kuorsannut, tajuan. Kun äänet etääntyvät, livahdan sivukäytävälle. Ei tästä tule mitään, paras luovuttaa. Haahuilen haluttomasti kohti oman yksikköni kerrosta.
        Hissitasanteella tuijottelen pienten palaverikoppien ikkunoita. Tyhjilläänpä nekin nököttelevät, vaikka on vielä aikaista, ajatus muotoutuu päässäni – ja silloin ymmärrän.
        
Olen sulkenut sälekaihtimet ja himmentänyt palaverihuoneen valot. Kahdesta toimistotuolista olen virittänyt torkkumiseen sopivan sohvakkeen. Äänieristys ja ilmastointi hukuttavat kuorsaukseni.
        Sitten ovi käy.
        – Ai sä oletkin jo täällä, etuajassa!
        Olen silmänräpäyksessä hereillä ja kääntynyt ympäri. Tiimin pomo toohottaa sisään palaverihuoneeseen läppäri kainalossa ja paperiläjiä toisessa. Edessäni pöydällä lojuu unohtunut muistilehtiö, johon on piirrelty palluroita. Otan kynän käteeni ja vetäisen niiden väliin pari viivaa.
        – Joo, mä tulin tänne hetkeksi miettimään sitä latauspriorisointihässäkkää.
        – No keksit sä jonkun ratkaisun?
        – On mulla jotain hahmotelmia tässä, vastaan lisäillen kuumeisesti kryptisiä kirjainyhdistelmiä ympyröihin. – Mä luulen, että se on taimausongelma. Koputtelen palluroita vuorotellen painottaakseni sanoja.
        – Hyvä hyvä, pomo kannustaa pomomaisesti. – Mutta palataan siihen myöhemmin, hoidellaan tää viikkopalaveri ensin.
        Muita alkaa ilmestyä sisään. Otan kasvoilleni kaiken nähneen ”onhan tässä jo odoteltukin”-ilmeeni. Projektorin kanssa tapellaan, kahvia kaadellaan, palaveri alkaa.
        Taas yksi päivä hoideltu. Tai saa nähdä. Ehkä iltapäivemmällä pitää keksiä vielä jokin paikka torkuille.
        Entäs kattotasanne, saisiko sinne muilutettua telttatuolin?
        Kyllä tästä touhusta pitäisi jo saada vaarallisen työn lisää.

 

Mä lähden Tšadiin

Annan pitkät tälle kaikelle,
mä lähden kiitään.
Punavihreille päästöveroille
en uhraa mitään.

Voimaantukaa, suvaitkaa,
terassit rajatkaa!
Jätän sääntösuomibyroslavian,
mä otan hatkat.

        Mä lähden,
        mä lähden,
        joo mä lähden,
        mä lähden,
                         mä lähden Tšadiin.

Kaipaan paikkaan vapaampaan,
avoimen taivaan.
Kirkkaan tahdon loistolle
mä tilan raivaan.

        Mä lähden…

Koululaitokset ja tieverkostot?
Kaikki turhaa.
Sosiaalitoimistot, rajavartiostot?
Yksilön murhaa.

Tšadin savannit mua kutsuu,
mä vaihdan maisemaa.
Järviulapat kohta punertuu,
kun panen haisemaan.

        Mä lähden…

                Mä lähden Tšadiin.
                Jää bisset ostariin.
                On aika minunkin
                saada siivu jostakin.

                Mä lähden Tšadiin.
                Liityn jihadiin.
                Kanssa Boko Haramin
                perustan haaremin.

                Mä lähden Tšadiin.

 

Linja-autoaseman kahvila, Turku, aamupäivä. Kuorin anjovisleipää muovikelmun uumenista.
        Selän takana käy tasainen kolikkopelien pimputus ja kalske. Korkean iän kartuttamaa elämänviisautta äänissään rouvat keskustelevat voittotodennäköisyyksistä ja parhaista Pika-Jokeri-taktiikoista.
        Mutta sitten toinen naisista tunnustaa:
        – Mua niin ahistaa.
        – Niin muakin, toinen vastaa.
        – Elämä on tyhjää.
        He pelaavat pari kierrosta hiljaisina. Ei voittoja.
        – Onko sulla niinku Jumalan mentävä aukko sisälläs?
        – On.
        – Oikeasti?
        – On, toinen nyyhkäisee.
        – Mennään juttelemaan.
        Kuuluu lähtemisen kahinaa. Kun käännyn katsomaan, naiset ovat jo poissa. Pelimasiinat jurottavat nurkassaan hiljaisina.
        Mutustelen anjovisleipää, enkä ole enää varma, tapahtuiko äskeinen oikeasti, vai kuvittelinko vain. Saattoihan se tietysti olla jonkinlainen viestikin.
        Tai sitten harvinainen tuplamegajackpot-sarja surround-äänitehostein.

 

(Minun nimeni on) Raivo

Olen täynnä
tätä tyhjyyttä.
Täysin kypsä
näihin raakalaisiin.

Otan veneen,
pari luotettua.
Lähden meneen
yli Suomenlahden.

Läski nauraa,
täynnä lihatiski on.
Siitä riittää
vielä kyllin diskoon.

Adidas, Walkman,
mainostaulut hohtaa.
Hyvänhajuiset
suomalaisnaiset.

        Minun nimeni on…

Bailataan viikko,
vielä toinenkin.
Jatketaan Ruotsiin
niin kuin sankarit.

Mutta sitten ollaan
jossain Lahdessa.
Viinat, rahat, naiset,
kaikki lopussa.

        Minun nimeni on…
                Raivo.

Ei kukaan kertonut,
kaikki olikin totta:
työttömyys, köyhyys,
hienhajukin sama.
Mutta paskat siitä,
pankista saa rahaa.
On aseet, suunnitelma.
Minun nimeni on.

 

Baku, Azerbaidžan

J. Lundgren: Baku, Azerbaidžan (2017)

 

Pimeyden Marcon karkoitussanat

Tyhjän torin nurkassa
huutaa Pimeyden Marco tuskaansa
pisaroille, jotka lätisevät
laiskasti kiviin.

Emme näe Marcon naurun
sytyttävän eläkeläisyleisöä
riemuun, emme naminamin
taivaalta valuvan.

                Vain
                valuvan taivaan,
                raivoaan
                kaluavan sairaan.

Valon Marco,
kiidä pelastamaan
ennen kuin dewittupäät
syövät maan!
Poissa on bumtsibum,
jäljellä vain
scum.

        Muistuta meille, kuinka
                rakkautta ei ensinnäkään
                        kannata lähteä etsimään.
                                Että on mentävä itseensä
                        ja avattava silmänsä
                siihen maailmaan
                                 jossa elää.

Tarvitaan
Lantio ensin -liike, sekä
Naminamiin kiinni ry.
Marco,
ota meidät
takaisin valoon.

 

Erheellinen mies

Ydinerheestä se varmaan alkoi,
mietti erheellinen mies.
Sitten lähdettiin erhematkalle,
erhekeskeisiin erhekohteisiin
erheilemään.

        Vaikka erhevapaatahan
                sen kaiken
                   piti alun perin olla.

Ydinerheensä on mies
jo kauan sitten hukannut.
Erheensä hän on
pyyhkinyt erheraamattuun
ja nyt erheettömänä vaeltaa.

        Pienikin erheenlisäys
                ja äkkiä sitä on
                   uussuurerheen
                                                 erheenpää.

 

Pietari, Leninin aukio. Suomen aseman kellon minuuttiviisari nytkähtää tasan kahdeksan kohdalle. Ympäri aukiota ripustetut kaiuttimet heräävät eloon. Suihkulähderivistöt sen sijaan vaikenevat.
        Kiroan. Olen suihkulähteiden takaa jo jonkin aikaa rajaillut taidekuvaa kohti valtaisaa Leninin patsasta, joka seisoo vesipatsaiden toisella puolen käsi ojossa kohti menneisyyden tulevaisuutta.
        Kaiuttimista alkaa raikua mahtipontinen pop-sovitus jostain Tšaikovskin sinfoniasta. Kun päästään ensimmäisiin voimasointuihin, suihkulähteet syöksevät musiikkiin tahdistettuna jättimäiset vesipatsaat taivaalle. Lähteet ruiskivat voimallisissa kohdissa vettä tankkiautollisittain ja hillitsevät pärskyntäänsä musiikin suvantokohdissa.
        Innostun vaihtelevien vesimassojen tarjoamasta draamasta ja räpsin vimmattuna kuvia Leninistä, joka ei ole pärskymisestä millänsäkään. Tässä on nyt jotain jykevää symboliikkaa, tuumin. Mutta mitä pidäkkeetön ruiskuttelu oikein symboloi? Lenin raivasi tien neuvostovaltioon halki kusisten paikkojen? Neuvosto-Venäjällä kaikki on paskaa paitsi…
        – … mulkku! kuulen jonkun karjuvan patsaan toiselta puolen. Sen venäjänkielisen sanan tunnistan kyllä. Otan vielä pari taidenäpsyä Leninistä ja lähden uteliaana katsomaan, kuka patsaan edustalla oikein mesoaa.
        Massiivisen Leninin edessä seisoo mustaan nahkatakkiin sonnustautunut nuorehko nainen. Huojunnasta päätellen hän on varsin humalassa, mikä on ilmeisesti vapauttanut kielenkantimet. Nainen raivoaa Leninille naama punaisena. Ymmärrän vain sanan sieltä, toisen täältä, mutta asiasta ei ole epäselvyyttä.
        Tässä vapaa tulkintani: – Vitun paskiainen! Tuhosit koko maan, toit vain nälkää ja kurjuutta kaikkialle! Kelpaa siinä nyt leuhottaa käsi ojossa, saatana. Ja toi iänikuinen lippalakkikin, voi vittu. Sanonko minne voit tunkea lätsäsi!
        Nainen vilkaisee minuun päin kesken hyvän flow:n tuomastani häiriöstä, mutta jatkaa saman tien paasausta. – Ja entäs Stalin? Sekin sunkin vikas, senkin paska!
        Mallailen mukamas lähikuvaa Leninin patsaasta, vaikka oikeasti yritän rajata karjuvan naisen samaan kuvaan Leninin kanssa. Hemmetti kun piti vaihtaa juuri laajakulmalinssi tähän perusrutkuun, kiroilen itsekseni. Mutta ei tässä nyt voi ruveta objektiivia vaihtelemaan, muija tajuaa heti aikomukseni.
        Vaan taisipa arvata muutenkin. Nainen perääntyy juuri sen verran taaksepäin, etten millään saa häntä samaan kuvaan Leninin kanssa, vaikka miten tekotaiteellista rajausta yritän rakennella.
        Viimein luovutan.
        Nainen ei. Hänellä on vielä sananen pari jäljellä työläisvaltion perustajalle.
        Kun astun aukiolta jalkakäytävälle, kaiuttimien kevytklassinen vaihtuu seuraavaan kappaleeseen – joka sattuu olemaan orkesteri-instrumentaalitulkinta eräästä 70-luvun hittikappaleesta.
        El Bimbo on vain mies. Niin villi, mutta aikamies…
         – Turhaan selität, hommat alkoi mennä päin persettä jo kauan ennen Stalinia.
        Jälkeen ensisuudelman mä kerroin kaiken muuttuvan…
        – Kuka siitä on vastuussa, kuka? Mitä luulisit, hä, mitä luulisit?
        Hän kertoi nauraen mä huolta kantaa saisi en, ja päälle suudelman sain polttavan…
        – Sinä, senkin höyryävä kusiaivo.

 

Saatana saapuu Sastamalaan

Saatana saapuu Sastamalaan,
ottaa kahvin ja hodarin
huoltoasemalla, röökin
polttaa dieselhanan vieressä.

On se saatana.

Saatana veteen syljeskelee
Vammaskosken sillalta,
viheltelee, kittaa keskikaljaa.
Poliisi huutelee, turhaan.

On se saatana.

Saatana sammuu Sastamalaan,
päivän loiste uuvuttaa.
Puiston penkillä se kuorsaa,
kun bilesakki tuleen tuikkaa.

Onhan se Saatana.

 

Äiti elää

Äiti kahlaa hangessa.
Ennen kauppaan vei tie,
mutta sitten tien veivät
jonnekin.

Äiti palaa kotiin.
Eilen oli se tässä,
mutta nyt siellä asuu
joku muu.

        Äiti elää.

Äiti kutsuu kylään.
Ennen tunsi hän kaikki,
nyt kahvia ryystää
jotkut muut.

        Äiti elää.

                Äiti keittiössä istuu,
                ilta tummuu, äiti ahistuu.
                Äidin silmäkulma kostuu,
                ilma mustuu, kaikki luhistuu.

Äiti soittaa pojalleen.
Aina ennen tuli hätiin,
mutta nyt luuri vastaa
vain tuut.

Äiti katonreunalla istuu.
Ennen elämä oli iholla,
nyt ovat jäljellä
vain luut.

        Äiti elää.

 

Ode à la persévérance

Olen selkeä.
Pärskyn sylkeä.
Tahdon kitkeä
sekä nylkeä.

Huudan bussissa.
Kiljun junissa.
Karjun huusissa.
Paskat housuissa.

On vika suvakissa.
Ne siat vatukoissa.
Oon silkkaa biomassaa.
Ja aika tuubassa.

Pitää pyyhkiä.
Alan nyyhkiä.
Rajat kiinni.
Pidä kiinni.

 

Ei Teppo tapa

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kutittaa,
kun se sitä huvittaa.
Kurillaan sua kurittaa.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän sahailee.
Hän leppoisasti sanailee
ja lupsakasti veistelee.

        Ei Teppo pahalla,
        eikä toki kaunalla.
        Sinua vain sattuu
        olla hauska lyödä niin
                                                 että sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo kyllä lopettaa
ajoissa; se opettaa
miten toista koskettaa.

Ei Teppo tapa,
ja ämpäriin ei huku.
Kun on alkuun päästy,
niin antaa mennä vaan.

        Ei Teppo enää kauaa,
        enää pari kynsinauhaa.
        Sinuna en kirkuisi,
        et enää jaksaisi
                                                 kun sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kiduttaa.
Häntä tämä ilahduttaa.
Kiva, että viitsit auttaa.