Liikennevalo rävähtää punaiseksi Helmi-kahvilan kupeessa. Ennen kuin autot kaasuttavat suojatielle, tälle puolen tietä ehtii vielä harppaista joku.
Joku, joka nyökkää moikkauksen minulle puhuessaan puhelimeen. Moikkaan refleksinä takaisin. Ei tosin hajuakaan, kuka tämä parin päivän sänkeen ja nuhjuisiin verkkareihin sonnustautunut hahmo on.
Mies pysähtyy viereeni ja jatkaa puheluaan kielellä, jota en tunnista (romaniaa? serbiaa?). Toivon valojen jo vaihtuvan.
Mutta ei. Mies lopettaa puhelunsa ja kysäisee (suomeksi), mitä kuuluu.
Mitäs tässä, ei erityisempiä, perussettiä.
– Mä ole menos tonne Vapaakirkkoon, mies kertoo. – Tuutko sä kans?
– Emmä nyt taida, äidille matkalla tässä.
Mies katsoo toisaalle ja mutisee: – Niin, mun äiti… meni jo pois…
– Jaa.. öh… sehän on… tuota…
– Sä ei muista mua?
– No siis nyt kyllä…
– Käytiin syömäs sillo kerran.
– Aa, jaa, niin…
Ja liikennevalot vain posottavat punaistaan, ei aikomustakaan pelastaa tilanteesta.
– Voitko sä muute euro pari pistää? mies viimein kysyy.
– Mä olen ihan pa.
– Ihan va kymppi tai pari? Mul on tosi vaike just nyt.
– Ei mulla ole kolikkoakaan, sori.
Viimein valo vaihtuu vihreäksi.
– No, terve! miltein kiljaisen ja ampaisen suojatielle.
– Nähdä taas! mies huikkaa perääni.
Kymppi tai pari! hämmästelen harppoessani pois. Kaikkea sitä – kuin oltaisiin hyviäkin tuttuja.
Mutta parin korttelin päässä äkkiä muistan: Jonain talvena taannoin tosiaan ostin jollekin kodittomalle romanille purilaisen kauppatorin Hesellä, kun itse jonotin baarinjälkeistä roskaruokakekoani. Siitäköhän se puhui?
Ja hetkinen… Silloin taannoin juottolasta toiseen hoippuessani annoin ostoskassistani leivän jollekulle, silloinkin oltiin kauppatorin kulmilla… Näin tarkemmin ajatellen, oliko se sama tyyppi? Ei voi muistaa.
Ei tästä nyt taida samarialaispisteitä herua.
No ehkä kännissä ja läpällä.
