Pietari, Leninin aukio. Suomen aseman kellon minuuttiviisari nytkähtää tasan kahdeksan kohdalle. Ympäri aukiota ripustetut kaiuttimet heräävät eloon. Suihkulähderivistöt sen sijaan vaikenevat.
Kiroan. Olen suihkulähteiden takaa jo jonkin aikaa rajaillut taidekuvaa kohti valtaisaa Leninin patsasta, joka seisoo vesipatsaiden toisella puolen käsi ojossa kohti menneisyyden tulevaisuutta.
Kaiuttimista alkaa raikua mahtipontinen pop-sovitus jostain Tšaikovskin sinfoniasta. Kun päästään ensimmäisiin voimasointuihin, suihkulähteet syöksevät musiikkiin tahdistettuna jättimäiset vesipatsaat taivaalle. Lähteet ruiskivat voimallisissa kohdissa vettä tankkiautollisittain ja hillitsevät pärskyntäänsä musiikin suvantokohdissa.
Innostun vaihtelevien vesimassojen tarjoamasta draamasta ja räpsin vimmattuna kuvia Leninistä, joka ei ole pärskymisestä millänsäkään. Tässä on nyt jotain jykevää symboliikkaa, tuumin. Mutta mitä pidäkkeetön ruiskuttelu oikein symboloi? Lenin raivasi tien neuvostovaltioon halki kusisten paikkojen? Neuvosto-Venäjällä kaikki on paskaa paitsi…
– … mulkku! kuulen jonkun karjuvan patsaan toiselta puolen. Sen venäjänkielisen sanan tunnistan kyllä. Otan vielä pari taidenäpsyä Leninistä ja lähden uteliaana katsomaan, kuka patsaan edustalla oikein mesoaa.
Massiivisen Leninin edessä seisoo mustaan nahkatakkiin sonnustautunut nuorehko nainen. Huojunnasta päätellen hän on varsin humalassa, mikä on ilmeisesti vapauttanut kielenkantimet. Nainen raivoaa Leninille naama punaisena. Ymmärrän vain sanan sieltä, toisen täältä, mutta asiasta ei ole epäselvyyttä.
Tässä vapaa tulkintani: – Vitun paskiainen! Tuhosit koko maan, toit vain nälkää ja kurjuutta kaikkialle! Kelpaa siinä nyt leuhottaa käsi ojossa, saatana. Ja toi iänikuinen lippalakkikin, voi vittu. Sanonko minne voit tunkea lätsäsi!
Nainen vilkaisee minuun päin kesken hyvän flow:n tuomastani häiriöstä, mutta jatkaa saman tien paasausta. – Ja entäs Stalin? Sekin sunkin vikas, senkin paska!
Mallailen mukamas lähikuvaa Leninin patsaasta, vaikka oikeasti yritän rajata karjuvan naisen samaan kuvaan Leninin kanssa. Hemmetti kun piti vaihtaa juuri laajakulmalinssi tähän perusrutkuun, kiroilen itsekseni. Mutta ei tässä nyt voi ruveta objektiivia vaihtelemaan, muija tajuaa heti aikomukseni.
Vaan taisipa arvata muutenkin. Nainen perääntyy juuri sen verran taaksepäin, etten millään saa häntä samaan kuvaan Leninin kanssa, vaikka miten tekotaiteellista rajausta yritän rakennella.
Viimein luovutan.
Nainen ei. Hänellä on vielä sananen pari jäljellä työläisvaltion perustajalle.
Kun astun aukiolta jalkakäytävälle, kaiuttimien kevytklassinen vaihtuu seuraavaan kappaleeseen – joka sattuu olemaan orkesteri-instrumentaalitulkinta eräästä 70-luvun hittikappaleesta.
El Bimbo on vain mies. Niin villi, mutta aikamies…
– Turhaan selität, hommat alkoi mennä päin persettä jo kauan ennen Stalinia.
Jälkeen ensisuudelman mä kerroin kaiken muuttuvan…
– Kuka siitä on vastuussa, kuka? Mitä luulisit, hä, mitä luulisit?
Hän kertoi nauraen mä huolta kantaa saisi en, ja päälle suudelman sain polttavan…
– Sinä, senkin höyryävä kusiaivo.
