Astun ulos autosta. Kuin kammella käännettynä eteeni ponnahtaa raihnaisessa kunnossa oleva parikymppinen jätkä. Tajuan nähneeni hänet hetki sitten makaamassa katoksen penkillä yöbussin jarruttaessa pysäkille.
– Mun frendit feidas mut, hän kertoo. – Missä vitussa mä olen?
Bussi katoaa yöhön. Lähden ylittämään tietä.
– Melkein Kauniaisissa, huikkaan viuhtoen kädelläni epämääräiseen suuntaan. Jätkä ei vaikuta valaistuvan tiedosta. – Viherlaaksossa, täsmennän.
– Mitä vittua! hän parkaisee huojuen ojanpartaalla. – Missä? Oltiin menossa jatkoille… mut sit ne feidas mut. Voit sä soittaa mulle taksin? Mun kännykkä on dead.
Keskiviivalla kiroan. Toisessa todellisuudessa sanon: No ikävänpä tempun tekivät, tokkopa ystäviäsi ovat alkuunkaan, mokomat kaiffarit. Mutta hätä ei ole tämännäköinen – voithan toki yöpyä sohvallani. Asun ihan tuossa kulman takana. Ei tarvitse sitten taksiin törsätä ja.
Tässä nimenomaisessa sanon: – Mennään tonne ostoskeskukselle. Sinne on paljon helpompi tilata takseja.
Oikaisemme sivutien kautta, joka häviää mustaan metsikköön kuin vihjaten tarinan kaikkien henkilöiden tulevan pilkotuiksi ruostuneella kirveellä parin minuutin päästä. Totean tämän ääneen. Hekottelemme hermostuneesti.
Ostarin parkkipaikalla soitan taksikeskukseen.
– Viherlaaksoon… tota… niinku… siis tää on Turuntien varressa ja… Häh? Eiku vanhan, vanhan Turuntien… Tossa on joku Alepa… kuvailen parhaan havaintokykyni mukaan, joka on olosuhteisiinkin nähden huomattavan sumea. Tai sitten se on tämä pirun todellisuus, joka lienee pahainen tärähtänyt lomamatkahologrammi.
– Espoossa on niinku miljoona Alepaa hei, taksikeskuksen norttitumpeilla liekitetyn viskibasson omaava (varmaankin muutoin) sirpsakan sensuelli tyttö mörähtää.
– Siis niinku Viher- - aloitan.
– Nyt pätkii tosi pahasti, tyttö vastaa.
– - -LAAKSOSSA, mylvin.
– Yhteys vähän pätkii, mä vaihdan t- - tyttö sanoo ja piipahtaa kadoksiin. Samassa seuraava, paljon pirteämpi ääni tervehtii minua: – Taksikeskus! Miten voin palvella?
Saan kuin saankin määriteltyä sijaintini galaksin tässä kierteishaarassa. Päättäessäni puhelun en voi olla pohtimatta, tekevätkö ne näitä källejä paljonkin sille keskuksen ainoalle reippaalle kaverille. Montakohan yövuoroa poika vielä kestää, ennen kuin sapettuu? Ääni laskee oktaavin-pari, pussit mösähtävät silmien alle ja puhelunsiirtonappi alkaa kutsuen keimailla yössä…
– Täytyy vissiin ottaa juoksutaksi, tässä tämänhetkisessä todellisuudessa yhyttämäni jätkä keskeyttää mieleni harhailun. Katson kummastuneena. – No vittu mulla mitään rahaa ole, hän täsmentää kuin hidasjärkiselle. Mitä eittämättä olenkin. Jopa olosuhteisiin nähden.
– Vittuako sä sitten taksia halusit? ärähdän.
– Vitullako mä täältä muuten pois pääsen?
Sillä välin kun ehdotan moninaisia eri tapoja – jos nyt ei suorastaan koko kehon liikuttamiseen niin ainakin – ruumiinosien tunkemiseen ruumiinaukkoihin, toisen todellisuuden minäni on päätynyt sittenkin tilaamaan taksin omalle miekkoselleen tämän kohteliaasti kieltäydyttyä majapaikasta vedoten työ- sekä opiskelukiireisiin aamutuimaan; sällin maksukyvyn rajoittuneisuuden käytyä ilmi toisen todellisuuden minäni on hyväntahtoisesti hekotellen kaivanut parikymppisen taskunpohjalta ja läiskäissyt sen kohtalon nopanheitolla kulkuriksi päätyneen lähimmäisen kouraan; olemme par’aikaa erkanemassa tahoillemme kuin ulapalla toisensa kohdanneet purjelaivat.
Tässä nimenomaisessa todellisuudessa viskaan kädet kohti yötaivasta, ulvahdan ja lähden lampsimaan takaisin oikopolun mustaan aukkoon. Päästyäni Turuntien toiselle puolelle näen taksin kaartavan ostoskeskuksen pihaan. Kun räpellän avainta kotioven lukkoon, puhelin alkaa päristä taskussa. Suljen sen, rämmin sänkyyn ja todellisuus sammuu.
Lounashissiä odotellessani puhelin soi. Vastaan.
– Espoon taksista Pera tässä, keski-ikäinen miesääni tervehtii. – Jäikös sulla eilen reissu maksamatta?
– Mä en kyllä eilen taksilla ajellut… Nielaisen ja jatkan: – … mutta tilasin kyllä taksin yhdelle tyypille, joka oli eksynyt. Sekö sitten jätti maksamatta?
– Näin teki. Mitäs nyt tehdään?
– No tota, jospa mä sitten maksan sen, kun kerran tilasinkin…
– Kyllähän se mulle tietysti käy.
Sovimme tapaamisen myöhemmäksi. Helpottuneena kerron tarkemmin yön tapaamisesta kuskille (painottamatta kuitenkaan liiemmin oman päihtymistilani syvyyttä, saati tarkentamatta tyypin maininneen aikeistaan kuitata maksumuodollisuudet urheilusuorituksella).
– Sen siitä saa kun yrittää auttaa lähimmäistä, päätän tarinani. Naureskelemme yhdessä, että niinpä tosiaan. Ja on se nuoriso kyllä semmoista yhtä nuorisoa nykyään. Ei ollut meidän nuoruudessa nuorisoa. Toivottelemme päivänjatkot, ja suorastaan leijun. Syntini ovat anteeksiannetut! En sittenkään liukene tyhjiöenergiaksi moraalisen selkärankani mukana.
Puhelin soi taas, kun norotan jälkiruokakahvia kuppiin.
– Pera tässä vielä. Mä vähän mietiskelin, että jos nyt kumminkin annetaan olla sen maksun kanssa. Eihän se sun vikas ollut.
– Kyllähän se mulle tietysti käy.
– Mutta jos mä sen kaverin näen vielä, niin… hehheh.
– Aivan, hehheh. Sen nuorison kanssa semmosta…
– Nuorison perskeles. No mutta, hyvää kevättä sulle.
– Samoin, samoin.
Ryystän loput kahvit sisuksiini ja poistuessani kahviosta nappaan jälkkäriomenan mukaani (saa ottaa vain jos ei ota kahvia). Hississä tuumin, että mahtaa siellä toisessa todellisuudessa nyt vituttaa.
