Gdańsk. Pub Duszek.
– Turystów… tuhahtaa äijä tiskillä ja pyyhkii vaahtoa viiksistään kavutessamme yläkertaan. – Go back downstairs, hän lisää meille henkilökohtaisesti, kun pääsemme tiskille asti.
Me kirotut turistit vain hymyilemme idioottimaista turistihymyämme ja ostamme oluet. Itsemurhayksiön kokoiseen yläkertaan on saatu tungettua pari sohvaa, piano, tiski ja niiden sekaan asiakkaitakin. Nurkkapöydässä pilkottaa pari tyhjää paikkaa, joita kohti puskemme päättäväisesti.
Tuskin olemme saaneet hörppäistyä siemaukset tuopeistamme, kun pianoa soitellut miekkonen alkaa laulaa noin sadanviidenkymmenen desibelin oopperatenorillaan aariaa. Suurin osa kapakasta kuuntelee mykistyneenä, mutta tiskillä istuksiva viiksimies ei anna esityksen – saati aplodien – häiritä juomistaan.
– Normiohjelmaa Duszekissa ilmeisesti, totean muille viitaten tiskin kanta-asiakkaan reaktioon. – Eipä silti, viimeksi täällä soitteli joku vanha äijä pianoa ja paljastui että hän oli eläkkeellä oleva konserttipianisti. Ei ollut ihan pas- -
– You! oopperamies katkaisee selitykseni niin kovaa että läikytän säikähdyksestä puolet Obolon-tuopistani pitkin pöytää. Hän lyöttäytyy seuraamme sen kummemmin lupia kyselemättä ja jatkaa: – You should go to a singing test.
Mies osoittaa sormella minua. Katson varoiksi olkani taakse, mutta sieltä löytyy vain ikkuna, jonka takana katulamppujen valossa hohtelee sateinen Świętego Duchan katu.
– Sinä juuri, hän jatkaa edelleen englanniksi. – Kysy paikallisesta konservatoriosta, ne järjestävät kyllä kokeen, jos menet pyytämään.
Näytän ilmeisesti epäuskoiselta, kun seuraavaksi hän usuttaa tulkitsemaan perässään muutamia helpompia kohtia (luullakseni) kuuluisista oopperoista. Pysyn miten kuten nuotissa, mutta se ei tunnu häiritsevän häntä. Mies esittäytyy oopperalaulaja W:ksi.
– Tänään voi vielä ryypätä, mutta huomenna pitää lopettaa, hän kertoo. – Torstaina on lento Budapestiin, jossa on keikka.
Ja tänäänhän ryypätään. Pöytä notkuu oluesta, W:n nauru raikaa piskuisessa yläkerrassa ja tiskin viiksimies mulkoilee meitä yhä pahaenteisemmin, kun opetamme toisiamme kiroilemaan puolaksi ja suomeksi. Käy ilmi, että W osaa jo entuudestaan pari sanaa suomea.
– Kyrpä otsassa! hän lausuu hämmästyttävän sujuvasti. – Luuletteko että tällä tekee vaikutuksen tyttöihin Suomessa?
– Varmasti, vastaan, – erityisesti nuoriin, emansipoituneisiin naisiin. Mutta kyllä sinun pitäisi osata sanoa myös rakastan sinua, ihan vain varmuuden vuoksi.
– Rrrrakastan sinua, W toistaa kerralla oikein. Olemme vaikuttuneita. No mutta, oopperahommissahan pitänee olla kielikorvaa, arvelemme.
– Rrrrakastan sinua, rrrrrrakastan sinua, W maistelee. – Kyrpä otsassa, kyrrrrpä otsassa…. Rakastan sinua kyrpä otsassa, rrrrakastan sinua kyrrrpä otsassa…
– Tuolla pitäisi Suomessa pärjätä jo melko pitkälle, vakuutamme.
Illan taittuessa yöksi jopa tiskin äreä turistinvihaaja hiukan pehmenee. Tilaamme pöytään vodkaa, mutta se on loppunut, jolloin viiksimies tarjoutuu hakemaan lisää. Ihmettelemme, mistä sitä oikein tähän aikaan saa. Viinakaupasta, kertoo W. Niinpä tietysti, olimmepa kömpelöitä. Mistäpä muualta täällä vapaamielisessä Euroopassa. Toista on meillä kylmässä pohjolassa talvisodassa patterin välissä jumissa.
Kierrämme seuraavan, sitä seuraavan ja seuraavaakin seuraavan kapakan kautta, kunnes löydämme itsemme kyseisestä viinakaupasta ostamassa juotavaa jatkoille. Kivijalkamyymälän ovella lukee vain Alkohole, mitä pidämme erinomaisena brändäyksenä – liekö ollut isokin tiimi ideoimassa nimeä? Vieressä välkkyy myös 24h-valomainos varmuuden vuoksi.
Jatkoilla alamme päästä syvempiin teemoihin, kuten politiikkaan. W ilmoittautuu monarkistiksi. Veikkaan miehen piankin räjäyttävän ilmoille tavaramerkkinaurunsa ja paljastavansa pilailleensa, mutta ei, hän on tosissaan. – EU-vaaleissa nähdään vielä! hän uhoaa. 1
Välillemme kehkeytyy oikein väittelynpoikanen demokratian ja EU-projektin toimivuudesta. Puolustan kiivaasti pohjoismaista yhteiskuntamallia, mutta minulla on hienoisia vaikeuksia muistaa kaikenlaisia jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten eduskunnan voimasuhteita tai pääministerin nimeä.
– Onneksi kukaan ei nauhoita tätä, mietin juuri itsekseni, kun huomaan A:n par’aikaa videokuvaavan meitä. Vaihdan kiireesti puheenaiheen turvallisempaan – kirjallisuuteen.
Kun pääsen Stanisław Lem -hehkutuksessani parhaaseen lentoon, kuulen A:n hihittelevän vieressä. Siinä se ryökäle kuvaa edelleen, mallaa oikein lähäreitä ja kaikkea, kun yritän tulkita sieluni syvimpiä tuntoja. Sieppaa. Ja nappaa. Kameran. Ja heittää ulos ikkunasta. Minä siis.
Äkkiä tajuan, että tunnelma on muuttunut hitusen. A ei enää hihitä, vaan paiskoo ovia ja huutaa. Sitten käyvät etsimässä kameraa, mutta se on tuhannen säpäleinä kadulla. A palaa sisälle ja aikoo vuorostaan viskata iPadini ikkunasta, mutta L saa hillittyä häntä, joten A tyytyy vain hakkaamaan vekotinta nyrkeillä.
– Ja juutalainenhan se oli, W jatkaa sen kummemmin häkeltymättä Lem-keskusteluamme. Sitten hän rupeaa vaahtoamaan siitä, kuinka puolalainen sperma ei ole enää puolalaista.
Tämäkin vielä, huokaisen itsekseni. Valtakunta naamapalmusta. Totean diplomaattisesti, että ehkä on jo aika vetäytyä yöpuulle. W lähtee. A ja L ovat kadonneet jonnekin. Kirjoitan A:lle pahoittelut ja lupaan ostaa uuden kameran. Rämmin sänkyyn ja sammun.
Kun herään, kello kertoo keskipäivän menneen jo jokunen tunti sitten. Muut nukkuvat edelleen. Krapula on yllättävän leppeä, mutta morkkis melkoinen. Tavailen tärisevin käsin omaa pahoittelulappuani ja päätän lähteä heti ostamaan A:lle uutta kameraa.
Kamerakaupassa myyjän esitellessä malleja onnistun syyllisyyskierteessäni tinkaamaan ostettavan kameramallin aina hiukan paremmaksi. Myyjä on hiukan hämillään roolien näin käännyttyä päälaelleen, mutta tekee toki työnsä ja mieleni taas muututtua alkaa esitellä astetta kalliimman mallin ominaisuuksia. Kun matkabudjettini raamit rupeavat paukkumaan, sovin kaupat (mutta suostuttelen vielä itseni ostamaan isomman muistikortin mukaan).
Viiden maissa palailen, ja kollegoissani on viimein havaittavissa elonmerkkejä. Suoritan vielä yhden anteeksipyynnön.
– Olihan se vähän yllättävää, A kuittaa tapahtuneen.
Silloin ovikello soi. Jähmetymme. Ei perkele, minkälaista mekkalaa sitä tuli oikein aamutuimaan pidettyä? Avaa sinä, yksi kuiskii. En vitussa, avaa ite, toinen vastaa.
– Mä en voi kun olen paskalla, totean ja livahdan vessaan.
Kaikki istuvat (jotkut jopa kirjaimellisesti) paska jäykkänä pitkän aikaa. Ovikelloa renkutetaan useampaan kertaan, välillä koputetaankin. Viimein askeleet etääntyvät ovelta. Olemme kuulevinamme myös naapurin kelloa soitettavan, mutta sielläkään kukaan ei vastaa. Lopulta soittelija kopistelee alas portaita. Huokaisemme. Vedän vessan.
Tullessani käymälästä huomaan ulko-oven alta pilkottavan lapun. Odwiedziny duszpasterskie, siinä lukee ja viereen on käsin rustattu kellonaika. Eikös tuossa piru vie pällistele Jeesuskin, tihrustamme. Google Translate kääntää odwiedzinyn ”käynniksi” ja duszpasterskien ”pastoraaliseksi”. Peräkkäin kirjoitettuna se sanoo kyseessä olleen ”paimenmatkan”. Paimenvierailu kenties, arvelemme.
Tosiaan, nythän on loppiainen, tajuamme. Viereisen kirkon lähimmäisenrakastajat olivat ilmeisesti korttelikierroksella. Koko krapulamorkkis olisi nyt sielunpaimeniemme toimesta näppärästi pois pyyhitty – kotikäyntinä!
Vaan ei, syntiin jäimme rypemään. Minkäs teet. Hyviksillä on ehkä kotikäyntipalvelu, mutta saatana kutsuu alkoreikäänsä 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokainen päivä.
Myöhemmin Suomessa minulle selviää, että A:n hajonneen kameran säpäleiden seasta löytyi sentään muistikortti.
– Viimeinen videopätkä on kyllä ihan hieno, A kertoo. – Harmi vain, että nauhoitus katkeaa juuri, kun tartut kameraan. Olisi ollut jännä nähdä koko matka maahan asti.
1 EU-vaaleissa mm. monarkiaan paluuta vaatinut Puolan KNP-puolue sai parlamenttiin neljä meppiä.
