Tiskijukan viha tyhjässä baarissa VI
Työnnän liukua ylemmäs, mutta kaljakaapin hurina kuuluu vieläkin musiikin läpi. Vilkaisen baarimikkoa, josko äänenvoimakkuus nousi liiaksi, mutta hän vain tuijottaa lasittuneesti eteensä, suunnilleen tyhjän tanssilattian keskipisteeseen.
Se tuntuu nielevän kaikkeuden ympäriltään hitaasti, vääjäämättömästi. Asiakkaat se jo ahmaisi, nyt se ryystää sisuksiinsa muuta näkyvää materiaa. Kohta täällä ei leiju muuta kuin hiukan Hawkingin säteilyä ja muisto viimeisen bassorummun lyönnistä, joka jossain toisaalla on synnyttänyt uuden kaikkeuden siemenen – toisen tanssilattian, toisen baarin ja kokonaisen galaksin sen ympärille. Joka sekin on täysin tyhjä elämästä.
Tanssilattia. Tuo mustaa kosmista vihaa sykkivä neliö. Äkkiä ymmärrän.
Kazimir Malevitš. Olen avantgarden ytimessä.
Tanssilattia on teokseni musta neliö. Kaiuttimien ja pöytien suorakulmiot lähestyvät sitä. Tuolien ympyrät luovat täplikästä rytmiä siellä täällä. Baaritiskin kaari kahmaisee kohti, perääntyy sitten.
Vaikka mikään ei liiku, syntyy kuitenkin valtava liikkeen tuntu.
Teos ei esitä mitään. Kukaan ei esiinny. Kaikki vain on. Olemme suprematistinen esiintymä.
Baarimikkokin alkaa pelkistyä geometrisiksi muodoiksi. Ympyrä, kolmiot kärjittäin, suorakaiteita käsinä. Hän sanoo jotain, mutta kuulen vain ääniaaltojen värähtelyä. Tarpeettomia ulottuvuuksia karsiutuu – kolmas lähti jo paskalle ja ajan nuoli mutisee, että sillä on huomenna aikainen herätys.
Abstrahoitunut rumpufilli julistaa tilan autonomiseksi sosiaalikeskukseksi. Tanssilattialla pyörii villisti Euroopan idea. Homosaatio pummaa tupakkaa kirkkoslaaviksi. Kapitalismi ei anna, vaan punavihermätänee välinpitämättömästi.
– Laitat sä seuraavan biisin? Tuli asiakkaita, sanoo ääni, joka tuntuu jylisevän universumin reunan tuolta puolen.
Havaitsen edelleen katsovani baarimikottaren geometrisesti sopusuhtaisia muotoja, jotka ovat sittemmin palautuneet lihaksi. Hän hymyilee vaivaantuneesti. Sanon bzöwfräeb’gefbq ja viskaan satunnaisen biisin soimaan.
Koko kapakkaan saapunut seurue ampaisee tanssilattialle samaan aikaan ja alkaa hyppiä kiljuen.
Mulkoilen noita sietämättömän kauniita neitosia happamasti. Vaihtelen kappaleita mahdollisimman kulmikkaasti. Soitan mitä esoteerisimpia genrejä, mutta mikään ei karkota tanssijoita lattialta. Mbaqangan soidessa rupeavat kuin kiusallaan kisaamaan breakdance-liikkeillä.
Hetkeni on mennyt. Teokseni on tuhottu. Mustan neliön puhtaus tahrattu lihan liikkeillä. Sekä ropauksella lasinsiruja, tujauksella olutta ja hitusella oksennusta takanurkassa.
Jäljellä on vain viha. Ilta on nuori.
