Yhden miehen tungos

NSA:n päämaja, OPS2A, kolmas maanalainen kerros, kaakkoissiiven sermihalli. Siinä kahviautomaatin luona, viistoon vastapäätä.
        Neljännen tason Skandinavian ja Pohjois-Euroopan sektorin kryptografia-analysoija Frank J. Blank Jr paiskaa tietokonehiiren työpöytäänsä niin että vasen nappi irtoaa. Tämä ei kuitenkaan tuo riittävää tyydytystä Frankille, joka hakkaa vielä pöytää nyrkeillään ja karjuu eläimellisesti: – Kuka HELVETIN KUSIPÄÄ on koodannut tämän takaporttisoftan? Guantanamoon heti!
        Sermien takaa nousee näkyviin hämmästyneitä päitä, jotka kuitenkin katoavat melko pian takaisin työn pariin. Vain naapurikuution kollega Alice nojautuu työtilansa väliseinän yli.
        – Mikä hätänä, Frankie? Alice kysyy vienosti hymyillen.
        – Joku tyyppi Suomessa mainitsee jatkuvasti Syyrian ja Al-Qaidan lentopalloseuran suljetulla keskustelualueella, Frank kertoo yrmeänä keräillessään hiiren palasia lattialta. – Yritin vilkuilla kohteen rahaliikennettä nettipankin takaportin kautta, mutta ei siitä vittu tule mitään, kun se VITUN TAKAPORTTI ON KOODATTU IHAN PÄIN VITTUA!
        Frank viskaa käsiinsä jo keräämänsä hiirenkappaleet uudestaan pitkin kuutiotaan. Hetken hän huohottaa hurjapäisenä ja lysähtää sitten pöytäänsä vasten, nyyhkyttäen.
        Alice tulee Frankin kuution puolelle, taputtelee miestä olkapäälle ja vaivihkaa kerää hiirenpalaset. – No niin, rauhoitutaanpa, sshhh…
        – Olen kaatanut jo kolme kertaa sen helvatun pankin serverit tänään, Frank saa sanottua niiskautusten väleissä. – Miten tällaisissa olosuhteissa voi olettaa saavansa tulostavoitteensa täytettyä? Ja minun pitäisi vielä ylittää ne! Tänä jouluna todella tarvitsen bonukset… Frank töräyttää äänekkäästi nenänsä tyhjäksi Alicen ojentamaan nenäliinaan (johon on kirjailtu NSA:n tunnuslause They served in silence).
        – Suomiko sanoit? Mikä pankki se oli? Alice kysyy istuutuessaan pöydän reunalle ja napatessaan pöytäpuhelimen syliinsä. Hiukan katkonaisesti, yhä silloin tällöin nyyhkien Frank kertoo yksityiskohdat.
        – Ellei muistini petä, meillä on siellä Tieto-nimisessä puulaakissa soluttautuja, Alice mutisee ja naputtelee pitkänpuoleisen numerosarjan, – ja juuri tämän pankin nettipalvelut he toteuttivat…
        Toisessa päässä vastataan pienen ikuisuuden kuluttua. – Hei Reima, miten menee, Alice tässä! Ai kolme yöllä… voi eeei, olen tooosi pahoillani… Kuule, meillä on pikku ongelma täällä sen sinun… hmm… naputtelemasi koirankopin… kanssa. Tuppaa, tuota, romahdella itsestään… eikä pikku puudelimme pääse… eh, suojaan sateelta… Mikähän siinä voisi olla ongelmana?
        Alice kuuntelee pitkänpuoleisen vastauksen välillä myhähtäen a-ha. Viimein hän sulkee puhelimen ja huokaisee.
        – Sanoi että takaportti toimi kyllä testeissä. Että todennäköisesti meidän palomuurimme aiheuttaa ongelman. Että pitää tarkistaa portit. Että ylipäätään speksauksessa puhuttiin vain mahdollisuudesta lukea tietoa, mutta kun viime metreillä lisättiin kirjoitusoikeudetkin, systeemistä tuli epävakaa. Että ominaisuuden kunnolla implementointi ottaa aikaa, että hän kyllä tekee sen kunhan hinnasta sovitaan. Mutta että kyseisen pankin ylläpito on ulkoistettu Intiaan, joten hänellä ei ole enää suoraa pääsyä koodiin. Tosin sielläkin on kyllä meidän soluttautuja, että jos halutaan soittaa suoraan sinne…
        Frank tuhahtaa: – Intiaan! Aina kun soitan sinne jostain aiheesta, päädyn itse puhumaan suurimman osan puhelusta, kun en kumminkaan ymmärrä mitään niiden englannista.
        Alice katsoo Frankia mietteliäänä. – Kuule, mikä sen haun prioriteetti oli?
        – E-ei se mikään kovin korkea ollut, sininen-kakkonen kai, Frank vastaa hämmentyneenä. – Kuinka niin?
        – Sininen-kakkonen! Alice naurahtaa. – Eihän tässä sitten mitään hätää ole. Tehdään näin: Merkkaat työajanseurantaan että yritit suorittaa tehtävän, mutta se ei onnistunut alemman portaan heikon yhteistyöhalukkuuden takia. Sillä välin minä käyn ujuttamassa Reiman sähköpostiin pari arvelluttavaa kuvaa. Ei mitään vakavaa, muutama kuva singoista, huumepusseista ja vähän propagandaa arabiaksi. Sen verran, että Reima saa itse sininen-kakkonen-leiman tietoihinsa. Kun hän jämähtää jollain lentokentällä tuntikausiksi oman takaporttinsa tarkistuksiin, saattaa olla että motivaatio korjata pankin takaportti palautuu…
        Frankin kasvoille leviää hymy. Alicenkin suupielessä karehtii pienoinen virne.
        – Saat tuntisi täyteen ja sitten kun Reima on hoitanut hommansa, saat projektisikin maaliin kunnialla, Alice lopettaa.
        – Voi Alice, olet enkeli! Frank huudahtaa. – Miten voin ikinä kiittää kylliksi?
        Alice kietoo rikkonaisen hiiren Frankin kaulaan koruksi, suukottaa miestä otsalle ja poistuu kuutiosta lanteet keinuen. – Kyllähän sinä tiedät, Frankie-boy, kyllähän sinä tiedät…
        Frank punastuu. – Alice! Minä olen naimisissa oleva mies…
        Alice katoaa sermin taakse. Hänen naurunsa kujerrus kaikuu hetken salissa, kunnes hukkuu tietokoneiden huminaan ja näppäimistöjen näpytykseen.

Bussissa Seutulaan. Tyttö meuhkaa puhelimeensa: – Se eka tunti meni vittu sit ihan hulinaks, ei ne vittu totellu mua yhtään. Mä sit vähän vittu avauduin niille. Sit tää vitun vanhempi maikka käski vittu mua pyytään anteeks niiltä.
        – No pyysin mä vittu sit, tyttö jatkaa. – Pahoittelin et sanoin lehmiks ja pahoittelin et sanoin vitun tyhmiks ja pahoittelin et tuli paha mieli. Mut kysyin sit vielä et miks ne sit antaa itsestään vitun tyhmän lehmän vaikutelman. Et kannattais ehkä vähän miettii omaa käytöstään.
        – No se maikka jotain muljautteli silmiään, mut kyl se sit kelpas.
        Tyttö huomaa bussin ajavan pysäkin ohi. Huutaa kuskille: – Voisiks vittu pysähtyy!
        Kuski survaisee jarrun pohjaan. Ihmiset törmäilevät toisiinsa. Kuuluu railakasta kiroilua, jonka yli kaikuu kuskin huuto: – Sa vittu paina se vitu nappi jos tahto pysahtu!
        Tyttö marssii ulos autosta ja jatkaa puhelimeensa: – Kellään oo nykyään mitään käytöstapoja, vittu.

”Lenina! Haluan sinua!” Vlad voihkaisi epätoivoissaan. Hän rojahti istumaan tyhjän kokoussalin puhujankorokkeen reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
        Lenina tunsi miehestä huokuvan tuskan syvällä alavatsassaan.
        Hän kovetti itsensä; sulki kauluspaitansa ylimmän napin ja oikaisi vasemman rinnan kunniamerkit. ”Taas häiriöitä ohutsuolessa”, hän sanoi äänettömästi itselleen ja päätti heti maanantaina pistäytyä terveytyskeskuksessa.
        ”Vlad, tovereiden kesken”, hän aloitti keksittyään lähestymistavan. ”Niin, pidän sinua todellakin hyvänä toverinani. Siksi puhun suoraan – en verhoa viestiäni lainauksin. Sanoessasi haluavasi minua sinä loukkaat minua tietoisena naispuolisena Puolueen jäsenenä. Saat minut tuntemaan itseni pelkäksi naaraaksi. Kuin en ihmisenä olisi mitään, kuin… en kuuluisi Puolueeseen!”
        Vlad hätkähti. Hän nosti päänsä ja katsahti naiseen. Lenina kohtasi miehen katseen ja katui sanojaan. Mutta tehty mikä tehty.
        Vlad katsoi rävähtämättä Leninaa silmiin sekuntikaupalla. Hitaasti miehen silmistä paistanut tuska verhoutui jonkin uuden tunteen alle. Kuin hän olisi asettanut paksut piilolasit silmiinsä.
        Mies nousi.
        ”Olen heteroseksuaali, kuten tiedät”, hän sanoi. ”Tästä johtuen sinun edustamasi sukupuolen biologiset ilmenemismuodot herättävät minussa tiettyjä tunteita, mutta…” Vlad lopetti housujensa ryppyjen oikomisen ja katsoi taas Leninaa silmiin. ”Mutta kun sanon haluavani sinua, tarkoitan haluavani nimenomaan sinua enkä ketään muuta. Eläköön viisivuotissuunnitelma!”
        Vlad marssi ulos salista.
        Lenina seisoi kauan ajatukset pelkkänä sekamelskana päässään. Ensin hän ei ymmärtänyt alkuunkaan asiayhteyttä viisivuotissuunnitelman ja heteroseksuaalisuuden välillä.
        Sitten hän muisti kokouksessa ehdottaneensa Vladin käyttämää lausahdusta seuraavan kuukauden viralliseksi poistumistervehdykseksi.
        Mutta ei nyt ollut seuraava kuukausi. Eikä hänen ehdotustaan ollut edes hyväksytty. Tarkoitti mies sillä jotain?
        Vai… Kauhea ajatus muotoutui Leninan aivoihin: Oliko se lipsahdus?

Kansanpoliisin komissaari sammutti kohdevalon ja irrotti siteet Vladin ranteista. Konstaapelit veivät hänet takaisin selliin. Uudet tieteelliset kuulustelumenetelmätkään eivät olleet saaneet Vladia murtumaan. Komissaari pyyhki hien otsaltaan ja veren nyrkkiraudasta.
        Lenina astui kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli unohtunut auki konstaapeleiden lähtiessä.
        ”Hän on kova pala”, komissaari murahti huomattuaan Leninan. ”Mutta me puristamme hänestä totuuden ulos. Muistakaa että häntä syytetään individualismista – ne ovat sitkeämpiä kuin itse pirut.”
        Lenina värähti muttei huomauttanut komissaaria tämän kielenkäytöstä. Lenina ymmärsi varsin hyvin kuinka raskas urakka oli. Myötätunto tulvahti Leninaan ja hän kysyi arasti: ”Haluaisin niin kovasti olla avuksi, toveri. Mutta mitä minunkaltaiseni hento nainen voisi tehdä?”
        Komissaari katsoi Leninaa huvittuneena. ”Toveri, te olette urhein minun tapaamani naispuolinen Puolueen jäsen. Osoititte esimerkillistä oma-aloitteisuutta ja säkenöivää älykkyyttä paljastamalla tämän keskuudessamme kävelleen syöpäpesäkkeen. Olen mykkänä ihailusta toimintanne johdosta.”
        Puna levisi Leninan poskille. Hän hymyili onnellisena, mutta sanoi tiukasti: ”Toimin vain niin kuin minua on opetettu toimimaan.”
        ”Eläköön Puolue!” mies huudahti. Hän nousi pöydänreunalta. Hän oli pitkä. Hiki oli liimannut puseron aivan kiinni hänen valtavaan rintaansa. Lenina katsoi miestä silmiin. Sellaisia silmiä hän ei kellään elävällä miehellä ollut nähnyt. Mutta hän oli nähnyt ne aiemminkin.
        Monia vuosia sitten Leninan joukkueenjohtaja-aikoina pioneereissa hän oli ollut työprikaatin mukana tehtävissä eräällä sähkövatkainkombinaatilla. Kokoonpano-osaston sisäpihalla oli seissyt veistos, jota hän usein vapaahetkinään pysähtyi katselemaan.
        Sama lahjomattoman uljas katse. Samat kiveäkin vankemmat käsivarret. Lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Kiveen hakattu mies oli juuri työntämäisillään vatkainterät sähkövatkaimeensa. Jalustassa luki: Me vatkaamme 51. puoluekokouksen viitoittamaa tietä!
        Komissaari oli aivan Leninan edessä. ”Saanko kysyä miten te sen teitte?” Mies otti hellästi Leninan kämmenet omien valtavien kouriensa sisään. Komissaarin käsien nahka oli niin kovaa, että Leninan oli mahdotonta havaita, mihin iho loppui ja mistä nyrkkiraudan teräs alkoi.
        ”M-minä…” Lenina aloitti ääni sortuen. Mutta kun hän kohtasi komissaarin hellyyttä huokuvat silmät, hän sai äkkiä itsevarmuutta jatkaa: ”Hän paljasti itsensä lausumalla eläköön viisivuotissuunitelma lähtiessään luotani. Hän käytti tervehdystä, joka Puolueen keskushallituksen kokouksessa oli ehdotettu ensi kuun viralliseksi poistumistervehdykseksi. Minä ehdotin tuota tervehdystä, mutta ehdotukseni oli demokraattisesti hylätty.
        Vlad siis vastusti enemmistöpäätöstä käyttäessään hylättyä tervehdystä. Mutta ennen kaikkea hän antoi minun ymmärtää minun olevan hänelle tärkeämpi kuin Puolueen! Hän nosti yksilön yhteisön – ja Puolueen – yläpuolelle! Hän – – ”
        Mies keskeytti Leninan: ”Tavallaan minä säälin sitä onnetonta. Hän ei kyennyt hallitsemaan alhaisia halujaan. Ehkäpä kuka tahansa meistä voisi joissain olosuhteissa sortua – kukapa tietää?”
        ”Nuo olosuhteet ovat varsin yksiselitteiset”, Lenina vastasi katsoen lujana komissaaria suoraan silmiin. ”Nimittäin kun lakkaamme toimimasta kuten Puolueen ohjelma meitä vaatii toimimaan, niin silloin joutuu noihin olosuhteisiin!”
        Mies hymyili. ”On myös toisenlaisia olosuhteita. Mikä teidän nimenne on?”
        ”Lenina…” Lenina huoahti kadotettuaan äkkiä varmuutensa.
        ”Lenina? Eikö muuta?”
        ”Ei teille… Entä… mikä teidän nimenne on?”
        ”Mark. Teille vain Mark, rakas toveri…”

Paljon myöhemmin, aamun jo valjetessa, Lenina heräsi Markin kainalossa. Unessaan Lenina oli palannut sähkövatkainkombinaatin sisäpihalle. Kaikki oli ollut niin kuin todellisuudessakin, mutta patsaan jalustassa oli lukenut: On pakko vatkaa.
        ”Jos se on poika, nimeäisin hänet Vladiksi. Loppujen lopuksi – minunhan on kiittäminen häntä tästä kaikesta…”
        Katsellen nukkuvaa veistosta Lenina nukahti uudelleen.

Julkaistu alun perin SDNL:n Sirppiliiteri-julkaisussa 2/1991. Kiitokset Kansan arkistolle avusta tekstin metsästyksessä.