Se on Seppo

Rantalaiturilla istuu mies.
Ei virko mitään, nukkuu kukaties.
Kun avannosta nouset, joudut väistämään.
Joku viimein kysyy, kuka on miehiään.

        Se on Seppo.

Seppo syöksyi saunasta avantoon.
Ei kukaan havahtunut avunhuutoon.
Ehkei Seppo mitään huutanutkaan.
Kun aika koitti, vain lähti matkaan.

        Se on Seppo.

Enää Sepon huolta ei tarvi kantaa
töistä, eukosta, asuntolainastaan.
Seppo eli loppuun sydämestään,
joka viimein petti, ei mikään kestä.

        Se on Seppo.

 

Lelunatsin blues

Me vaan leikittiin, ei me tosissaan
meinattu ketään piestä.
Ei saa valkoinen heteromies enää
leikkiä valkoista heteromiestä.

Kätkivät lelut patterin taa
pimeimpään Afrikkaan.
Toivat tilalle ihan tyhmiä
leikkikavereitaan.

       Tää on lelunatsin blues.

Ei lelunatsia kukaan
edes halua ymmärtää.
Ne vaan ilkeästi nauraa,
vaikka miten yrittää.

Me oltais hippaa ja nattaa
vaikka kenen kaa,
mutta aina ne nipottaa,
jos ottaa omat lelut mukaan.

       Nyt soi lelunatsin blues.

Lelunatsin saada pitää
kivoimmat lelut pitää.
Kun virikkeistään hän pitää,
lelunatsismi itää ja pitää.

Me vaan kurillaan, ei me tosissaan,
ja se paloi jo kun tultiin.
Eikä noi sanoneet sanaakaan,
joten ne oli mukana, me luultiin.

 

Toivioretki

Koira vetää, avaan kaljan.
Kohti teollisuusaluetta.
Oikaistaan yli radan,
mustamaija takapihalla.

Joku jäänyt junan alle
juuri siinä, rautatiesillalla.
Lupaan ettei oikaista toiste,
poliisi rapsuttaa koiraa.

        Otus ohjaa, minä seuraan.
        Ollaan toivioretkellä.
        Nyt ei märehditä, nyt mennään.
        Ollaan toivioretkellä.

Siwan portailla Pasi pummaa,
vaikka tihuttaa jo räntää.
Vippaan kolikon, jutellaan,
koira vispaa häntää.

Iso-Heikkilän peltihallit
rämisevät sateessa.
Jalkakäytävällä vanha tv
lojuu jo toista viikkoa.

        Koira ohjaa, minä seuraan.
        Ollaan toivioretkellä.
        Katsotaan minne päädytään.
        Ollaan toivioretkellä.

Kiivetään mäen päälle,
aina se tuo mut tänne.
Annan herkun ja juon viimeisen.
Katsellaan auringonlaskua.

Ilta saapuu, koira sulautuu
kaupungin varjoihin.
Ehkei sitä koskaan ollutkaan.
Viskaan tölkin yöhön.

        Joku ohjaa, minä seuraan.
        Olen toivioretkellä.
        En jaksa miettiä minne menen
        juuri tällä hetkellä.

 

Werner Herzog: Troia

(Troia – Agamemnon und der Zorn Gottes, Saksa ja Yhdysvallat, 1972)

Alunperin Werner Herzogin tarkoituksena oli kuvata spektaakkeli Aleksanteri Suuren valloitusretkistä, mutta maailmanpoliittisesta tilanteesta johtuen projektista jouduttiin luopumaan. Herzogin visioon näet kuului, että koko kuvausryhmä – mukaanlukien n. 20 000 joukkokohtausten avustajaa – olisivat matkanneet jalan halki Lähi-Idän Aleksanterin reittiä noudattaen. Näin tärkeimmät kohtaukset olisi voitu kuvata alkuperäisillä paikoilla.
        Tuottajien sanelema sopimus velvoitti Herzogia toteuttamaan antiikin aikaan sijoitetun  seikkailun, joten ohjaajanero  keksi  ratkaisuksi  Homeroksen tarinan  Troijan sodasta.  Klaus Kinski oli ensin pahoillaan, ettei päässytkään esittäämään Aleksanterin isää kuningas Filipposta, mutta innostui pian Agamemnonin roolista. Hakiessaan tuntumaa hahmoon metodinäyttelijä Kinski kieltäytyi riisuutumasta rooliasustaan hetkeksikään kuvausten aikana.
        Herzogin tulkinta noudattaa pikkutarkasti alkuperäistä Homeroksen tekstiä. Hänen tarkoituksenaan oli kuvata elokuvaa 16 vuotta, mutta jälleen tuottajat estivät hänen aikeensa. Sen verran ohjaaja sai kuitenkin tahtoaan läpi, että Turkin rannikolle rakennettiin (Herzogin mukaan) Heinrich Schliemannin tutkimuksiin perustuva pikkutarkka kopio alkuperäisestä Troijasta. Rakennustyöt suoritettiin antiikin ajan menetelmillä ja niiden yhteydessä kuoli useita työntekijöitä.
        Itse tarina on hitaan pohdiskeleva kertomus ihmisen luontaisesta ahneudesta ja vallanhimosta, joka turmelee puhtaimmatkin päämäärät. Erityisesti tämä näkyy Akhilleuksen (Jack Nicholson) ja Hectorin (Dustin Hoffman) homoeroottisen suhteen katkerana muuttumisena vihaksi, joka johtaa Hectorin kuolemaan. Elokuva herätti kiivasta kritiikkiä erityisesti feministiryhmien taholta avoimen naisvihamielisen asenteensa vuoksi. Tätä ilmentää selkeimmin Agamemnonin vaimon Klytamnestran (Marlene Dietrich) suorastaan demoninen hahmo, sekä seksuaalisuudessaan irvokkuuteen sortuva Helena (Catherine Deneuve). Varsinkin jälkimmäinen näyttelijätär kärsi kovin Kinskin lähentely-yrityksistä ja kommentoi myöhemmin Herzogin ohjauksen lähes tuhonneen hänen ihmisyytensä.
        Loppukohtausten kuvauksessa Herzog antoi polttaa koko kaupunkilavastuksen maan tasalle. Koska kohtausta ei varsinaisesti harjoiteltu, monet näyttelijät saivat pahoja vammoja ja tuli levisi myös kuvausalueen lähistöllä sijainneeseen pieneen kalastajakylään. Korvauksena useista tuhoutuneista rakennuksista ja veneistä Herzog jätti kuvausryhmän poistuessa kyläläisille jäähyväislahjan: kaksitoista metriä korkean ja liki viisi tonnia painavan puuhevoslavasteen.

 

Poliittinen syyskuuro

On syksy.
Tuoreeltaan mädäntyneet
kokoomusnuoret putoilevat puista,
jonne kiipesivät keväällä
                                                   perse edellä.

Lätäkössään vasemmisto rähjää,
muttei kukaan kuuntele,
sillä kaikki etsivät
                                     parkkipaikan asfalttiin uponnutta vihreää.
Mutta on jo ruska.

Kuulas aurinko kultaa
melankolisen bemarin
aamun kirpeässä viimassa.
Sosialibemokraatti peruuttaa yli työttömän,
jota vielä kesällä vokotteli
koko yön yöttömän.
                                           (Ei antanut, sillä jos antaa,
                                     niin ne tulevat tänne
                                ja vievät.
                           Sen.)

Loppuviikosta odotettavissa
persukuuroja keskustassa.
Tai kuuroja nyt ainakin.

Täh?

 

Jeesusteippilaulu

Voi jeesus näitä kenkiä.
Kohta kahlaan loskassa
paljasjaloin
– teippaan kärjet kiinni.

Eikö mihinkään voi luottaa?
Varmaa on vain harmaa
teippirulla
– sekin puolillaan.

        Varmaan kohta, varmaan
        mulla on jeesusteippiä
        housuissakin.

Voi jumala tätä elämää.
Kysyt miten menee.
Sanon että hyvin:
”Jeesus pitää huolen.”

Eikun siis hei se oli vitsi,
älä häivy hei älä viitsi.
Korjataan jeesusteipillä
keskustelu.

        Varmaan kohta, varmaan
        mulla on jeesusteippiä
        turvassakin.

Voi saatana että korpee.
Jouduin ihmissuhdekorpeen.
Eikö jeesusteipistä
ole pitkospuiksi?

Jossain menin varmaan
hienoisesti harhaan,
mutta nämä kengät
– ne pitää suossakin.

        Varmaan kohta, varmaan
        mulla on jeesusteippiä
        sielussakin.

 

NSA:n päämaja, OPS2A, kolmas maanalainen kerros, kaakkoissiiven sermihalli. Siinä kahviautomaatin luona, viistoon vastapäätä.
        Neljännen tason Skandinavian ja Pohjois-Euroopan sektorin kryptografia-analysoija Frank J. Blank Jr paiskaa tietokonehiiren työpöytäänsä niin että vasen nappi irtoaa. Tämä ei kuitenkaan tuo riittävää tyydytystä Frankille, joka hakkaa vielä pöytää nyrkeillään ja karjuu eläimellisesti: – Kuka HELVETIN KUSIPÄÄ on koodannut tämän takaporttisoftan? Guantanamoon heti!
        Sermien takaa nousee näkyviin hämmästyneitä päitä, jotka kuitenkin katoavat melko pian takaisin työn pariin. Vain naapurikuution kollega Alice nojautuu työtilansa väliseinän yli.
        – Mikä hätänä, Frankie? Alice kysyy vienosti hymyillen.
        – Joku tyyppi Suomessa mainitsee jatkuvasti Syyrian ja Al-Qaidan lentopalloseuran suljetulla keskustelualueella, Frank kertoo yrmeänä keräillessään hiiren palasia lattialta. – Yritin vilkuilla kohteen rahaliikennettä nettipankin takaportin kautta, mutta ei siitä vittu tule mitään, kun se VITUN TAKAPORTTI ON KOODATTU IHAN PÄIN VITTUA!
        Frank viskaa käsiinsä jo keräämänsä hiirenkappaleet uudestaan pitkin kuutiotaan. Hetken hän huohottaa hurjapäisenä ja lysähtää sitten pöytäänsä vasten, nyyhkyttäen.
        Alice tulee Frankin kuution puolelle, taputtelee miestä olkapäälle ja vaivihkaa kerää hiirenpalaset. – No niin, rauhoitutaanpa, sshhh…
        – Olen kaatanut jo kolme kertaa sen helvatun pankin serverit tänään, Frank saa sanottua niiskautusten väleissä. – Miten tällaisissa olosuhteissa voi olettaa saavansa tulostavoitteensa täytettyä? Ja minun pitäisi vielä ylittää ne! Tänä jouluna todella tarvitsen bonukset… Frank töräyttää äänekkäästi nenänsä tyhjäksi Alicen ojentamaan nenäliinaan (johon on kirjailtu NSA:n tunnuslause They served in silence).
        – Suomiko sanoit? Mikä pankki se oli? Alice kysyy istuutuessaan pöydän reunalle ja napatessaan pöytäpuhelimen syliinsä. Hiukan katkonaisesti, yhä silloin tällöin nyyhkien Frank kertoo yksityiskohdat.
        – Ellei muistini petä, meillä on siellä Tieto-nimisessä puulaakissa soluttautuja, Alice mutisee ja naputtelee pitkänpuoleisen numerosarjan, – ja juuri tämän pankin nettipalvelut he toteuttivat…
        Toisessa päässä vastataan pienen ikuisuuden kuluttua. – Hei Reima, miten menee, Alice tässä! Ai kolme yöllä… voi eeei, olen tooosi pahoillani… Kuule, meillä on pikku ongelma täällä sen sinun… hmm… naputtelemasi koirankopin… kanssa. Tuppaa, tuota, romahdella itsestään… eikä pikku puudelimme pääse… eh, suojaan sateelta… Mikähän siinä voisi olla ongelmana?
        Alice kuuntelee pitkänpuoleisen vastauksen välillä myhähtäen a-ha. Viimein hän sulkee puhelimen ja huokaisee.
        – Sanoi että takaportti toimi kyllä testeissä. Että todennäköisesti meidän palomuurimme aiheuttaa ongelman. Että pitää tarkistaa portit. Että ylipäätään speksauksessa puhuttiin vain mahdollisuudesta lukea tietoa, mutta kun viime metreillä lisättiin kirjoitusoikeudetkin, systeemistä tuli epävakaa. Että ominaisuuden kunnolla implementointi ottaa aikaa, että hän kyllä tekee sen kunhan hinnasta sovitaan. Mutta että kyseisen pankin ylläpito on ulkoistettu Intiaan, joten hänellä ei ole enää suoraa pääsyä koodiin. Tosin sielläkin on kyllä meidän soluttautuja, että jos halutaan soittaa suoraan sinne…
        Frank tuhahtaa: – Intiaan! Aina kun soitan sinne jostain aiheesta, päädyn itse puhumaan suurimman osan puhelusta, kun en kumminkaan ymmärrä mitään niiden englannista.
        Alice katsoo Frankia mietteliäänä. – Kuule, mikä sen haun prioriteetti oli?
        – E-ei se mikään kovin korkea ollut, sininen-kakkonen kai, Frank vastaa hämmentyneenä. – Kuinka niin?
        – Sininen-kakkonen! Alice naurahtaa. – Eihän tässä sitten mitään hätää ole. Tehdään näin: Merkkaat työajanseurantaan että yritit suorittaa tehtävän, mutta se ei onnistunut alemman portaan heikon yhteistyöhalukkuuden takia. Sillä välin minä käyn ujuttamassa Reiman sähköpostiin pari arvelluttavaa kuvaa. Ei mitään vakavaa, muutama kuva singoista, huumepusseista ja vähän propagandaa arabiaksi. Sen verran, että Reima saa itse sininen-kakkonen-leiman tietoihinsa. Kun hän jämähtää jollain lentokentällä tuntikausiksi oman takaporttinsa tarkistuksiin, saattaa olla että motivaatio korjata pankin takaportti palautuu…
        Frankin kasvoille leviää hymy. Alicenkin suupielessä karehtii pienoinen virne.
        – Saat tuntisi täyteen ja sitten kun Reima on hoitanut hommansa, saat projektisikin maaliin kunnialla, Alice lopettaa.
        – Voi Alice, olet enkeli! Frank huudahtaa. – Miten voin ikinä kiittää kylliksi?
        Alice kietoo rikkonaisen hiiren Frankin kaulaan koruksi, suukottaa miestä otsalle ja poistuu kuutiosta lanteet keinuen. – Kyllähän sinä tiedät, Frankie-boy, kyllähän sinä tiedät…
        Frank punastuu. – Alice! Minä olen naimisissa oleva mies…
        Alice katoaa sermin taakse. Hänen naurunsa kujerrus kaikuu hetken salissa, kunnes hukkuu tietokoneiden huminaan ja näppäimistöjen näpytykseen.

 

William Crain: Independence Day

(Yhdysvallat, 1973, tunnetaan myös nimillä Prez Blackmore vs. the Saucers ja Black Man, White House)

Hollywoodin kauhuklassikoiden käsikirjoittajana kunnostautunut Curt Siodmak muistetaan lähinnä sellaisista nimikkeistä kuin Bride of the Gorilla, Creature With the Atom Brain ja I Walked with a Zombie. Hänen kirjoituskoneestaan lähtöisin olevaan unohtuneeseen käsikirjoitusluonnokseen pohjautuu myös tämä William Crainin ohjaustyönä syntynyt erikoinen teos. Huomattavan tuottavaksi osoittautuneen Blacula-elokuvan ohjaaja Crain sai työstettäväkseen keskeneräisen tarinan, joka kertoo Yhdysvaltojen taistelusta ulkoavaruudesta saapuvia valloittajia vastaan. Tuottajien toivomuksena oli, että Crain saattaisi elokuvan valmiiksi muodossa, joka vetäisi katsomoihin runsaasti mustaa yleisöä. Yhdessä Blaculan toisen käsikirjoittajan Joan Torresin kanssa lopputuloksena syntyi elokuva, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota.
        Tarina sinänsä on yksinkertainen. Jättiläismäisten lautasmaisten avaruusalusten laivasto saapuu Maahan ja asettuu tärkeimpien kaupunkien ylle. Yhdysvaltain presidentin pyrkiessä neuvonantajiensa kanssa saaman yhteyden muukalaisiin nämä kuitenkin tuhoavat koko valkoisen talon ja sen mukana koko maan poliittisen johdon. Ainoa henkiin jäänyt hallituksen edustaja on mustaihoinen opetusministeri, Washingtonin slummeista tiensä ylös raivannut Thomas J. Blackmore (Richard Roundtree), joka on viivästynyt historiallisesta tapauksesta ollessaan palaamassa koulujen tarkastuskierrokselta Kansasista. Senaatin poikkeustilapäätöksellä hänestä tehdään Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti! Ensimmäisenä tehtävänään hänellä on edessään historian suurin haaste: ulkoavaruuden valloittajien torjuminen.
        Tässä vaiheessa elokuvasta olisi vielä saattanut tulla melko tavanomainen efektien varassa seisova perusraina, mutta Crainin kunnianhimo kasvoi työn edetessä. Käsikirjoitusta muutettiin ja juoneen lisättiin vahva yhteiskunnallinen sanoma, toimintaa silti unohtamatta. Ensinnäkin Blackmoren presidentin valan vannomisesta tuli yksi elokuvan avainkohtauksista. Pitkässä montaasissa afrohiuksinen Roundtree pitää vaikuttavan puheen, jota mustat kaikkialla maailmassa kuuntelevat henkeään pidättäen. Puhe huipentuu ikimuistoisiin vuorosanoihin: “This day will live in history. Today we celebrate our Independence Day!”. Taustamusiikkina soi Sun Ran ja George Clintonin yhteistyönä syntynyt ikimuistoinen variaatio Tähtilipun teemasta afroamerikkalaisena soulversiona.
        Yhdistettyään maailman mustat kansainvälisiksi puolustusjoukoiksi Blackmore pistää kunnolla tuulemaan. Perinteiseen Masai-kansan soturiasuun sonnustautuneena hän johtaa taistelua muukalaisvalloittajia vastaan kaduilta käsin, apunaan Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, Cleopatra Marilyn Blackmore (Pam Grier). Vastarinta on peräänantamatonta, mutta tuhoon tuomittua, sillä valkoisten ääriliikkeiden edustajat liittyvät muukalaisten puolelle. Katumellakat puhkeavat kaikkialla maailmassa ja totaalinen kaaos pääsee valloilleen. Hyökkäyksen ollessa musertamassa ihmiskunnan puolustusta pelastus tulee kuitenkin yllättävältä taholta. Presidentti saa viestin NASSA-säätiön (Negro American Space Society of Astronauts) johtajalta, professori Ogounilta (Thalmus Rasulala), joka on murtanut muukalaisten viestintäkoodin.
        Professorin suunnittelemalla viestintälaitteella Blackmore ottaa yhteyttä muukalaisten komentoalukseen. Laitetta käyttää Ray Charles, joka esittää elokuvassa itseään. Blackmore vaatii hyökkääjiä lopettamaan vihamielisyydet välittömästi: “Otherwise I’m gonna take my old lady an’ some real hard brothers an’ come up there to kick your ass!”. Hämmentyneet muukalaiset keskeyttävät taistelun ja aloittavat neuvottelut Blackmoren johtaman hätätilahallituksen kanssa. Käy ilmi, että sodan aloittaminen on ollut suurta erehdystä! Muukalaiset ovat tulkinneet yksinkertaisen valkoisen rodun johtamia Maan hallitusmuotoja siten, että konfliktit ovat osa normaalia kanssakäymistä.
        Vaikuttavassa loppukohtauksessa jättiläismäinen emoalus laskeutuu Capitoliumin rauniolle. Laskusilta avautuu ja muukalaisten johtaja astuu esiin taivaallisesta valosta, ojentaen ihmiskunnalle kättään universaalina rauhaneleenä. Hän on mustaihoinen nainen (Aretha Franklin).
        Traagisena käänteenä raivostuneet tuottajat estivät elokuvan levityksen vuosien ajan. Se näki ensi-iltansa vasta 1978, kaksi vuotta Yhdysvaltojen 200-vuotisjuhlien jälkeen.

 

Bussissa Seutulaan. Tyttö meuhkaa puhelimeensa: – Se eka tunti meni vittu sit ihan hulinaks, ei ne vittu totellu mua yhtään. Mä sit vähän vittu avauduin niille. Sit tää vitun vanhempi maikka käski vittu mua pyytään anteeks niiltä.
        – No pyysin mä vittu sit, tyttö jatkaa. – Pahoittelin et sanoin lehmiks ja pahoittelin et sanoin vitun tyhmiks ja pahoittelin et tuli paha mieli. Mut kysyin sit vielä et miks ne sit antaa itsestään vitun tyhmän lehmän vaikutelman. Et kannattais ehkä vähän miettii omaa käytöstään.
        – No se maikka jotain muljautteli silmiään, mut kyl se sit kelpas.
        Tyttö huomaa bussin ajavan pysäkin ohi. Huutaa kuskille: – Voisiks vittu pysähtyy!
        Kuski survaisee jarrun pohjaan. Ihmiset törmäilevät toisiinsa. Kuuluu railakasta kiroilua, jonka yli kaikuu kuskin huuto: – Sa vittu paina se vitu nappi jos tahto pysahtu!
        Tyttö marssii ulos autosta ja jatkaa puhelimeensa: – Kellään oo nykyään mitään käytöstapoja, vittu.

 

Kalapuikkoin’ puutarha

Tahtoisin sukeltaa alle veen,
kalapuikkoin’ puutarhaan ma meen.
Siel’ välimerenalaistuuli keinuttaa
kalapuikkopensaiston latvaa.

Rapeina jo taimenesta kasvaa
kalapuikko puutarhassa, rasvaa
lempeästi silloin tällöin satelee.
Kalapuikot kuulaiks’ kastelee.

Riisipedillä vihellellen oottelen,
kun kalapuikot eteeni putoilee.
Merenneidot tanssien suolaa heittelee
kalapuikkoin’ puutarhassa alla veen.

 

Yhden miehen tungos VI

Havahdun unesta, jossa taas harhailin
opiskeluaikojen kimppakämpässä
kuolleen koirani kanssa;
keittiössä vesilasillista kumotessani
tajuan kaihoavani nuoruuteen – ei helvetti!
siis niihin aikoihinko kun koko ajan vitutti
silloin kun ei kuollut tylsyyteen
tai riutunut rakkaudettomuuteen
(lue: mädäntynyt saamattomuuteen),
tai niihin vuosiin, joista on vain
toisen käden tietoja (”Jaa että
nappasin tanskalaiselta hipiltä kitaran
ja iskin sen palasiksi lattiaan vai?
No jos kerran niin sanot…”) kun itse oli
liian humalassa mitään muistaakseen:
kun vain odotti että pääsisi tästä
nuoruuspaskasta eroon niin ehkä
joku ottaisi viimein vakavastikin
ja ei tarvitsisi joka tuoppiin lainata
– tai ainakin voisi teoriassa maksaa
joskus jolle kulle takaisinkin – ja
eikös me lopulta sen kommuuninkin
vuokrat juotu, senkin kultakauluksissasi
kekkuloiva typerä uni; mutta silti…

        Olen yhden miehen tungos.

 

”Lenina! Haluan sinua!” Vlad voihkaisi epätoivoissaan. Hän rojahti istumaan tyhjän kokoussalin puhujankorokkeen reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
        Lenina tunsi miehestä huokuvan tuskan syvällä alavatsassaan.
        Hän kovetti itsensä; sulki kauluspaitansa ylimmän napin ja oikaisi vasemman rinnan kunniamerkit. ”Taas häiriöitä ohutsuolessa”, hän sanoi äänettömästi itselleen ja päätti heti maanantaina pistäytyä terveytyskeskuksessa.
        ”Vlad, tovereiden kesken”, hän aloitti keksittyään lähestymistavan. ”Niin, pidän sinua todellakin hyvänä toverinani. Siksi puhun suoraan – en verhoa viestiäni lainauksin. Sanoessasi haluavasi minua sinä loukkaat minua tietoisena naispuolisena Puolueen jäsenenä. Saat minut tuntemaan itseni pelkäksi naaraaksi. Kuin en ihmisenä olisi mitään, kuin… en kuuluisi Puolueeseen!”
        Vlad hätkähti. Hän nosti päänsä ja katsahti naiseen. Lenina kohtasi miehen katseen ja katui sanojaan. Mutta tehty mikä tehty.
        Vlad katsoi rävähtämättä Leninaa silmiin sekuntikaupalla. Hitaasti miehen silmistä paistanut tuska verhoutui jonkin uuden tunteen alle. Kuin hän olisi asettanut paksut piilolasit silmiinsä.
        Mies nousi.
        ”Olen heteroseksuaali, kuten tiedät”, hän sanoi. ”Tästä johtuen sinun edustamasi sukupuolen biologiset ilmenemismuodot herättävät minussa tiettyjä tunteita, mutta…” Vlad lopetti housujensa ryppyjen oikomisen ja katsoi taas Leninaa silmiin. ”Mutta kun sanon haluavani sinua, tarkoitan haluavani nimenomaan sinua enkä ketään muuta. Eläköön viisivuotissuunnitelma!”
        Vlad marssi ulos salista.
        Lenina seisoi kauan ajatukset pelkkänä sekamelskana päässään. Ensin hän ei ymmärtänyt alkuunkaan asiayhteyttä viisivuotissuunnitelman ja heteroseksuaalisuuden välillä.
        Sitten hän muisti kokouksessa ehdottaneensa Vladin käyttämää lausahdusta seuraavan kuukauden viralliseksi poistumistervehdykseksi.
        Mutta ei nyt ollut seuraava kuukausi. Eikä hänen ehdotustaan ollut edes hyväksytty. Tarkoitti mies sillä jotain?
        Vai… Kauhea ajatus muotoutui Leninan aivoihin: Oliko se lipsahdus?

Kansanpoliisin komissaari sammutti kohdevalon ja irrotti siteet Vladin ranteista. Konstaapelit veivät hänet takaisin selliin. Uudet tieteelliset kuulustelumenetelmätkään eivät olleet saaneet Vladia murtumaan. Komissaari pyyhki hien otsaltaan ja veren nyrkkiraudasta.
        Lenina astui kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli unohtunut auki konstaapeleiden lähtiessä.
        ”Hän on kova pala”, komissaari murahti huomattuaan Leninan. ”Mutta me puristamme hänestä totuuden ulos. Muistakaa että häntä syytetään individualismista – ne ovat sitkeämpiä kuin itse pirut.”
        Lenina värähti muttei huomauttanut komissaaria tämän kielenkäytöstä. Lenina ymmärsi varsin hyvin kuinka raskas urakka oli. Myötätunto tulvahti Leninaan ja hän kysyi arasti: ”Haluaisin niin kovasti olla avuksi, toveri. Mutta mitä minunkaltaiseni hento nainen voisi tehdä?”
        Komissaari katsoi Leninaa huvittuneena. ”Toveri, te olette urhein minun tapaamani naispuolinen Puolueen jäsen. Osoititte esimerkillistä oma-aloitteisuutta ja säkenöivää älykkyyttä paljastamalla tämän keskuudessamme kävelleen syöpäpesäkkeen. Olen mykkänä ihailusta toimintanne johdosta.”
        Puna levisi Leninan poskille. Hän hymyili onnellisena, mutta sanoi tiukasti: ”Toimin vain niin kuin minua on opetettu toimimaan.”
        ”Eläköön Puolue!” mies huudahti. Hän nousi pöydänreunalta. Hän oli pitkä. Hiki oli liimannut puseron aivan kiinni hänen valtavaan rintaansa. Lenina katsoi miestä silmiin. Sellaisia silmiä hän ei kellään elävällä miehellä ollut nähnyt. Mutta hän oli nähnyt ne aiemminkin.
        Monia vuosia sitten Leninan joukkueenjohtaja-aikoina pioneereissa hän oli ollut työprikaatin mukana tehtävissä eräällä sähkövatkainkombinaatilla. Kokoonpano-osaston sisäpihalla oli seissyt veistos, jota hän usein vapaahetkinään pysähtyi katselemaan.
        Sama lahjomattoman uljas katse. Samat kiveäkin vankemmat käsivarret. Lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Kiveen hakattu mies oli juuri työntämäisillään vatkainterät sähkövatkaimeensa. Jalustassa luki: Me vatkaamme 51. puoluekokouksen viitoittamaa tietä!
        Komissaari oli aivan Leninan edessä. ”Saanko kysyä miten te sen teitte?” Mies otti hellästi Leninan kämmenet omien valtavien kouriensa sisään. Komissaarin käsien nahka oli niin kovaa, että Leninan oli mahdotonta havaita, mihin iho loppui ja mistä nyrkkiraudan teräs alkoi.
        ”M-minä…” Lenina aloitti ääni sortuen. Mutta kun hän kohtasi komissaarin hellyyttä huokuvat silmät, hän sai äkkiä itsevarmuutta jatkaa: ”Hän paljasti itsensä lausumalla eläköön viisivuotissuunitelma lähtiessään luotani. Hän käytti tervehdystä, joka Puolueen keskushallituksen kokouksessa oli ehdotettu ensi kuun viralliseksi poistumistervehdykseksi. Minä ehdotin tuota tervehdystä, mutta ehdotukseni oli demokraattisesti hylätty.
        Vlad siis vastusti enemmistöpäätöstä käyttäessään hylättyä tervehdystä. Mutta ennen kaikkea hän antoi minun ymmärtää minun olevan hänelle tärkeämpi kuin Puolueen! Hän nosti yksilön yhteisön – ja Puolueen – yläpuolelle! Hän – – ”
        Mies keskeytti Leninan: ”Tavallaan minä säälin sitä onnetonta. Hän ei kyennyt hallitsemaan alhaisia halujaan. Ehkäpä kuka tahansa meistä voisi joissain olosuhteissa sortua – kukapa tietää?”
        ”Nuo olosuhteet ovat varsin yksiselitteiset”, Lenina vastasi katsoen lujana komissaaria suoraan silmiin. ”Nimittäin kun lakkaamme toimimasta kuten Puolueen ohjelma meitä vaatii toimimaan, niin silloin joutuu noihin olosuhteisiin!”
        Mies hymyili. ”On myös toisenlaisia olosuhteita. Mikä teidän nimenne on?”
        ”Lenina…” Lenina huoahti kadotettuaan äkkiä varmuutensa.
        ”Lenina? Eikö muuta?”
        ”Ei teille… Entä… mikä teidän nimenne on?”
        ”Mark. Teille vain Mark, rakas toveri…”

Paljon myöhemmin, aamun jo valjetessa, Lenina heräsi Markin kainalossa. Unessaan Lenina oli palannut sähkövatkainkombinaatin sisäpihalle. Kaikki oli ollut niin kuin todellisuudessakin, mutta patsaan jalustassa oli lukenut: On pakko vatkaa.
        ”Jos se on poika, nimeäisin hänet Vladiksi. Loppujen lopuksi – minunhan on kiittäminen häntä tästä kaikesta…”
        Katsellen nukkuvaa veistosta Lenina nukahti uudelleen.

Julkaistu alun perin SDNL:n Sirppiliiteri-julkaisussa 2/1991. Kiitokset Kansan arkistolle avusta tekstin metsästyksessä.

 

Liekehtivä keskiviikko

Pyörtyilevät ironioissaan,
kun julistan ihosanomaa.
Säntäilevät trendipäissään,
kun sytytän keskiviikon
                                             liekkeihin.

Voit olla valuvaa reunaa.
Voit hohtaa mustaa kirkkaammin.
Silti palaa kalsarisi raidoille,
kun sytytän keskiviikon
                                             liekkeihin.

Ensin Mäntsälä, sitten Pallivaha:
saunat roihuavat, palavat putkat.
Voi, silmäsi viskaa jo puuroon,
niin sytytän keskiviikon
                                             liekkeihin.

 

Kalle Holmberg: Rautataivas

(Suomi, 1991)

Rauta-aika-tv-sarjan valmistuttua – ja varsinkin sen kolmosjakson napattua Prix Italia -palkinnon – Paavo Haavikko rupesi haaveilemaan elokuvaversiosta, jossa muinaisten myyttien ja nykyajan yhdistäminen toisiinsa vietäisiin loppuun asti. Haavikko joutui kuitenkin suostuttelemaan Kalle Holmbergia ohjaajaksi koko vuosikymmenen ja puhumaan rahoittajatkin ympäri useaan otteeseen, ennen kuin projekti toteutui.
        Vakuuteltavaa riittikin. Kellekään muulle kuin Haavikolle ei ollut selvää, miksi Rauta-ajan myyttien maailman todelliseen historiaan varsin osoittelevasti liittänyt lopetus piti kasvattaa omaksi elokuvakseen. Tai miksi kalevalaiset hahmot piti siirtää asumaan Kuun pimeälle puolelle. Saati, miksi Väinämöisestä piti tehdä natsi.
        Jälkeenpäin on väitetty, että natsiteema hiipi mukaan elokuvaan vasta, kun hankkeelle haettiin rahoitustukea Neuvostoliitosta. Tarinan mukaan Haavikko olisi kolmatta vuotta junnanneiden neuvottelujen eräässä aamuyöhön jatkuneessa kokouksessa piruuttaan ehdottanut, että elokuva ottaisi kantaa kansallismielisyyden ja fasismin yhteisiin pohjavirtauksiin pukemalla Pohjolan myytin hahmot natseiksi. Tällä neuvotteluteknisellä tempulla rahapato olisi murtunut. Tarinaan kannattaa suhtautua kuitenkin tietyllä varauksella, sillä 1980-luvulla kansallisen näkijä -roolin saavuttaneesta Paavo Haavikosta alkoi liikkua kaikenlaisia, yhä ilkeämmiksi äityneitä huhuja.
        Oli anekdootti totta tai ei, elokuvan erikoistehosteissa ei tosiaankaan rahaa säästelty. Ei ihme, sillä niistä vastasi itse Sergei Bondartšuk. Hänethän tunnettiin eeppisten kertomusten – kuten Sodan ja rauhan sekä Waterloon – massiivisen mittaluokan tulkitsijana. Rautataivaan kohtauksessa, jossa Väinön ja Pohjolan yhdistetyt joukot hyökkäävät avaruuden halki Maahan, näytteli divisioonallinen Puna-armeijan sotilaita. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoihin Bondartšuk olisi halunnut kuvata Tuonela-jaksoja radioaktiivisella alueella. Idean onneksi torppasi itse Mihail Gorbatšov, joka jyrähti, että jos Bondartšuk haluaa tuhota Neuvostoliiton puolustusvalmiuden säteilyttämällä Puna-armeijan, hänelle löytyy kyllä virikkeistä harrastustoimintaa Siperiasta loppuiäkseen, riippui hänellä rinnuksissaan sitten Sosialistisen työn sankari -rintamerkki tai ei.
        On hämärän peitossa, miten pitkälle Kalle Holmbergia voi edes pitää Rautataivaan ohjaajana. Bondartšuk kuvasi joukkokohtauksia omin päin ja usein muutteli niitä mielensä mukaan. (Myös hänestä huhutaan elokuvan natsiteeman isänä.) Holmberg oli jälkeenpäin hyvin vaitonainen projektista, vaikka kuvausten aikaisissa haastatteluissa uhkuikin YYA-henkeä.
        Teos sai ensi-iltansa Neuvostoliiton viimeisenä Voitonpäivänä 9. toukokuuta 1991. Glasnostin avaamassa vähemmän varovaisesti Neuvostoliittoon suhtautuneessa ilmapiirissä suomalaiset kriitikot eivät säästelleet sanojaan. Elokuvaa pidettiin Kekkos-Suomen jäänteenä ja Paavo Haavikkoa kaihin runtelemana näkijänä. Uuden Suomen kriitikko mainitsi ohjaajaksi jatkuvasti Bondartšukin niin itse arviossaan kuin lehden elokuvaa käsitelleessä pääjutussaankin. Neuvostoliitossa elokuva otettiin positiivisemmin vastaan, mutta se keräsi katsojia hajoavassa maassa hitaanlaisesti. Neuvostoliiton romahdettua Rautataivasta ei Venäjällä ole esitetty.
        Elokuvan levitysoikeudet oli kuitenkin jo ennakkoon ostettu moneen Euroopan maahan. Rautataivas on edelleenkin eräs kaikkien aikojen laajimmalle levinneitä suomalaisia elokuvia.
        Paavo Haavikko ei ollut moksiskaan murskavastaanotosta, vaan suunnitteli kuolemaansa saakka Rautataivaasta tv-sarjaversiota.

 

Turkulaiselle äärimukavistolle

Se on niin lämmin, että jäätää.
Se on niin myötä, että on jo vastaan.
Niin positiivinenkin on vallan,
että lisäs’ Kelvin asteikkoonsa hallan.

        Turkulainen äärimukavisto
        ei pure, kokonaisena nielee.
        Turkulainen äärimukavisto
        kohtaa silmä silmästä silmään.

Kun se vieraanvaraisesti ympärillesi kieltyy,
sananpuolikkaat kurkunmutkaan nieltyy.
Itsemurhayksiöösi kotoisasti sinut hylkää:
”Essää sunkka Suikkilas senttäs pelkää?”

        Turkulainen äärimukavisto,
        Takakirveeltä aina Kärsämäkeen.
        Turkulainen äärimukavisto
        – et tule koskaan pääseen megeen.

Vittuillen tervehtii, vittuillen kiittää,
vittuillen rakastaa, vittuillen siittää;
vain vittuillessaan ei vittuile
– silloinkin vain vittuillakseen.

        Turkulainen äärimukavisto,
        niin mukava että sattuu.
        Turkulainen äärimukavisto,
        se on tauti vain jos se tarttuu.

 

Ainahan voi

Ainahan voi liftata.
Ainahan voi nukkua puistossa.
Ainahan voi kärkkyä jämiä nakkikioskilla.
Ainahan voikin syödä lokin, jos sillä on jotain sanomista niistä jämistä.
Ainahan voi läästiä lokinperkeet vartijan rinnuksiin, jos se alkaa känistä.
Ainahan voi hakata päätään putkan seinään ja työntää ruostuneen rautanaulan perseeseensä.

Ainahan sairaalasta voi karata.
Ainahan voi sanoa ”Kuubaan. Tämä on kaappaus”, jos kuski kyselee jotain.
Ainahan voi tuhahtaa ”selityksiä, selityksiä” ja hypätä rautatiesillan kohdalla jokeen.
Ainahan voi opetella uimaan, mutta
ainahan voi myös kellua seuraavaan uimapaikkaan asti.
Ainahan voi napata penskalta jätskin ja syödä sen – ja sitten kun se huutaa että yäää toi setä söi mun jätskin, syödä penskankin.

Ainahan voi sanoa, että virta vei ja että ne aloitti.
Ainahan voi.

Mutta jos kumminkin heität sen kympin?

 

D. A. Pennebaker: Apollo 13

(Yhdysvallat, 1971, tunnetaan myös nimellä Won’t Look Back)

Tehtyään Jerry Lewis -dokumenttinsa D. A. Pennebakerilla oli vaikeuksia keksiä aihetta seuraavalle elokuvalleen. Hän halusi vaihteeksi keskittyä muuhun kuin rokkareihin.
        Istuessaan iltaa Bob Dylanin kanssa Pennebakerille viimein juontui mieleen tehdä eräänlainen jatko-osa maineikkaaseen Dylan-dokumenttiinsa Don’t Look Back. Idea syntyi “siinä neljännen sätkän kohdalla” Pennebakerin parvekkeella eräänä tähtikirkkaana yönä. Dylanin vedettyä “kunnon hatsit parasta afganistanilaista” hän oli pitkään hiljaa tuijottaen tähtitaivasta ja sanoi sitten Pennebakerille: “Man, if I was going up there, I really couldn’t look back…”
        Pennebaker tarttui ajatukseen heti: hän tekisi rock-henkisen dokumentin astronautista! Heti seuraavana päivänä hän soitti Nasaan ja ehdotti, että avaruuslennosta tehtäisiin dokumenttielokuva.
        Nasassa ideaan suhtauduttiin jäätävästi. Pennebakerille sanottiin ykskantaan, että avaruuslentoihin valmistautumista seuraamaan ei päästetä “mitään pirun hippejä”. Jälkeenpäin Apollo 13 -lennon aikainen lennonjohtaja Gene Kranz on tunnustanut, että ei hänellä muuten ideaa vastaan ollut mitään, “mutta kun se pirun Pennebaker inttämällä vaati, että Bob Dylanin piti päästä lennolle mukaan”. Pennebakerin ideana tosiaan oli rakentaa dokumentin huippukohdaksi Blowin’ in the Wind -kappale Dylanin itsensä esittämänä Maan kiertoradalla.
        Pennebaker ei kuitenkaan hevillä luovuttanut: hän päätti muuttaa ideaa. Sen sijaan että hän tekisi tarkkailevan dokumentin itse lennosta, hän tekisi osallistuvan elokuvan avaruuslennoista yleensä. Apollo 13 -lennosta kertova dokumentti kritisoisi voimakkaasti avaruuslentoihin törsättyjä rahoja. Tämän symbolina toimisi Blowin’ in the Wind. Väliin oli tarkoitus leikata kuvia napalmin polttamista vietnamilaislapsista.
        Pennebaker kuvasi astronautti Jim Lovellin elämää Nasan estelyistä huolimatta, välillä salaakin. Pääosassa oli kuitenkin Dylan, jota kuvattiin kiertueella.
        Kun Apollo 13 -lento käynnistyi, Pennebaker junaili harhautusmielenosoituksen Kennedyn avaruuskeskuksen liepeille ja pujahti toiselta puolelta rakennusta aidan alitse keskukseen sisään asti. Hänen onnistui kuvata minuuttikaupalla materiaalia komentokeskuksessa ennen ulos heittämistä.
        Dokumentin tarina loppuisi tähän, elleivät CIA ja FBI olisi ruvenneet riitelemään siitä, kumman vastuulle takavarikoidun materiaalin hallinta kuului. Jomman kumman tiedusteluelimen nimettömättömäksi jäänyt virkailija viimein vuoti filmit The New Yorker -lehden toimittajalle silkkaa ilkeyttään.
        Kun juttu sai julkisuutta, Pennebakerin olisi ollut helpompi kuvata dokumenttinsa loppuun. Valitettavasti Apollo 13 -lennolla tapahtunut onnettomuus toi tarinaan uuden käänteen. Pennebakerin hanke joutui kovaan vastatuuleen jopa radikaalivasemmistolaisissa piireissä. “The wind is really blowin’ on us”, Dylan sanoi Pennebakerille ja lähti projektista.
        Dokumenttia ei koskaan julkaistu, eikä Pennebaker halua enää kuulla puhuttavankaan tapauksesta. “What a windy blow job”, on ollut hänen pitkäsanaisin kommenttinsa koko hankkeesta.

 

Varon normaaliani

Tarttuu lahkeisiin se tavallinen,
normaali.
Minne tahansa menenkin,
seuraa normaali.

                                Tallon päälle – väistää normaali.
                             Läimin ovella – luistaa normaali.

Turha neidoille on rehennellä,
kun rykii normaali;
saati kohtaloaan itkeskellä:
se on normaali.

                     Ryntään ryyppäämään – huokaa normaali.
                  Syöksyn hulluuteen – melko normaaliin.
                Liityn uskonlahkoon – saarnaa normaali.
              Karkaan Kaukasiaan – törmään нормальнооn.

Tyydyn osaani
– samoin normaali –
vaan varon tottumasta:
on suhde formaali.

 

Ed Wood & George Lucas: Pulp Fiction

(Yhdysvallat, 1969, Ed Wood alkuteksteissä nimellä Flint Holloway)

Vielä ennen siirtymistään päätoimisesti halpojen pornopätkien pariin Ed Wood yritti nousua vakavastiotettavien ohjaajien joukkoon ohjaamalla film noir -henkeä haparoivan dekkaritarinan. Kuvauksia tehtiin ympäri Hollywoodia missä vain pystyttiin ja filmille tarttui joukkio sekalaisia otoksia, jotka eivät juurikaan liittyneet toisiinsa muutamaa yhteistä hahmoa lukuunottamatta. Tärkeintä tuntui olevan jäyhäilmeinen patsastelu sekä viileiden one-linereiden heittely käsinkäärityn savukkeen takaa.
        Rahojen loppuminen katkaisi kuitenkin projektin ja Woodin oli käännettävä kameransa kohti muita maisemia. Siihen asti kuvatun materiaalin osti harjoittelumateriaaliksi uraansa aloitteleva George Lucas -niminen ohjaaja, jonka Francis Ford Coppola johdatti Woodin luo. Katsottuaan kelat läpi hän päätti koota löytämästään sillisalaatista jonkilaisen tarinan tuttavapiirinsä huvitukseksi.
        Lucas lisäsi materiaaliin mm. pätkiä vanhoista mustavalkoisista nyrkkeilyottelutaltioinneista sekä Woodin toisesta produktiosta mukaan eksyneitä nahkafetissileffan pätkiä. Saatuaan leikkauksen valmiiksi Lucas osti divarista pahvilaatikollisen dekkaripokkareita, joiden sisällöstä hän kasasi käsikirjoituksen elokuvalle William Burroughsin “leikkaa ja liimaa”-tekniikkaa apuna käyttäen, editoiden lopputulosta kuitenkin edes jotenkin johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Runsas dialogi jälkiäänitettiinkin sitten jo oikeiden näyttelijöiden kanssa studiossa, sillä Paramount oli kiinnostunut ostamaan produktion halpalevitystä varten.
        Lopputulos oli tarinasta toiseen hyppivä elokuva, jossa hyvin harvoin puhutaan kasvot kunnolla kameraan päin. Elokuvan nähtyään katsoja on hämmennyksen vallassa: Liittyivätkö nämä tarinat kuitenkaan toisiinsa, vai onko minua huijattu ovelasti?
        Wood ei koskaan saanut elokuvasta kelojen hintaa enempää rahaa ja Lucaskin vain kertakorvauksen Paramountilta, joka puolestaan tienaa kulttimaineisella elokuvalla vielä tänäkin päivänä.

 

Yhden miehen tungos V

Auringonsäde silpaisee silmään,
kun vähänkin liikautan kirjaa, joten
kääntelen itseäni parempaan asentoon
sohvalla (joka on nihkeä sateen jäljiltä),
kun näen liikettä pihan laidalla:
naapuri siistii pensasaitaansa,
mutta minun pihani puolella;
enkä tiedä pitäisikö närkästyä
vai mennä huastelemaan joviaaleja,
joten painun vähän matalammaksi
etten pilkota terassin aidan takaa,
lasken kirjan kasvoilleni sekä
kuorsaan kuin mukamas nukkuisin
– mutta hetken päästä jo ramaiseekin
ja nukahdan oikeasti antaen
kuorsaukseni tahdittaa orjia
plantaasini kasvitarhoissa…

        Olen yhden miehen tungos.