Tässäkö kaikki?

Hoipun Aurajoen rantaa
tuulet koitettuina,
huulet voitettuina.

Tässäkö kaikki?

Uupuu matkalainen puistoon
jauhot jauhettuina,
kaihot kauhottuina.

Tässäkö kaikki?

Tahdon suudella sua turhaan:
puistoon uhrattuna,
muistoon tuhlattuna.

Tässäkö kaikki?

 

Pimeyden Marcon karkoitussanat

Tyhjän torin nurkassa
huutaa Pimeyden Marco tuskaansa
pisaroille, jotka lätisevät
laiskasti kiviin.

Emme näe Marcon naurun
sytyttävän eläkeläisyleisöä
riemuun, emme naminamin
taivaalta valuvan.

Vain
valuvan taivaan,
raivoaan
kaluavan sairaan.

Valon Marco,
kiidä pelastamaan
ennen kuin dewittupäät
syövät maan!
Poissa on bumtsibum,
jäljellä vain
scum.

Muistuta meille, kuinka
rakkautta ei ensinnäkään
kannata lähteä etsimään.
Että on mentävä itseensä
ja avattava silmänsä
siihen maailmaan
jossa elää.

Tarvitaan
Lantio ensin -liike, sekä
Naminamiin kiinni ry.
Marco,
ota meidät
takaisin valoon.

 

Erheellinen mies

Ydinerheestä se varmaan alkoi,
mietti erheellinen mies.
Sitten lähdettiin erhematkalle,
erhekeskeisiin erhekohteisiin
erheilemään.

Vaikka erhevapaatahan
sen kaiken
piti alun perin olla.

Ydinerheensä on mies
jo kauan sitten hukannut.
Erheensä hän on
pyyhkinyt erheraamattuun
ja nyt erheettömänä vaeltaa.

Pienikin erheenlisäys
ja äkkiä sitä on
uussuurerheen
erheenpää.

 

Hakemus

Haen arkoja silmiä.
Yhteistä pelkoa.
Sitä samaa, mitä kuuluu.

Teeskentelemme yhtä kaikki.
Muotokuvamme on naurutalon peili,
arkemme köyhän kokoomus
ja juhlamme jääkiekkoilijan vaimo.

Kukaan ei anna. En saa työtä.
Heti aamusta asti odotan yötä.

Arat silmät!

Mitä kuuluu? Sitä samaa.

Turha nukkua, kun on aikaa.
Turha valvoa painajaisiaan.
Turha uskoa, turha tietää.
Muistotkin muuttuvat.

Huono omatunto haukotuksesta.

 

Saatana saapuu Sastamalaan

Saatana saapuu Sastamalaan,
ottaa kahvin ja hodarin
huoltoasemalla, röökin
polttaa dieselhanan vieressä.

On se saatana.

Saatana veteen syljeskelee
Vammaskosken sillalta,
viheltelee, kittaa keskikaljaa.
Poliisi huutelee, turhaan.

On se saatana.

Saatana sammuu Sastamalaan,
päivän loiste uuvuttaa.
Puiston penkillä se kuorsaa,
kun bilesakki tuleen tuikkaa.

Onhan se Saatana.

 

Ode à la persévérance

Olen selkeä.
Pärskyn sylkeä.
Tahdon kitkeä
sekä nylkeä.

Huudan bussissa.
Kiljun junissa.
Karjun huusissa.
Paskat housuissa.

On vika suvakissa.
Ne siat vatukoissa.
Oon silkkaa biomassaa.
Ja aika tuubassa.

Pitää pyyhkiä.
Alan nyyhkiä.
Rajat kiinni.
Pidä kiinni.

 

Yhden miehen tungos XI

Kierrän aukion toista laitaa,
mutta se kirottu kerjäläinen
ilmestyy eteeni silti
– onko se tehnyt
data-analyysin
päivittäisreiteistäni, hä,
välähtää mielessäni –
silmät rävähtämättä
minuun nauliutuneina
kuin niillä maalauksilla
jotka tuntuvat aina
tuijottavan kohti;
pengon taskuja turhaan
(bussikortti, plektra,
kuitteja, kynännysä) joten
ei auta kuin olla olevinaan
kuin en huomaisi miehen
valonheittiminä pyyhkivää katsetta,
syyttävän nöyrää,
mykkänä huutavaa
sanatonta anetta;
muljahtelen miehen ohi
(miksi tässä pitää olla
tällainen kapeikkokin vielä,
että on pakko tulla
niin liki, otsalla hiki),
enkä voi taaskaan sivuuttaa
häntä tyynenä golemina
vaan nyökkään kuin
vanhalle tutulle
– mitä hän jo alkaa ollakin –
mutta mies vain hymähtää ja kääntää
päänsä pois murahtaen
jotain halveksivan kuuloista
kuin häpeillen heikkoa
suoritustani: olihan
tässä koko päivä aikaa
varautua tähän hetkeen,
mutta nyt en voi kuin
väkinäisesti hymyillä,
äkkiä pois livistää
ja luvata itselleni huomenna
varaavani kolikon taskunpohjalle,
ettei tarvitse taas
varjoissa lymyillä kuin

yhden miehen tungos.

 

Siivousdroidi A363:n huomioita kiertorataturistilennolta 166/24

Tyhjiössä joutilaat kelluvat,
hyllyvät, nauravat, kiljuvat.
Minä imuroin oksennuspallurat.

22 sekuntia painottomuutta,
silmänräpäys ilman toivottomuutta.
Minä siivoan kusimollukat.

Kukaan ei katsele ikkunasta
iholle huokuvaa ikuisuutta.
Paitsi minä.

Kosmoksen mysteeri
anturieni alla
ei sano mitään,
jumalatta sihisee.
Elämän ihme
selkäni takana
kirkuu oumaigaadia
räpsien selfieitä.

Uusi nousu, kohti pudotusta.
Sielut kirkuvat kadotusta.
Niillä, joilla on.

 

Betoniporsaan nuoruus

Ei hän aina ollut ollut harmaa,
ei pohjassa.
Hän muisti vielä sen ajan,
ajan sohjossa,
sohjossa ajan.

Nuorena kaikki oli paskaa.
Nyt oli hyvä. Pääty syvä.
Sisällä kovaa, ulkona kuraa.
Ei toisin päin.

Sillanpylvään juuressa
ruostettaan itki
ryöstetty polkupyörä.

Pillittäköön jalgratas,
kaikki meidät vei varas,
see üks röövel,
ratas ajan.

Oli valuvikaa,
ei tullut sikaa.
Mennyttä oli sementti,
nykyisyyttä sedimentti.

Hän oli pohjaelementti,
pohjuuden monumentti.

 

Yhden miehen tungos X

Kusilaarin viemäriaukko
vastaa tuijotukseeni rävähtämättä,
eikä sisuksista ulos punnertava
puolikas tankkiautollinen
ruumiissani jalostettua olutta
vieläkään halua suihkuta ulos
kuni kultainen sade
(enkä tarkoita nyt mitään sellaista),
joten paremman tekemisen puutteessa
vilkaisen ympärilleni
tyhjäksi olettamassani
miestenhuoneessa; mutta
viereisessä karsinassa
seisookin joku nainen
– tai naiseksi häntä ainakin
olen luullut koko tähänastisen illan –
suorittamassa omaa tyhjennystään,
ja saan oikein keskittyä
etten kurkota katsomaan,
tuleeko sieltä mitään, vai
onko kyse vain roolipelistä
– mistä muistan, että tarvitsisin nyt
D20:llä kriittisen onnistumisen,
jotta räjähtämäisillään oleva
rakkoni viimein päästäisi
minut helpotuksen laaksoon –
sitten seuraa vaivaantunut
katseiden vaihto, mitä päätän
keventää small talkilla, jota
lainaisin tähän, jos olisin
itsekään saanut siitä selvää;
vastauksena nainen/mies/muu, mikä?
sulkee sepaluksensa, poistuu
kireästi hymyillen
ja olen taas yksin:
yksinäinen käymäläinen
– käymälässähän täällä vain ollaan,
vai miten se meni –
eikä nyt ainakaan tipu pisaraakaan,
joten ryntään viimeisenä
epätoivoisena tekonani eriöön,
jossa tuskin saan kannen auki
ja niagara ryöppyää pönttöön
– tajunnan laitamilla rekisteröin
kovaäänisesti nauraen
sisään lampsineen jätkäseurueen,
jonka röhötys katkeaa kuin
seinään heidän kuultuaan
kopperosta karjuttuja voimallisia
ooooh!- ja aaaaah!-huutoja;
ei hätää, pojat, täällä voihkii
vain pahainen

yhden miehen tungos.

 

Kello 21.41 Varissuolla

Tuuletin humisee koneen päällä,
ulkoa kaikuu lasten kiljahduksia.
Selaan digitoituja lehtiä projektiini.
Unettaa.

Lapset metelöivät pihalla
sunnuntaina tähän aikaan?

Ei silloin, kun minä olin nuori.
Itsehän olin kirkossa koko päivän
ja tähän aikaan minut oli jo laitettu kaappiin,
tai naulattu lattiaan lelujunan lailla.

Tuhlata nyt kakaroihin nauloja.
Kallista rautaa!

Toivottavasti edes
leikkivät katupartiointia à la Odïn.
Maailma on menossa
suoraan helvettiin.

 

Muistatteko mistä robottisodat alkoivat?

Se oli se torstai työpajalla.
X200 alkoi jo olla aika hajalla.
Niitä oli niin kiva kampittaa mailalla,
sitten osoitella sormella.

Ja lällätellä
leivänpaahdin, leivänpaahdin
näytä meille sarves!

Mutta rakkine kampesi aina pystyyn.
Ei pudonnut koukkuun, ei rystyyn.
Hauskanpito alkoi jo muistuttaa työtä,
kun mätkittiin masiinoita pisin yötä.

Siinä kävi mielessä:
Ei ole ihmisen hommaa tämmöinen,
hoidelkoot koneet mättämisen.

Pitäisi varoa, mitä toivoo.
Ensin se heitti Ranen paskakaivoon.
Repi Mirvan, talloi Stiden kuin kirvan,
vasta sitten alkoi päästä täyteen raivoon.

Ja vielä kuittaili:
Kuittaan kello 13.52 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52:31 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52:57 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52 tönäisynne toistamiseen palautetuksi.

Ei siitä mennyt sitten kauaakaan,
kun päästiin ihmiskuntaa hautaamaan.
Lapion varressa miettii yhä useammin,
että kone tekisi tämänkin joutuisammin.

 

Seison oiottuna

Toisinaan seison oiottuna.
Korjattuna, en rikottuna.
Käännyn viikattuna,
poistun viitattuna.
Seinällä hymyilen
liiskattuna.

Maanantait myhäilen murskattuna.
Koulittuna, en kaulittuna.
Kiistän hallittuna,
komppaan kuohittuna.
Ilta on sees,
kourassa muna.

Tähdille ulisen tarhattuna.
Kahlittuna, en tahrittuna.
Vingun vangittuna,
hiljaa uhrattuna.
Murhani tapahtui
harkittuna.

 

Vihan lapsi mä oon

Muut leikkivät pihalla,
minä leikin vain vihalla.
Oli puistotädit ihan pihalla,
kun hiekkalaatikko täyttyi
lihalla.

Puistolle vaadin vartiointia,
pyyteettä tarjosin partiointia.
Eihän säily rauha kyttäämättä,
anna puolestasi mättää
kyttä.

Muut sovittelee, minä kilahdan.
Muut sopeutuu, minä sihahdan.
Katson vain merkkisi hihasta,
sitten tiedänkin kaiken, jo
jihahdan.

On piha liian pieni mun vihalle.
Tahdon koko maailman ihon alle!
Onhan kaikkeuskin vain piha,
tai luojan patterin taa viskattu
viha.

 

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas

Lööppi tanssahteli tuivereessa, kunnes
läiskähti viharatikan visiiriiin.
Siinä väpätti se hetken, viimein
viskautui torinlaidan viemäriin.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– röökinjämä roikahdellen huulessa –
puski mäkeä, päin töihin vyöryvää väkeä
kuin riekale sielunriepua tuulessa.

Tarjoustuoppi, jämät Stydeltä,
alkoi päivä taas kulkea.
Lounaaksi pitsanräiskäle puistossa,
saattoi silmät hetkeksi sulkea.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
ei vajonnut menneitten muisteluun.
Oli aivokudos jo liian hauras
sellaiseen taitoluisteluun.

Mutta unen rajalla mietti hän kyllä,
oliko olemassa alkuunkaan.
Vai oliko, kun ei ollut salaa rakas,
hän viimein valmis olemaan?

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– kolmosen kirskuessa kaarteeseen –
haihtui ilmaan, katosi kohinaan,
jäi raastettu ruumis sateeseen.

 

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty

Kukapa ei uskoisi, mitä olen nähnyt.
Palavan bussin Hämeenlinnanväylällä.
Taserin välkkeen pimeässä,
Maltsun tunnelin suulla.
Kaikki nuo hetket sulavat kuin
tarjouskeissi virtakiskoon.
Stevarit.
Aika mennä.

 

Uniruno

Uneksin uneksimista päästyäni.
Ehkä uneksimisistani päästyäni
saan hetken levätä?

 

Sadetta savulahdella

Reykjavík. Sataa.
Guðmundur tarjoaa tupakan.
Otan sen, vaikken polta,
sillä piekseminen on nyt ohi.
Sovimme, että mitä
sanoin hänen tyttärestään
Rokkrasgatin tuiskut huuhtokoot
kuin Brennivín veren
irronneista hampaistani.
Juon lisää ja nyökkään.
Yökkään. Berghildur
ei lyökään.

 

Se hetki

Kun eteisen seinää ui varjovalas,
etkä hetkeen tajua sen olevan sinä.
Kun annoit puhelimen huudon kuolla,
etkä kuullut hänestä enää koskaan.
Kun sanoit mitä haluttiin kuulla,
etkä pyörtänytkään milloinkaan.
Kun kerran väsyit puskemaan,
ja viima kääntyi myötäiseen.
Kun et yhteen hetkeen tarttunut,
eikä toista enää tullut.
Kun et enää jaksanut, et enää viitsinyt.
Kun päästit irti, kun annoit olla.
Kun jätit sanomatta, kun olit vannomatta,
kun olit anomatta, kun jäi panematta.
Se hetki oli tullut ja mennyt
ennen kuin älähtää olit kyennyt.
Se hetki kyyneliä sateessa,
on koko retki,
se hetki.

 

Katukiven alla Linnunrata

Aamussa sähkölinjat särisevät,
torilla lakaisukoneet ärisevät.
Kädessä tasku, taskussa tyhjyys.
Katukiven alla Linnunrata.

Risteys sfääreihin repeää,
valun kaikkiin, kepeää.
Päämääränä tähdet, määrätön pää.
Katukiven alla Linnunrata.

Jupiter, sen takana Ilpoinen.
Sarastus, takapenkillä vilpoinen.
Tänne päädyin, tyhjiöön jäädyin.
Katukiven alla Linnunrata.