Kalle Holmberg: Rautataivas

(Suomi, 1991)

Rauta-aika-tv-sarjan valmistuttua – ja varsinkin sen kolmosjakson napattua Prix Italia -palkinnon – Paavo Haavikko rupesi haaveilemaan elokuvaversiosta, jossa muinaisten myyttien ja nykyajan yhdistäminen toisiinsa vietäisiin loppuun asti. Haavikko joutui kuitenkin suostuttelemaan Kalle Holmbergia ohjaajaksi koko vuosikymmenen ja puhumaan rahoittajatkin ympäri useaan otteeseen, ennen kuin projekti toteutui.
        Vakuuteltavaa riittikin. Kellekään muulle kuin Haavikolle ei ollut selvää, miksi Rauta-ajan myyttien maailman todelliseen historiaan varsin osoittelevasti liittänyt lopetus piti kasvattaa omaksi elokuvakseen. Tai miksi kalevalaiset hahmot piti siirtää asumaan Kuun pimeälle puolelle. Saati, miksi Väinämöisestä piti tehdä natsi.
        Jälkeenpäin on väitetty, että natsiteema hiipi mukaan elokuvaan vasta, kun hankkeelle haettiin rahoitustukea Neuvostoliitosta. Tarinan mukaan Haavikko olisi kolmatta vuotta junnanneiden neuvottelujen eräässä aamuyöhön jatkuneessa kokouksessa piruuttaan ehdottanut, että elokuva ottaisi kantaa kansallismielisyyden ja fasismin yhteisiin pohjavirtauksiin pukemalla Pohjolan myytin hahmot natseiksi. Tällä neuvotteluteknisellä tempulla rahapato olisi murtunut. Tarinaan kannattaa suhtautua kuitenkin tietyllä varauksella, sillä 1980-luvulla kansallisen näkijä -roolin saavuttaneesta Paavo Haavikosta alkoi liikkua kaikenlaisia, yhä ilkeämmiksi äityneitä huhuja.
        Oli anekdootti totta tai ei, elokuvan erikoistehosteissa ei tosiaankaan rahaa säästelty. Ei ihme, sillä niistä vastasi itse Sergei Bondartšuk. Hänethän tunnettiin eeppisten kertomusten – kuten Sodan ja rauhan sekä Waterloon – massiivisen mittaluokan tulkitsijana. Rautataivaan kohtauksessa, jossa Väinön ja Pohjolan yhdistetyt joukot hyökkäävät avaruuden halki Maahan, näytteli divisioonallinen Puna-armeijan sotilaita. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoihin Bondartšuk olisi halunnut kuvata Tuonela-jaksoja radioaktiivisella alueella. Idean onneksi torppasi itse Mihail Gorbatšov, joka jyrähti, että jos Bondartšuk haluaa tuhota Neuvostoliiton puolustusvalmiuden säteilyttämällä Puna-armeijan, hänelle löytyy kyllä virikkeistä harrastustoimintaa Siperiasta loppuiäkseen, riippui hänellä rinnuksissaan sitten Sosialistisen työn sankari -rintamerkki tai ei.
        On hämärän peitossa, miten pitkälle Kalle Holmbergia voi edes pitää Rautataivaan ohjaajana. Bondartšuk kuvasi joukkokohtauksia omin päin ja usein muutteli niitä mielensä mukaan. (Myös hänestä huhutaan elokuvan natsiteeman isänä.) Holmberg oli jälkeenpäin hyvin vaitonainen projektista, vaikka kuvausten aikaisissa haastatteluissa uhkuikin YYA-henkeä.
        Teos sai ensi-iltansa Neuvostoliiton viimeisenä Voitonpäivänä 9. toukokuuta 1991. Glasnostin avaamassa vähemmän varovaisesti Neuvostoliittoon suhtautuneessa ilmapiirissä suomalaiset kriitikot eivät säästelleet sanojaan. Elokuvaa pidettiin Kekkos-Suomen jäänteenä ja Paavo Haavikkoa kaihin runtelemana näkijänä. Uuden Suomen kriitikko mainitsi ohjaajaksi jatkuvasti Bondartšukin niin itse arviossaan kuin lehden elokuvaa käsitelleessä pääjutussaankin. Neuvostoliitossa elokuva otettiin positiivisemmin vastaan, mutta se keräsi katsojia hajoavassa maassa hitaanlaisesti. Neuvostoliiton romahdettua Rautataivasta ei Venäjällä ole esitetty.
        Elokuvan levitysoikeudet oli kuitenkin jo ennakkoon ostettu moneen Euroopan maahan. Rautataivas on edelleenkin eräs kaikkien aikojen laajimmalle levinneitä suomalaisia elokuvia.
        Paavo Haavikko ei ollut moksiskaan murskavastaanotosta, vaan suunnitteli kuolemaansa saakka Rautataivaasta tv-sarjaversiota.