Laitakaupungin valat

EXT / YÖ / MYRSKYINEN NUMMI
Kaksi pitkiin takkeihin sonnustautunutta hahmoa seisoo öisellä nummella. Ensimmäinen tarjoaa tulta sytyttimestään toiselle, joka saa vasta usean yrityksen jälkeen tupakkansa palamaan. Tupakoivat hetken hiljaisina. Tuuli ulvoo. Salamoi. Puiden lehtiä, oksia ja katolta irronnut savupiippu lentää taustalla ohi tuulen mukana.

        ORPO 1
        Luonto on jylhä. Rajumyskyt pauhaa.

        ORPO 2
        Eikö.

        ORPO 1
        Synkkä on toiveitteni maa.

        ORPO 2
        On ryöstetty minulta isä, äiti. Kurjuutta saan kärsiä.

        ORPO 1
        Oli minullakin ennen kaunis koti. Vanhempani minua hoitelivat.
        Pommitus sen minulta ryösti.

        ORPO 2
        Rajumyrsky kaatoi oman kotini.

        ORPO 1
        Kova onni kohtasi.

        ORPO 2
        Se lahtari. (Imaisee savukkeesta.)
        Muistoni palaavat isääni – hänen herttaiseen lauluunsa.

        ORPO 1
        Isä. Nukkuu.

        ORPO 2
        Ja äiti pientä siskoani lattialla, kehdossa, tuuditti.

        ORPO 1
        Oma isänihän lepäilee sorakuopassa (osoittaa savukkeella)
        tuolla, hänen teloitustaan ei edeltänyt tutkinta.
        Ja äiti makaa tuolla nurmen alla, rauhallisna uinuu
        viime untansa.

        ORPO 2
        Heidän haudallensa istutan ruusun,
        kostutan sen (pyyhkäisee silmäkulmaansa)
        kyynelilläni.

        ORPO 1
        Sitä ruusua ei sortovalta kaada, sen puolesta
        annan vaikka (puhaltaa savua) henkeni.

        ORPO 2
        Tulee vielä toinenkin aika,
        jolloin sorron yöstä nousemme.

        ORPO 1
        Silloin poistamme riistovallan kahleen
        ja sotaorvon valan vannomme.

        ORPO 2
        Pariisissa.

        ORPO 1
        Vallankumouksen jälkeen.

Vetäisevät vielä savut tupakoistaan. Sitten kävelevät pois, kumpikin eri suuntaan.

, and  

Werner Herzog: Troia

(Troia – Agamemnon und der Zorn Gottes, Saksa ja Yhdysvallat, 1972)

Alunperin Werner Herzogin tarkoituksena oli kuvata spektaakkeli Aleksanteri Suuren valloitusretkistä, mutta maailmanpoliittisesta tilanteesta johtuen projektista jouduttiin luopumaan. Herzogin visioon näet kuului, että koko kuvausryhmä – mukaanlukien n. 20 000 joukkokohtausten avustajaa – olisivat matkanneet jalan halki Lähi-Idän Aleksanterin reittiä noudattaen. Näin tärkeimmät kohtaukset olisi voitu kuvata alkuperäisillä paikoilla.
        Tuottajien sanelema sopimus velvoitti Herzogia toteuttamaan antiikin aikaan sijoitetun  seikkailun, joten ohjaajanero  keksi  ratkaisuksi  Homeroksen tarinan  Troijan sodasta.  Klaus Kinski oli ensin pahoillaan, ettei päässytkään esittäämään Aleksanterin isää kuningas Filipposta, mutta innostui pian Agamemnonin roolista. Hakiessaan tuntumaa hahmoon metodinäyttelijä Kinski kieltäytyi riisuutumasta rooliasustaan hetkeksikään kuvausten aikana.
        Herzogin tulkinta noudattaa pikkutarkasti alkuperäistä Homeroksen tekstiä. Hänen tarkoituksenaan oli kuvata elokuvaa 16 vuotta, mutta jälleen tuottajat estivät hänen aikeensa. Sen verran ohjaaja sai kuitenkin tahtoaan läpi, että Turkin rannikolle rakennettiin (Herzogin mukaan) Heinrich Schliemannin tutkimuksiin perustuva pikkutarkka kopio alkuperäisestä Troijasta. Rakennustyöt suoritettiin antiikin ajan menetelmillä ja niiden yhteydessä kuoli useita työntekijöitä.
        Itse tarina on hitaan pohdiskeleva kertomus ihmisen luontaisesta ahneudesta ja vallanhimosta, joka turmelee puhtaimmatkin päämäärät. Erityisesti tämä näkyy Akhilleuksen (Jack Nicholson) ja Hectorin (Dustin Hoffman) homoeroottisen suhteen katkerana muuttumisena vihaksi, joka johtaa Hectorin kuolemaan. Elokuva herätti kiivasta kritiikkiä erityisesti feministiryhmien taholta avoimen naisvihamielisen asenteensa vuoksi. Tätä ilmentää selkeimmin Agamemnonin vaimon Klytamnestran (Marlene Dietrich) suorastaan demoninen hahmo, sekä seksuaalisuudessaan irvokkuuteen sortuva Helena (Catherine Deneuve). Varsinkin jälkimmäinen näyttelijätär kärsi kovin Kinskin lähentely-yrityksistä ja kommentoi myöhemmin Herzogin ohjauksen lähes tuhonneen hänen ihmisyytensä.
        Loppukohtausten kuvauksessa Herzog antoi polttaa koko kaupunkilavastuksen maan tasalle. Koska kohtausta ei varsinaisesti harjoiteltu, monet näyttelijät saivat pahoja vammoja ja tuli levisi myös kuvausalueen lähistöllä sijainneeseen pieneen kalastajakylään. Korvauksena useista tuhoutuneista rakennuksista ja veneistä Herzog jätti kuvausryhmän poistuessa kyläläisille jäähyväislahjan: kaksitoista metriä korkean ja liki viisi tonnia painavan puuhevoslavasteen.

 

William Crain: Independence Day

(Yhdysvallat, 1973, tunnetaan myös nimillä Prez Blackmore vs. the Saucers ja Black Man, White House)

Hollywoodin kauhuklassikoiden käsikirjoittajana kunnostautunut Curt Siodmak muistetaan lähinnä sellaisista nimikkeistä kuin Bride of the Gorilla, Creature With the Atom Brain ja I Walked with a Zombie. Hänen kirjoituskoneestaan lähtöisin olevaan unohtuneeseen käsikirjoitusluonnokseen pohjautuu myös tämä William Crainin ohjaustyönä syntynyt erikoinen teos. Huomattavan tuottavaksi osoittautuneen Blacula-elokuvan ohjaaja Crain sai työstettäväkseen keskeneräisen tarinan, joka kertoo Yhdysvaltojen taistelusta ulkoavaruudesta saapuvia valloittajia vastaan. Tuottajien toivomuksena oli, että Crain saattaisi elokuvan valmiiksi muodossa, joka vetäisi katsomoihin runsaasti mustaa yleisöä. Yhdessä Blaculan toisen käsikirjoittajan Joan Torresin kanssa lopputuloksena syntyi elokuva, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota.
        Tarina sinänsä on yksinkertainen. Jättiläismäisten lautasmaisten avaruusalusten laivasto saapuu Maahan ja asettuu tärkeimpien kaupunkien ylle. Yhdysvaltain presidentin pyrkiessä neuvonantajiensa kanssa saaman yhteyden muukalaisiin nämä kuitenkin tuhoavat koko valkoisen talon ja sen mukana koko maan poliittisen johdon. Ainoa henkiin jäänyt hallituksen edustaja on mustaihoinen opetusministeri, Washingtonin slummeista tiensä ylös raivannut Thomas J. Blackmore (Richard Roundtree), joka on viivästynyt historiallisesta tapauksesta ollessaan palaamassa koulujen tarkastuskierrokselta Kansasista. Senaatin poikkeustilapäätöksellä hänestä tehdään Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti! Ensimmäisenä tehtävänään hänellä on edessään historian suurin haaste: ulkoavaruuden valloittajien torjuminen.
        Tässä vaiheessa elokuvasta olisi vielä saattanut tulla melko tavanomainen efektien varassa seisova perusraina, mutta Crainin kunnianhimo kasvoi työn edetessä. Käsikirjoitusta muutettiin ja juoneen lisättiin vahva yhteiskunnallinen sanoma, toimintaa silti unohtamatta. Ensinnäkin Blackmoren presidentin valan vannomisesta tuli yksi elokuvan avainkohtauksista. Pitkässä montaasissa afrohiuksinen Roundtree pitää vaikuttavan puheen, jota mustat kaikkialla maailmassa kuuntelevat henkeään pidättäen. Puhe huipentuu ikimuistoisiin vuorosanoihin: “This day will live in history. Today we celebrate our Independence Day!”. Taustamusiikkina soi Sun Ran ja George Clintonin yhteistyönä syntynyt ikimuistoinen variaatio Tähtilipun teemasta afroamerikkalaisena soulversiona.
        Yhdistettyään maailman mustat kansainvälisiksi puolustusjoukoiksi Blackmore pistää kunnolla tuulemaan. Perinteiseen Masai-kansan soturiasuun sonnustautuneena hän johtaa taistelua muukalaisvalloittajia vastaan kaduilta käsin, apunaan Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, Cleopatra Marilyn Blackmore (Pam Grier). Vastarinta on peräänantamatonta, mutta tuhoon tuomittua, sillä valkoisten ääriliikkeiden edustajat liittyvät muukalaisten puolelle. Katumellakat puhkeavat kaikkialla maailmassa ja totaalinen kaaos pääsee valloilleen. Hyökkäyksen ollessa musertamassa ihmiskunnan puolustusta pelastus tulee kuitenkin yllättävältä taholta. Presidentti saa viestin NASSA-säätiön (Negro American Space Society of Astronauts) johtajalta, professori Ogounilta (Thalmus Rasulala), joka on murtanut muukalaisten viestintäkoodin.
        Professorin suunnittelemalla viestintälaitteella Blackmore ottaa yhteyttä muukalaisten komentoalukseen. Laitetta käyttää Ray Charles, joka esittää elokuvassa itseään. Blackmore vaatii hyökkääjiä lopettamaan vihamielisyydet välittömästi: “Otherwise I’m gonna take my old lady an’ some real hard brothers an’ come up there to kick your ass!”. Hämmentyneet muukalaiset keskeyttävät taistelun ja aloittavat neuvottelut Blackmoren johtaman hätätilahallituksen kanssa. Käy ilmi, että sodan aloittaminen on ollut suurta erehdystä! Muukalaiset ovat tulkinneet yksinkertaisen valkoisen rodun johtamia Maan hallitusmuotoja siten, että konfliktit ovat osa normaalia kanssakäymistä.
        Vaikuttavassa loppukohtauksessa jättiläismäinen emoalus laskeutuu Capitoliumin rauniolle. Laskusilta avautuu ja muukalaisten johtaja astuu esiin taivaallisesta valosta, ojentaen ihmiskunnalle kättään universaalina rauhaneleenä. Hän on mustaihoinen nainen (Aretha Franklin).
        Traagisena käänteenä raivostuneet tuottajat estivät elokuvan levityksen vuosien ajan. Se näki ensi-iltansa vasta 1978, kaksi vuotta Yhdysvaltojen 200-vuotisjuhlien jälkeen.

 

Kalle Holmberg: Rautataivas

(Suomi, 1991)

Rauta-aika-tv-sarjan valmistuttua – ja varsinkin sen kolmosjakson napattua Prix Italia -palkinnon – Paavo Haavikko rupesi haaveilemaan elokuvaversiosta, jossa muinaisten myyttien ja nykyajan yhdistäminen toisiinsa vietäisiin loppuun asti. Haavikko joutui kuitenkin suostuttelemaan Kalle Holmbergia ohjaajaksi koko vuosikymmenen ja puhumaan rahoittajatkin ympäri useaan otteeseen, ennen kuin projekti toteutui.
        Vakuuteltavaa riittikin. Kellekään muulle kuin Haavikolle ei ollut selvää, miksi Rauta-ajan myyttien maailman todelliseen historiaan varsin osoittelevasti liittänyt lopetus piti kasvattaa omaksi elokuvakseen. Tai miksi kalevalaiset hahmot piti siirtää asumaan Kuun pimeälle puolelle. Saati, miksi Väinämöisestä piti tehdä natsi.
        Jälkeenpäin on väitetty, että natsiteema hiipi mukaan elokuvaan vasta, kun hankkeelle haettiin rahoitustukea Neuvostoliitosta. Tarinan mukaan Haavikko olisi kolmatta vuotta junnanneiden neuvottelujen eräässä aamuyöhön jatkuneessa kokouksessa piruuttaan ehdottanut, että elokuva ottaisi kantaa kansallismielisyyden ja fasismin yhteisiin pohjavirtauksiin pukemalla Pohjolan myytin hahmot natseiksi. Tällä neuvotteluteknisellä tempulla rahapato olisi murtunut. Tarinaan kannattaa suhtautua kuitenkin tietyllä varauksella, sillä 1980-luvulla kansallisen näkijä -roolin saavuttaneesta Paavo Haavikosta alkoi liikkua kaikenlaisia, yhä ilkeämmiksi äityneitä huhuja.
        Oli anekdootti totta tai ei, elokuvan erikoistehosteissa ei tosiaankaan rahaa säästelty. Ei ihme, sillä niistä vastasi itse Sergei Bondartšuk. Hänethän tunnettiin eeppisten kertomusten – kuten Sodan ja rauhan sekä Waterloon – massiivisen mittaluokan tulkitsijana. Rautataivaan kohtauksessa, jossa Väinön ja Pohjolan yhdistetyt joukot hyökkäävät avaruuden halki Maahan, näytteli divisioonallinen Puna-armeijan sotilaita. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoihin Bondartšuk olisi halunnut kuvata Tuonela-jaksoja radioaktiivisella alueella. Idean onneksi torppasi itse Mihail Gorbatšov, joka jyrähti, että jos Bondartšuk haluaa tuhota Neuvostoliiton puolustusvalmiuden säteilyttämällä Puna-armeijan, hänelle löytyy kyllä virikkeistä harrastustoimintaa Siperiasta loppuiäkseen, riippui hänellä rinnuksissaan sitten Sosialistisen työn sankari -rintamerkki tai ei.
        On hämärän peitossa, miten pitkälle Kalle Holmbergia voi edes pitää Rautataivaan ohjaajana. Bondartšuk kuvasi joukkokohtauksia omin päin ja usein muutteli niitä mielensä mukaan. (Myös hänestä huhutaan elokuvan natsiteeman isänä.) Holmberg oli jälkeenpäin hyvin vaitonainen projektista, vaikka kuvausten aikaisissa haastatteluissa uhkuikin YYA-henkeä.
        Teos sai ensi-iltansa Neuvostoliiton viimeisenä Voitonpäivänä 9. toukokuuta 1991. Glasnostin avaamassa vähemmän varovaisesti Neuvostoliittoon suhtautuneessa ilmapiirissä suomalaiset kriitikot eivät säästelleet sanojaan. Elokuvaa pidettiin Kekkos-Suomen jäänteenä ja Paavo Haavikkoa kaihin runtelemana näkijänä. Uuden Suomen kriitikko mainitsi ohjaajaksi jatkuvasti Bondartšukin niin itse arviossaan kuin lehden elokuvaa käsitelleessä pääjutussaankin. Neuvostoliitossa elokuva otettiin positiivisemmin vastaan, mutta se keräsi katsojia hajoavassa maassa hitaanlaisesti. Neuvostoliiton romahdettua Rautataivasta ei Venäjällä ole esitetty.
        Elokuvan levitysoikeudet oli kuitenkin jo ennakkoon ostettu moneen Euroopan maahan. Rautataivas on edelleenkin eräs kaikkien aikojen laajimmalle levinneitä suomalaisia elokuvia.
        Paavo Haavikko ei ollut moksiskaan murskavastaanotosta, vaan suunnitteli kuolemaansa saakka Rautataivaasta tv-sarjaversiota.

 

D. A. Pennebaker: Apollo 13

(Yhdysvallat, 1971, tunnetaan myös nimellä Won’t Look Back)

Tehtyään Jerry Lewis -dokumenttinsa D. A. Pennebakerilla oli vaikeuksia keksiä aihetta seuraavalle elokuvalleen. Hän halusi vaihteeksi keskittyä muuhun kuin rokkareihin.
        Istuessaan iltaa Bob Dylanin kanssa Pennebakerille viimein juontui mieleen tehdä eräänlainen jatko-osa maineikkaaseen Dylan-dokumenttiinsa Don’t Look Back. Idea syntyi “siinä neljännen sätkän kohdalla” Pennebakerin parvekkeella eräänä tähtikirkkaana yönä. Dylanin vedettyä “kunnon hatsit parasta afganistanilaista” hän oli pitkään hiljaa tuijottaen tähtitaivasta ja sanoi sitten Pennebakerille: “Man, if I was going up there, I really couldn’t look back…”
        Pennebaker tarttui ajatukseen heti: hän tekisi rock-henkisen dokumentin astronautista! Heti seuraavana päivänä hän soitti Nasaan ja ehdotti, että avaruuslennosta tehtäisiin dokumenttielokuva.
        Nasassa ideaan suhtauduttiin jäätävästi. Pennebakerille sanottiin ykskantaan, että avaruuslentoihin valmistautumista seuraamaan ei päästetä “mitään pirun hippejä”. Jälkeenpäin Apollo 13 -lennon aikainen lennonjohtaja Gene Kranz on tunnustanut, että ei hänellä muuten ideaa vastaan ollut mitään, “mutta kun se pirun Pennebaker inttämällä vaati, että Bob Dylanin piti päästä lennolle mukaan”. Pennebakerin ideana tosiaan oli rakentaa dokumentin huippukohdaksi Blowin’ in the Wind -kappale Dylanin itsensä esittämänä Maan kiertoradalla.
        Pennebaker ei kuitenkaan hevillä luovuttanut: hän päätti muuttaa ideaa. Sen sijaan että hän tekisi tarkkailevan dokumentin itse lennosta, hän tekisi osallistuvan elokuvan avaruuslennoista yleensä. Apollo 13 -lennosta kertova dokumentti kritisoisi voimakkaasti avaruuslentoihin törsättyjä rahoja. Tämän symbolina toimisi Blowin’ in the Wind. Väliin oli tarkoitus leikata kuvia napalmin polttamista vietnamilaislapsista.
        Pennebaker kuvasi astronautti Jim Lovellin elämää Nasan estelyistä huolimatta, välillä salaakin. Pääosassa oli kuitenkin Dylan, jota kuvattiin kiertueella.
        Kun Apollo 13 -lento käynnistyi, Pennebaker junaili harhautusmielenosoituksen Kennedyn avaruuskeskuksen liepeille ja pujahti toiselta puolelta rakennusta aidan alitse keskukseen sisään asti. Hänen onnistui kuvata minuuttikaupalla materiaalia komentokeskuksessa ennen ulos heittämistä.
        Dokumentin tarina loppuisi tähän, elleivät CIA ja FBI olisi ruvenneet riitelemään siitä, kumman vastuulle takavarikoidun materiaalin hallinta kuului. Jomman kumman tiedusteluelimen nimettömättömäksi jäänyt virkailija viimein vuoti filmit The New Yorker -lehden toimittajalle silkkaa ilkeyttään.
        Kun juttu sai julkisuutta, Pennebakerin olisi ollut helpompi kuvata dokumenttinsa loppuun. Valitettavasti Apollo 13 -lennolla tapahtunut onnettomuus toi tarinaan uuden käänteen. Pennebakerin hanke joutui kovaan vastatuuleen jopa radikaalivasemmistolaisissa piireissä. “The wind is really blowin’ on us”, Dylan sanoi Pennebakerille ja lähti projektista.
        Dokumenttia ei koskaan julkaistu, eikä Pennebaker halua enää kuulla puhuttavankaan tapauksesta. “What a windy blow job”, on ollut hänen pitkäsanaisin kommenttinsa koko hankkeesta.

 

Ed Wood & George Lucas: Pulp Fiction

(Yhdysvallat, 1969, Ed Wood alkuteksteissä nimellä Flint Holloway)

Vielä ennen siirtymistään päätoimisesti halpojen pornopätkien pariin Ed Wood yritti nousua vakavastiotettavien ohjaajien joukkoon ohjaamalla film noir -henkeä haparoivan dekkaritarinan. Kuvauksia tehtiin ympäri Hollywoodia missä vain pystyttiin ja filmille tarttui joukkio sekalaisia otoksia, jotka eivät juurikaan liittyneet toisiinsa muutamaa yhteistä hahmoa lukuunottamatta. Tärkeintä tuntui olevan jäyhäilmeinen patsastelu sekä viileiden one-linereiden heittely käsinkäärityn savukkeen takaa.
        Rahojen loppuminen katkaisi kuitenkin projektin ja Woodin oli käännettävä kameransa kohti muita maisemia. Siihen asti kuvatun materiaalin osti harjoittelumateriaaliksi uraansa aloitteleva George Lucas -niminen ohjaaja, jonka Francis Ford Coppola johdatti Woodin luo. Katsottuaan kelat läpi hän päätti koota löytämästään sillisalaatista jonkilaisen tarinan tuttavapiirinsä huvitukseksi.
        Lucas lisäsi materiaaliin mm. pätkiä vanhoista mustavalkoisista nyrkkeilyottelutaltioinneista sekä Woodin toisesta produktiosta mukaan eksyneitä nahkafetissileffan pätkiä. Saatuaan leikkauksen valmiiksi Lucas osti divarista pahvilaatikollisen dekkaripokkareita, joiden sisällöstä hän kasasi käsikirjoituksen elokuvalle William Burroughsin “leikkaa ja liimaa”-tekniikkaa apuna käyttäen, editoiden lopputulosta kuitenkin edes jotenkin johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Runsas dialogi jälkiäänitettiinkin sitten jo oikeiden näyttelijöiden kanssa studiossa, sillä Paramount oli kiinnostunut ostamaan produktion halpalevitystä varten.
        Lopputulos oli tarinasta toiseen hyppivä elokuva, jossa hyvin harvoin puhutaan kasvot kunnolla kameraan päin. Elokuvan nähtyään katsoja on hämmennyksen vallassa: Liittyivätkö nämä tarinat kuitenkaan toisiinsa, vai onko minua huijattu ovelasti?
        Wood ei koskaan saanut elokuvasta kelojen hintaa enempää rahaa ja Lucaskin vain kertakorvauksen Paramountilta, joka puolestaan tienaa kulttimaineisella elokuvalla vielä tänäkin päivänä.

 

Andrei Tarkovski: I, Robot

(Я – Робот, Neuvostoliitto, 1965)

Lähes kokonaan yhdessä huoneessa kuvattu elokuva, joka noudattaa Isaac Asimovin alkuteoksen kehyskertomusta lähes orjallisesti, mutta jättää itse robottinovellit pääosin taustamateriaaliksi.
        Tarina alkaa Interplanetary Pressin toimittajan (Valentin Zubkov) saapumisesta Susan Calvinin (Valentina Maljavina) kotiin. Haastattelu muuttuu piankin pitkäksi filosofiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä ja koneellisuudesta sekä siitä, mikä on lopultakin “minä” ja “itse”.
        Mustavalkoisella kuvattua tarinointia rytmittävät muutamat värifilmille kuvatut takaumat, joissa Calvin muistelee kokemuksiaan positroniaivojen psykologina. Takaumat eivät ole kokonaisia Asimovin novelleja dramatisoituna, vaan pääasiassa novelleista poimittuja keskusteluja robottien ja Calvinin välillä.
        Lopputuloksena on raskasliikkeinen elokuva, jossa dialogia on huomattavasti enemmän kuin tapahtumia tai edes liikettä ruudulla. Moni kriitikko onkin käyttänyt I, Robotista termiä “kuvitettu kuunnelma”. Ihmisyys ja koneellisuus käydään läpi tarkkuudella, jonka rinnalla Asimovin robottifilosofoinnit ovat vain pinnallinen alkutöytäisy. Kaupalliseksi katastrofiksi osoittautuneen elokuvan huhutaan olleen yksi Philip K. Dickin lempielokuvista, vaikkakin hän hylkäsi sen jossakin vaiheessa epäillen sitä kommunistien yritykseksi sumentaa hänen mielensä.

 

Roger Corman: Terminator 3

(Yhdysvallat, 1966)

Kuvattu The Wild Angels -prätkäelokuvan kuvaustaukojen aikana jämäfilmille.
        Peter Fondan aurinkolasien reunoihin laitettiin pari punaista valoa ja Roger Corman käski hänen kaahata moottoripyörällään “futuristiseen tyyliin” ympyrää läheisellä jättömaalla. Nancy Sinatraa puolestaan kuvattiin osoittelemassa aseella ja hyppimässä pahviseinien läpi (joita löytyi jätelavalta teatterikoulun takapihalta).
        Myöhemmin Corman leikkasi näitä kuvia neuvostoliittolaisen tieteiselokuva Elektrozavodin sekaan. Corman oli ostanut elokuvan Yhdysvaltojen levitysoikeudet eräältä neuvostodiplomaatilta parilla vodkapaukulla ja säkillisellä sukkahousuja. Leffa oli kuitenkin niin puiseva, että Cormanin mielestä prätkällä kaahailu ja typykkäkuvat toivat siihen juuri sopivasti lisää “svengiä”.
        Lopputuloksesta kehkeytyi melko sekava. Corman lisäsikin päälle vielä kertojanäänen selittämään, miten täysin toisistaan eroavat kuvat liittyivät toisiinsa: kyse oli tietenkin aikamatkustuksesta!
        Kertojanääntä ei sen kummemmin käsikirjoitettu, vaan Dennis Hopperille annettiin pari LSD-lappua ja hän improvisoi tarinan tulevaisuuden robottivaltiota etukäteen estävästä John Connorista, kommuunissa vaikuttavasta kasvissyöjärobotti Terminatorista sekä systeemin vartijoista, joita edusti koneeksi muuttunut sukupuoleton naisennäköinen olento, Terminatrix.
        Elokuvasta tuli art house -hitti Ranskassa ja siitä on kirjoitettu yli kaksikymmentä toinen toistaan vaikeaselkoisempaa tutkimusta. Yhdysvalloissa leffaa näytettiin drive-in -teattereissa bonusleffana. (Saatuaan drive-in -levityssopimuksen Cormanille tuli mieleen lisätä leffansa otsikkoon kolmonen, sillä jatko-osien tarinoilta ei yleensä vaadita niin paljon.)
        Neuvostoliitossa näytettiin versiota, joka oli dubattu takaisin venäjäksi. Neuvostoversiossa työryhmä kehittelee fuusioreaktoria. Valitettavasti huligaanit jatkuvasti häiritsevät heitä kaahailemalla ydinvoimalan lähellä ja särkemällä seiniä.

 

Alejandro Jodorowsky: Underworld

(La Subterranea, Meksiko, 1970)

Kiistellyn meksikolaisohjaajan suurteoksessa katsojalle esitellään maailma, joka on jakautunut kahtia rappioituneen, mutta etuoikeutetun Vampiros-ylimystön ja proletaaristen Lobos-työläisten välillä. Naispäähenkilö Celena (Jane Fonda) toimii Luchadorana, eli Vampiroiden sortohallinnon välikappaleena, joka joutuu lopulta valitsemaan kumman ryhmän rinnalla hän seisoo.
        Moderni orfeustarina on kuvattu El Perdido -slummin asukkaiden avustuksella Ciudad de Mexicon kaatopaikoilla ja viemäreissä sekä Chihuahuan autiomaan neitseellisissä maisemissa. Vahvan symbolistinen kuvakerronta hyödyntää katolilaista imageriikkaa, latinalais-amerikkalaista kansanperinnettä ja vapaapainin estetiikkaa rakentaessaan kriittisen kuvan luokkayhteiskunnan vääristyneisyydestä. Tuloksena on äärimmäinen ns. head-elokuva, joka omana aikanaan herätti runsaasti ristiriitaisia tunteita niin kriitikoiden, yleisön kuin yhteiskunnallisten vaikuttajienkin keskuudessa.
        Etsiessään tietä Subterranean salattuun valtakuntaan Vampiroiden johtajan, painija El Krakenin (Orson Welles) luokse päähenkilö joutuu suoriutumaan kokeista, joita hänelle asettavat Jeesus (Dennis Hopper) ja poikamainen Paholainen (Malcom McDowell, joka kiinnitti ohjaajan huomion nuorisokapinallisen roolillaan elokuvassa If). Erityisesti paholaisen repliikit olivat syynä katolisen kirkon edustajien tuomitsevaan suhtautumiseen elokuvaa kohtaan.
        Kokeiden yhteydessä Celena kohtaa toistuvasti loboprofeetan, Luciuksen ja tämän seuraajan Micaelin (kaksoisrooleissa Hopper ja McDowell) , jotka saarnaavat köyhälistölle sorron päättymistä. Profeetta kuljettaa mukanaan sekalaista hylkiöiden seuruetta, joka koostuu itkijänaisista, raajarikoista ja tanssivista kääpiöistä.
        Tarinan huippukohdassa Lucius tarjoaa omasta verestään ehtoollisen Celenalle, joka on tämän jälkeen valmis lopulliseen kokeeseen. Tässä viimeisessä kokeessa Kuolema (Axel Jodorowsky) johdattaa maakuoppaan kaulaa myöten haudatun Celenan takaisin omaan lapsuuteensa, jolloin käy ilmi, että Micael on hänen kadonnut kaksoisveljensä. Yhdessä sisarukset tunkeutuvat Subterraneaan ja haastavat El Krakenin ja tämän painijakätyrit mystisten voimien otteluun. Elokuva päättyy painijasisarusten voittoon ja valtavaan massakohtaukseen, jossa vuorenrinteelle kokoontuneet lobot kuuntelevat saarnaa uuden ajan koittamisesta, samalla kun taivaalta sataa verta ja valkoisia kyyhkysiä.

 

John Ford: Lara Croft (She Rode on Tombs)

(Yhdysvallat, 1960)

Katkeransuloinen kehityskertomus Lara Croftista (Lauren Bacall), joka ikätovereistaan poiketen haluaakin seurata isänsä (John Wayne) jalanjälkiä palkkionmetsästäjänä. Isän kuoltua tytär vyöttää hänen revolverinsa lanteilleen ja ryhtyy jahtaamaan isänsä surmaajaa, El Luce -nimistä bandiittia (Charles Bronson, jonka Ford kiinnitti rooliin nähtyään Seitsemän rohkeaa miestä).
        Halki eteläisten Yhdysvaltojen ja Meksikon jylhien maisemien etenevän raamatullisen kostotarinan varrella Lara saattaa El Lucen joukkion hautaan mies kerrallaan, kunnes lopulta saavuttaa kostonsa kohteen muinaisen intiaanitemppelin raunioissa.
        Suurten nuotioiden luodessa varjoja öiseen temppeliin Croft ja El Luce metsästävät toisiaan, kunnes Luce lopulta haavoittuu kuolettavasti. Lara ymmärtää saaneensa kostonsa, mutta myös sen, ettei naisella loppujen lopuksi ole asiaa miesten saappaisiin.

 

Jean-Luc Godard: Matrix

(La Matrice, Ranska, 1965)

Hylätyssä hotellissa ja pariisilaisen parkkihallin pohjakerroksessa kuvattu runoelma todellisuuden tavoittamattomuudesta.
        Svengaavassa mustavalkoelokuvassa Neô (Eddie Constantine) toteaa kapitalistisen esinetodellisuuden olevan pelkkä tyhjä matriisi, jossa ihmiset roikkuvat vankeina. Elokuvassa on paljon keskusteluja ja eksistentialistisen symbolisia takaa-ajoja. Tavan takaa kohtaukset keskeytetään tekstiplansseilla, joissa on lainauksia moderneista runoista ja klassisten filosofien teksteistä.
        Loppukohtaus jäi elokuvahistoriaan. Siinä Samuel Fullerin esittämä Morphéus halkaisee kuubalaisen sikarin ja kysyy, kumman puolen Neô haluaa. Toisella puolella pysäköintihallin kellaria Neô keskeyttää suudelmansa selittämättömästi seinän läpi ilmestyneen kaunotar Trinitèn (Natacha Von Braun) kanssa ja sanoo: “Haluan Kuubaan.” Elokuva loppuu tekstiplanssiin Vapaus on suuri vankila.