Werner Herzog: Troia

(Troia – Agamemnon und der Zorn Gottes, Saksa ja Yhdysvallat, 1972)

Alunperin Werner Herzogin tarkoituksena oli kuvata spektaakkeli Aleksanteri Suuren valloitusretkistä, mutta maailmanpoliittisesta tilanteesta johtuen projektista jouduttiin luopumaan. Herzogin visioon näet kuului, että koko kuvausryhmä – mukaanlukien n. 20 000 joukkokohtausten avustajaa – olisivat matkanneet jalan halki Lähi-Idän Aleksanterin reittiä noudattaen. Näin tärkeimmät kohtaukset olisi voitu kuvata alkuperäisillä paikoilla.
Tuottajien sanelema sopimus velvoitti Herzogia toteuttamaan antiikin aikaan sijoitetun seikkailun, joten ohjaajanero keksi ratkaisuksi Homeroksen tarinan Troijan sodasta. Klaus Kinski oli ensin pahoillaan, ettei päässytkään esittäämään Aleksanterin isää kuningas Filipposta, mutta innostui pian Agamemnonin roolista. Hakiessaan tuntumaa hahmoon metodinäyttelijä Kinski kieltäytyi riisuutumasta rooliasustaan hetkeksikään kuvausten aikana.
Herzogin tulkinta noudattaa pikkutarkasti alkuperäistä Homeroksen tekstiä. Hänen tarkoituksenaan oli kuvata elokuvaa 16 vuotta, mutta jälleen tuottajat estivät hänen aikeensa. Sen verran ohjaaja sai kuitenkin tahtoaan läpi, että Turkin rannikolle rakennettiin (Herzogin mukaan) Heinrich Schliemannin tutkimuksiin perustuva pikkutarkka kopio alkuperäisestä Troijasta. Rakennustyöt suoritettiin antiikin ajan menetelmillä ja niiden yhteydessä kuoli useita työntekijöitä.
Itse tarina on hitaan pohdiskeleva kertomus ihmisen luontaisesta ahneudesta ja vallanhimosta, joka turmelee puhtaimmatkin päämäärät. Erityisesti tämä näkyy Akhilleuksen (Jack Nicholson) ja Hectorin (Dustin Hoffman) homoeroottisen suhteen katkerana muuttumisena vihaksi, joka johtaa Hectorin kuolemaan. Elokuva herätti kiivasta kritiikkiä erityisesti feministiryhmien taholta avoimen naisvihamielisen asenteensa vuoksi. Tätä ilmentää selkeimmin Agamemnonin vaimon Klytamnestran (Marlene Dietrich) suorastaan demoninen hahmo, sekä seksuaalisuudessaan irvokkuuteen sortuva Helena (Catherine Deneuve). Varsinkin jälkimmäinen näyttelijätär kärsi kovin Kinskin lähentely-yrityksistä ja kommentoi myöhemmin Herzogin ohjauksen lähes tuhonneen hänen ihmisyytensä.
Loppukohtausten kuvauksessa Herzog antoi polttaa koko kaupunkilavastuksen maan tasalle. Koska kohtausta ei varsinaisesti harjoiteltu, monet näyttelijät saivat pahoja vammoja ja tuli levisi myös kuvausalueen lähistöllä sijainneeseen pieneen kalastajakylään. Korvauksena useista tuhoutuneista rakennuksista ja veneistä Herzog jätti kuvausryhmän poistuessa kyläläisille jäähyväislahjan: kaksitoista metriä korkean ja liki viisi tonnia painavan puuhevoslavasteen.

 

William Crain: Independence Day

(Yhdysvallat, 1973, tunnetaan myös nimillä Prez Blackmore vs. the Saucers ja Black Man, White House)

Hollywoodin kauhuklassikoiden käsikirjoittajana kunnostautunut Curt Siodmak muistetaan lähinnä sellaisista nimikkeistä kuin Bride of the Gorilla, Creature With the Atom Brain ja I Walked with a Zombie. Hänen kirjoituskoneestaan lähtöisin olevaan unohtuneeseen käsikirjoitusluonnokseen pohjautuu myös tämä William Crainin ohjaustyönä syntynyt erikoinen teos. Huomattavan tuottavaksi osoittautuneen Blacula-elokuvan ohjaaja Crain sai työstettäväkseen keskeneräisen tarinan, joka kertoo Yhdysvaltojen taistelusta ulkoavaruudesta saapuvia valloittajia vastaan. Tuottajien toivomuksena oli, että Crain saattaisi elokuvan valmiiksi muodossa, joka vetäisi katsomoihin runsaasti mustaa yleisöä. Yhdessä Blaculan toisen käsikirjoittajan Joan Torresin kanssa lopputuloksena syntyi elokuva, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota.
Tarina sinänsä on yksinkertainen. Jättiläismäisten lautasmaisten avaruusalusten laivasto saapuu Maahan ja asettuu tärkeimpien kaupunkien ylle. Yhdysvaltain presidentin pyrkiessä neuvonantajiensa kanssa saaman yhteyden muukalaisiin nämä kuitenkin tuhoavat koko valkoisen talon ja sen mukana koko maan poliittisen johdon. Ainoa henkiin jäänyt hallituksen edustaja on mustaihoinen opetusministeri, Washingtonin slummeista tiensä ylös raivannut Thomas J. Blackmore (Richard Roundtree), joka on viivästynyt historiallisesta tapauksesta ollessaan palaamassa koulujen tarkastuskierrokselta Kansasista. Senaatin poikkeustilapäätöksellä hänestä tehdään Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti! Ensimmäisenä tehtävänään hänellä on edessään historian suurin haaste: ulkoavaruuden valloittajien torjuminen.
Tässä vaiheessa elokuvasta olisi vielä saattanut tulla melko tavanomainen efektien varassa seisova perusraina, mutta Crainin kunnianhimo kasvoi työn edetessä. Käsikirjoitusta muutettiin ja juoneen lisättiin vahva yhteiskunnallinen sanoma, toimintaa silti unohtamatta. Ensinnäkin Blackmoren presidentin valan vannomisesta tuli yksi elokuvan avainkohtauksista. Pitkässä montaasissa afrohiuksinen Roundtree pitää vaikuttavan puheen, jota mustat kaikkialla maailmassa kuuntelevat henkeään pidättäen. Puhe huipentuu ikimuistoisiin vuorosanoihin: “This day will live in history. Today we celebrate our Independence Day!”. Taustamusiikkina soi Sun Ran ja George Clintonin yhteistyönä syntynyt ikimuistoinen variaatio Tähtilipun teemasta afroamerikkalaisena soulversiona.
Yhdistettyään maailman mustat kansainvälisiksi puolustusjoukoiksi Blackmore pistää kunnolla tuulemaan. Perinteiseen Masai-kansan soturiasuun sonnustautuneena hän johtaa taistelua muukalaisvalloittajia vastaan kaduilta käsin, apunaan Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, Cleopatra Marilyn Blackmore (Pam Grier). Vastarinta on peräänantamatonta, mutta tuhoon tuomittua, sillä valkoisten ääriliikkeiden edustajat liittyvät muukalaisten puolelle. Katumellakat puhkeavat kaikkialla maailmassa ja totaalinen kaaos pääsee valloilleen. Hyökkäyksen ollessa musertamassa ihmiskunnan puolustusta pelastus tulee kuitenkin yllättävältä taholta. Presidentti saa viestin NASSA-säätiön (Negro American Space Society of Astronauts) johtajalta, professori Ogounilta (Thalmus Rasulala), joka on murtanut muukalaisten viestintäkoodin.
Professorin suunnittelemalla viestintälaitteella Blackmore ottaa yhteyttä muukalaisten komentoalukseen. Laitetta käyttää Ray Charles, joka esittää elokuvassa itseään. Blackmore vaatii hyökkääjiä lopettamaan vihamielisyydet välittömästi: “Otherwise I’m gonna take my old lady an’ some real hard brothers an’ come up there to kick your ass!”. Hämmentyneet muukalaiset keskeyttävät taistelun ja aloittavat neuvottelut Blackmoren johtaman hätätilahallituksen kanssa. Käy ilmi, että sodan aloittaminen on ollut suurta erehdystä! Muukalaiset ovat tulkinneet yksinkertaisen valkoisen rodun johtamia Maan hallitusmuotoja siten, että konfliktit ovat osa normaalia kanssakäymistä.
Vaikuttavassa loppukohtauksessa jättiläismäinen emoalus laskeutuu Capitoliumin rauniolle. Laskusilta avautuu ja muukalaisten johtaja astuu esiin taivaallisesta valosta, ojentaen ihmiskunnalle kättään universaalina rauhaneleenä. Hän on mustaihoinen nainen (Aretha Franklin).
Traagisena käänteenä raivostuneet tuottajat estivät elokuvan levityksen vuosien ajan. Se näki ensi-iltansa vasta 1978, kaksi vuotta Yhdysvaltojen 200-vuotisjuhlien jälkeen.

 

Alejandro Jodorowsky: Underworld

(La Subterranea, Meksiko, 1970)

Kiistellyn meksikolaisohjaajan suurteoksessa katsojalle esitellään maailma, joka on jakautunut kahtia rappioituneen, mutta etuoikeutetun Vampiros-ylimystön ja proletaaristen Lobos-työläisten välillä. Naispäähenkilö Celena (Jane Fonda) toimii Luchadorana, eli Vampiroiden sortohallinnon välikappaleena, joka joutuu lopulta valitsemaan kumman ryhmän rinnalla hän seisoo.
Moderni orfeustarina on kuvattu El Perdido -slummin asukkaiden avustuksella Ciudad de Mexicon kaatopaikoilla ja viemäreissä sekä Chihuahuan autiomaan neitseellisissä maisemissa. Vahvan symbolistinen kuvakerronta hyödyntää katolilaista imageriikkaa, latinalais-amerikkalaista kansanperinnettä ja vapaapainin estetiikkaa rakentaessaan kriittisen kuvan luokkayhteiskunnan vääristyneisyydestä. Tuloksena on äärimmäinen ns. head-elokuva, joka omana aikanaan herätti runsaasti ristiriitaisia tunteita niin kriitikoiden, yleisön kuin yhteiskunnallisten vaikuttajienkin keskuudessa.
Etsiessään tietä Subterranean salattuun valtakuntaan Vampiroiden johtajan, painija El Krakenin (Orson Welles) luokse päähenkilö joutuu suoriutumaan kokeista, joita hänelle asettavat Jeesus (Dennis Hopper) ja poikamainen Paholainen (Malcom McDowell, joka kiinnitti ohjaajan huomion nuorisokapinallisen roolillaan elokuvassa If). Erityisesti paholaisen repliikit olivat syynä katolisen kirkon edustajien tuomitsevaan suhtautumiseen elokuvaa kohtaan.
Kokeiden yhteydessä Celena kohtaa toistuvasti loboprofeetan, Luciuksen ja tämän seuraajan Micaelin (kaksoisrooleissa Hopper ja McDowell) , jotka saarnaavat köyhälistölle sorron päättymistä. Profeetta kuljettaa mukanaan sekalaista hylkiöiden seuruetta, joka koostuu itkijänaisista, raajarikoista ja tanssivista kääpiöistä.
Tarinan huippukohdassa Lucius tarjoaa omasta verestään ehtoollisen Celenalle, joka on tämän jälkeen valmis lopulliseen kokeeseen. Tässä viimeisessä kokeessa Kuolema (Axel Jodorowsky) johdattaa maakuoppaan kaulaa myöten haudatun Celenan takaisin omaan lapsuuteensa, jolloin käy ilmi, että Micael on hänen kadonnut kaksoisveljensä. Yhdessä sisarukset tunkeutuvat Subterraneaan ja haastavat El Krakenin ja tämän painijakätyrit mystisten voimien otteluun. Elokuva päättyy painijasisarusten voittoon ja valtavaan massakohtaukseen, jossa vuorenrinteelle kokoontuneet lobot kuuntelevat saarnaa uuden ajan koittamisesta, samalla kun taivaalta sataa verta ja valkoisia kyyhkysiä.