Yhden miehen tungos

Mats riuhtaisee narusta. Moottori ei inahdakaan. Rannikkoruotsalaisittain säkätetty kirosanapilvi leviää yli tyynen Kihdin ulapan säikäyttäen yksinäisen lokin niin, että se pudottaa ahvenen nokastaan.
         Muuten on hiljaista. Laskeva aurinko väreilee horisontissa. Luffe könyää pystyyn veneen keulasta ja tulee tökkimään kuonolla takatuhdolla istuvaa Matsia. Mies murahtaa ja rapsuttaa koiraa hajamielisesti.
        ”Mikä saaplarin päivä”, Mats kertoo koiralle. ”Ens vitun virkistyskalastajat rikkoo mun verkot. Kun palaan satamaan, se on täynnä saksalaisia, jotka luulee olevansa Jurmossa. Neuvoin ne piruuttani saaren toiselle laidalle, höhö, mutta takas tullessa ne marssii mun pihaan vaatimaan tilapäismajoitusta.”
        Luffe nuolaisee Matsin naamaa myötätuntoisesti.
        ”Nyt tämä. Ja enkös unohtanutkin puhelimen kotiin. Vitutti niin helvetisti, että vain hyppäsin veneeseen ja sanoin lähteväni hakemaan patjoja.”
        Äkkiä Mats valpastuu. Veden pinnassa näkyy selkeästi pientä väreilyä. Jotain tummaa häämöttää itäisessä horisontissa. ”No mut helkkari, alkaakos tuuli nousta?”
        Mats ryntää mastolle, nostaa kiiruusti purjeen ja säntää takaisin peräsimelle. ”Juu, juu, antaas puhaltaa…” hän mutisee katsellen laiskasti retkottavaa purjetta.
        Tuuli nousee rivakasti.  Pian paatti on hyvässä myötäisessä. Mats katsoo hämmentyneenä horisonttiin. Pimeys leviää yli taivaan. Nyt se tuntuu peittävän jo puolen saaristoa. ”Mitä helkkaria?” Mats mutisee. ”Ihan kuin se… punertaisi?”
        Silloin kuuluu valtava räsähdys. Mats kaatuu rähmälleen veneen pohjalle. Koira uikahtaa, kompastuu laitaan ja putoaa mereen.
        Rämmittyään ylös veneestä Mats huomaa olevansa piskuisella luodolla. ”Ja saatanan merimetsojen umpeen paskoma, tietysti”, hän mutisee. Haju on sietämätön. Yksinäinen saaristolaismännynkäppyrä nököttää luodon vastapäisessä reunassa.
        Mats tarraa mäntyyn ja alkaa repiä sitä irti. ”Saatanan… vitun… helvetin…” hän ärisee yhä kovempaan ääneen, kunnes huutaa suoraa kurkkua: ”Helvetin kauniaislaiset sunnuntaiseilarit! Vitun merimetsot ja perkeleen cityvihreät! Käykää joskus haistamassa tätä… PASKAA! Saaaata-nan saksalaiset! Saatanan saatanan saatanan–”
        Tällä välin taivas on tummunut kokonaan. Juuri kun Mats saa riuhtaistua männyn irti ja alkaa karjua eläimellisesti saatanaa kohti taivasta, huuto takertuukin kurkkuun.
        Taivas on putoamassa hänen päälleen. Aalto horisontista horisonttiin. Verta.
        Hiukan ennen iskua on sekunti-pari täysin hiljaista.
        Jälkeenpäin on taas hiljaista. Sitten kuuluu polskimista ja rapinaa, kun Luffe könyää merestä luodolle, joka ei ole enää valkoinen.
        Luffe tassuttelee veren peittämän luodon yli Matsin luo, joka yltä päältä veressä istuu luodon laidalla, jalat verisessä meressä. Verinen mänty on yhä hänen kädessään.
        Mats silittää koiraansa ja sanoo tälle: ”Mantereella ollaan taas kateellisia.”

Väsynyt, tuntikausien konferensoinnin ja ryhmätyöskentelyn uuvuttama ahvenanmaalainen virkamies istuu anonyymin hotellin sängynlaidalle. Hän ottaa kaukosäätimen käteensä, kun muistaakin, ettei hotellissa näy pornokanavia – ahvenanmaalaisilta virkamiehiltä sellaiset hotellit on kielletty. ”Niin, siitä oli puhetta ryhmädynamiikkakurssilla kyllä”, hän muistaa. ”Fan.”
        Ahvenanmaalainen virkamies jää tuijottamaan suljetun television melankolista habitusta. Se näyttää eksyneeltä – kuin itäeurooppalaiseen tienvarsimotelliin vokotellulta maalaistytöltä, joka helpon rahan toivossa on suostunut yhteen kuvaussessioon.
        Onko tuo teennäisellä pirteydellä poseeraava matka-tv masentavien olosuhteiden uhri? Vai onko kurvikkaita muotojaan esittelevä piukea himotykki hedonistinen seikkailija, joka rohkeasti tarttui tilaisuuteen nauttia hetkestä, elää täysillä, irrottautua harmaasta arjesta?
        Ahvenanmaalainen virkamies avaa vetoketjunsa tuijottaen lasittuneen himokkaasti nurkassa keikistelevää matka-tv:tä.
        Kiihkeimmällä hekuman hetkellä ahvenanmaalainen virkamies on näkevinään kuvaputken heijastumassa aiemmin päivällä kokoushuone 42:n pöydän ääressä tapaamansa örebrolaisen virkanaisen kasvot omiensa sijaan.
        Ahvenanmaalainen virkamies laukeaa. Jälkeenpäin hän istuu pitkään hotellihuoneen sängyn laidalla. Kyynel vierähtää hänen hyvinhoidetulle mutta nyt hikiselle poskelleen.
        Sitten ahvenanmaalainen virkamies sulkee housunsa ja käy pesemässä kätensä. Hän roiskii kauan kylmää vettä kasvoilleen.
        Ahvenanmaalainen virkamies poistuu huoneesta. Kello on kaksikymmentä neljäkymmentäseitsemän.

Kökar. Keväinen alkuilta. Kalliolle kiipeää Bror, keski-ikäinen purjehdustakkiin ja -kenkiin pukeutunut mies. Laella seisoskelee jo Lil-Jörgen, hiukan nuorempi norjalaisvillapaitaan ja khakihousuihin sonnustautunut mies, joka sytyttelee piippuaan katsellen tyynen ulapan taakse laskevaa aurinkoa. Molemmat ovat poikamiehiä. Ei ole kiirettä kotiin, tai muuallekaan.
        Bror ojentaa viinilasin Lil-Jörgenille ja täyttää sen tuomastaan pullosta (Greener Planet Cabernet Sauvignon, 2008). Miehet kilauttavat ja maistelevat. Lil-Jörgen puhaltelee savurenkaan, pari, ja taivaan punerrus innoittaa hänet lausumaan Claes Anderssonin kantaaottavaa saaristolaisrunoa. Bror tökkäisee Lil-Jörgeniä kyynärpäällä kylkeen ja sanoo ilkikurisesti: “Du jävla kommunist!”
        Miehet hohottelevat sukkeluudelle. Hyvinhoidetut hampaat kiiltelevät ilta-auringon säteissä.
        Taivaanrannan tummuttua he ottavat leikkimielisen purjehduskisan naapurisaaren minigolfradalle. Mukaan on liittynyt myös Erik – hänkin aikamiespoika – optimistijollallaan. Erikille on annettu pari kaapelinmittaa tasoitusta. Seurueen hyväntahtoiset iva- ja kannustushuudot kajahtelevat illassa. Hjalmar, joka on vannonut ajavansa muhkean merimiespartansa vasta naimisiin päästyään, istuksii Brorin veneen maston juurella soitellen haitaria.
        Miehet pitävät pienen puttauskilpailun, jonka Erik voittaa ylivoimaisesti. Tämä miellyttää häntä, sillä purjehduskisan hän hävisi jollan kaaduttua epäonnistuneessa halssinvaihdossa. Onneksi oltiin jo sataman tuntumassa.
        Kaikilla on suhteellisen mukavaa. Missään vain ei näy yhtään naista.
        Illemmalla Havspaviljongin saunalla Lil-Jörgen istuu terassin nurkassa. Poskea pitkin valuu yksinäinen kyynel, joka tipahtaa hänen rommitotiinsa. “Jag är så ensam, ensam…” Lil-Jörgen nyyhkäisee itsekseen.
        Käytössä kauhtuneen Marimekko-essun päälleen vetäissyt Bror taputtaa häntä olalle ja ojentaa hieman lisää erinomaisen makoisaa savustettua kampelaa retiisien kera. Pian rannalta kaikuukin jo iloinen, viisiäänisesti tulkittu juomalaulu: Mannen och kvinnan varann ej förstå / har sina fel han och hon, men ändå.
        Erikin ylimmät E:t ovat hieman käheitä; hän taisi vilustua pulahtaessaan keväisessä vedessä.