Andrei Tarkovski: I, Robot

(Я – Робот, Neuvostoliitto, 1965)

Lähes kokonaan yhdessä huoneessa kuvattu elokuva, joka noudattaa Isaac Asimovin alkuteoksen kehyskertomusta lähes orjallisesti, mutta jättää itse robottinovellit pääosin taustamateriaaliksi.
        Tarina alkaa Interplanetary Pressin toimittajan (Valentin Zubkov) saapumisesta Susan Calvinin (Valentina Maljavina) kotiin. Haastattelu muuttuu piankin pitkäksi filosofiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä ja koneellisuudesta sekä siitä, mikä on lopultakin “minä” ja “itse”.
        Mustavalkoisella kuvattua tarinointia rytmittävät muutamat värifilmille kuvatut takaumat, joissa Calvin muistelee kokemuksiaan positroniaivojen psykologina. Takaumat eivät ole kokonaisia Asimovin novelleja dramatisoituna, vaan pääasiassa novelleista poimittuja keskusteluja robottien ja Calvinin välillä.
        Lopputuloksena on raskasliikkeinen elokuva, jossa dialogia on huomattavasti enemmän kuin tapahtumia tai edes liikettä ruudulla. Moni kriitikko onkin käyttänyt I, Robotista termiä “kuvitettu kuunnelma”. Ihmisyys ja koneellisuus käydään läpi tarkkuudella, jonka rinnalla Asimovin robottifilosofoinnit ovat vain pinnallinen alkutöytäisy. Kaupalliseksi katastrofiksi osoittautuneen elokuvan huhutaan olleen yksi Philip K. Dickin lempielokuvista, vaikkakin hän hylkäsi sen jossakin vaiheessa epäillen sitä kommunistien yritykseksi sumentaa hänen mielensä.

 

Kuusisataakolmekymmentäseitsemän (2013)

R.Ahlsten: Kuusisataakolmekymmentäseitsemän (2013), lyijykynä, 33 x 23 cm

 

Roger Corman: Terminator 3

(Yhdysvallat, 1966)

Kuvattu The Wild Angels -prätkäelokuvan kuvaustaukojen aikana jämäfilmille.
        Peter Fondan aurinkolasien reunoihin laitettiin pari punaista valoa ja Roger Corman käski hänen kaahata moottoripyörällään “futuristiseen tyyliin” ympyrää läheisellä jättömaalla. Nancy Sinatraa puolestaan kuvattiin osoittelemassa aseella ja hyppimässä pahviseinien läpi (joita löytyi jätelavalta teatterikoulun takapihalta).
        Myöhemmin Corman leikkasi näitä kuvia neuvostoliittolaisen tieteiselokuva Elektrozavodin sekaan. Corman oli ostanut elokuvan Yhdysvaltojen levitysoikeudet eräältä neuvostodiplomaatilta parilla vodkapaukulla ja säkillisellä sukkahousuja. Leffa oli kuitenkin niin puiseva, että Cormanin mielestä prätkällä kaahailu ja typykkäkuvat toivat siihen juuri sopivasti lisää “svengiä”.
        Lopputuloksesta kehkeytyi melko sekava. Corman lisäsikin päälle vielä kertojanäänen selittämään, miten täysin toisistaan eroavat kuvat liittyivät toisiinsa: kyse oli tietenkin aikamatkustuksesta!
        Kertojanääntä ei sen kummemmin käsikirjoitettu, vaan Dennis Hopperille annettiin pari LSD-lappua ja hän improvisoi tarinan tulevaisuuden robottivaltiota etukäteen estävästä John Connorista, kommuunissa vaikuttavasta kasvissyöjärobotti Terminatorista sekä systeemin vartijoista, joita edusti koneeksi muuttunut sukupuoleton naisennäköinen olento, Terminatrix.
        Elokuvasta tuli art house -hitti Ranskassa ja siitä on kirjoitettu yli kaksikymmentä toinen toistaan vaikeaselkoisempaa tutkimusta. Yhdysvalloissa leffaa näytettiin drive-in -teattereissa bonusleffana. (Saatuaan drive-in -levityssopimuksen Cormanille tuli mieleen lisätä leffansa otsikkoon kolmonen, sillä jatko-osien tarinoilta ei yleensä vaadita niin paljon.)
        Neuvostoliitossa näytettiin versiota, joka oli dubattu takaisin venäjäksi. Neuvostoversiossa työryhmä kehittelee fuusioreaktoria. Valitettavasti huligaanit jatkuvasti häiritsevät heitä kaahailemalla ydinvoimalan lähellä ja särkemällä seiniä.

 

Meillä on keinomme

Me kuulemme
jonninjoutavatkin jaarituksenne.
Me valvomme,
me ja toisen asteen demonimme.

          Meillä on keinomme.

Turha yrittää.
Jotain olet kumminkin tehnyt.
Turha selittää,
että olisit erehtynyt.

          Meillä on keinomme.

Enää muista emme,
mistä kaiken aloitimme.
Vanhat keinomme
pyhittävät uudet keinomme.

          Meillä on keinomme.

 

Enhän kaipaa pois

tammikuu 2011 

Ke 5.1.
Painaudun sisään.
Alas mustaan, matalaan.
Ilman huokausta.
 
To 6.1.
On loppiainen.
Raahaan kalusteita ja
syön päivällistä.
 
La 8.1.
Kävelyn jälkeen
arki palaa hoippuen,
enkä haluaisi.
 
Su 9.1.
Rakkaimman hymy.
Rakastelumme nauru.
Oikein hyvä näin.
 
Pe 14.1.
Olisinko nyt
siellä, missä haluankin?
Enhän kaipaa pois.
 
La 29.1.
Viikot kuluvat.
Tunnen outoa vihaa.
Rauhaton olo.

 

Mats riuhtaisee narusta. Moottori ei inahdakaan. Rannikkoruotsalaisittain säkätetty kirosanapilvi leviää yli tyynen Kihdin ulapan säikäyttäen yksinäisen lokin niin, että se pudottaa ahvenen nokastaan.
         Muuten on hiljaista. Laskeva aurinko väreilee horisontissa. Luffe könyää pystyyn veneen keulasta ja tulee tökkimään kuonolla takatuhdolla istuvaa Matsia. Mies murahtaa ja rapsuttaa koiraa hajamielisesti.
        ”Mikä saaplarin päivä”, Mats kertoo koiralle. ”Ens vitun virkistyskalastajat rikkoo mun verkot. Kun palaan satamaan, se on täynnä saksalaisia, jotka luulee olevansa Jurmossa. Neuvoin ne piruuttani saaren toiselle laidalle, höhö, mutta takas tullessa ne marssii mun pihaan vaatimaan tilapäismajoitusta.”
        Luffe nuolaisee Matsin naamaa myötätuntoisesti.
        ”Nyt tämä. Ja enkös unohtanutkin puhelimen kotiin. Vitutti niin helvetisti, että vain hyppäsin veneeseen ja sanoin lähteväni hakemaan patjoja.”
        Äkkiä Mats valpastuu. Veden pinnassa näkyy selkeästi pientä väreilyä. Jotain tummaa häämöttää itäisessä horisontissa. ”No mut helkkari, alkaakos tuuli nousta?”
        Mats ryntää mastolle, nostaa kiiruusti purjeen ja säntää takaisin peräsimelle. ”Juu, juu, antaas puhaltaa…” hän mutisee katsellen laiskasti retkottavaa purjetta.
        Tuuli nousee rivakasti.  Pian paatti on hyvässä myötäisessä. Mats katsoo hämmentyneenä horisonttiin. Pimeys leviää yli taivaan. Nyt se tuntuu peittävän jo puolen saaristoa. ”Mitä helkkaria?” Mats mutisee. ”Ihan kuin se… punertaisi?”
        Silloin kuuluu valtava räsähdys. Mats kaatuu rähmälleen veneen pohjalle. Koira uikahtaa, kompastuu laitaan ja putoaa mereen.
        Rämmittyään ylös veneestä Mats huomaa olevansa piskuisella luodolla. ”Ja saatanan merimetsojen umpeen paskoma, tietysti”, hän mutisee. Haju on sietämätön. Yksinäinen saaristolaismännynkäppyrä nököttää luodon vastapäisessä reunassa.
        Mats tarraa mäntyyn ja alkaa repiä sitä irti. ”Saatanan… vitun… helvetin…” hän ärisee yhä kovempaan ääneen, kunnes huutaa suoraa kurkkua: ”Helvetin kauniaislaiset sunnuntaiseilarit! Vitun merimetsot ja perkeleen cityvihreät! Käykää joskus haistamassa tätä… PASKAA! Saaaata-nan saksalaiset! Saatanan saatanan saatanan–”
        Tällä välin taivas on tummunut kokonaan. Juuri kun Mats saa riuhtaistua männyn irti ja alkaa karjua eläimellisesti saatanaa kohti taivasta, huuto takertuukin kurkkuun.
        Taivas on putoamassa hänen päälleen. Aalto horisontista horisonttiin. Verta.
        Hiukan ennen iskua on sekunti-pari täysin hiljaista.
        Jälkeenpäin on taas hiljaista. Sitten kuuluu polskimista ja rapinaa, kun Luffe könyää merestä luodolle, joka ei ole enää valkoinen.
        Luffe tassuttelee veren peittämän luodon yli Matsin luo, joka yltä päältä veressä istuu luodon laidalla, jalat verisessä meressä. Verinen mänty on yhä hänen kädessään.
        Mats silittää koiraansa ja sanoo tälle: ”Mantereella ollaan taas kateellisia.”

 

Alejandro Jodorowsky: Underworld

(La Subterranea, Meksiko, 1970)

Kiistellyn meksikolaisohjaajan suurteoksessa katsojalle esitellään maailma, joka on jakautunut kahtia rappioituneen, mutta etuoikeutetun Vampiros-ylimystön ja proletaaristen Lobos-työläisten välillä. Naispäähenkilö Celena (Jane Fonda) toimii Luchadorana, eli Vampiroiden sortohallinnon välikappaleena, joka joutuu lopulta valitsemaan kumman ryhmän rinnalla hän seisoo.
        Moderni orfeustarina on kuvattu El Perdido -slummin asukkaiden avustuksella Ciudad de Mexicon kaatopaikoilla ja viemäreissä sekä Chihuahuan autiomaan neitseellisissä maisemissa. Vahvan symbolistinen kuvakerronta hyödyntää katolilaista imageriikkaa, latinalais-amerikkalaista kansanperinnettä ja vapaapainin estetiikkaa rakentaessaan kriittisen kuvan luokkayhteiskunnan vääristyneisyydestä. Tuloksena on äärimmäinen ns. head-elokuva, joka omana aikanaan herätti runsaasti ristiriitaisia tunteita niin kriitikoiden, yleisön kuin yhteiskunnallisten vaikuttajienkin keskuudessa.
        Etsiessään tietä Subterranean salattuun valtakuntaan Vampiroiden johtajan, painija El Krakenin (Orson Welles) luokse päähenkilö joutuu suoriutumaan kokeista, joita hänelle asettavat Jeesus (Dennis Hopper) ja poikamainen Paholainen (Malcom McDowell, joka kiinnitti ohjaajan huomion nuorisokapinallisen roolillaan elokuvassa If). Erityisesti paholaisen repliikit olivat syynä katolisen kirkon edustajien tuomitsevaan suhtautumiseen elokuvaa kohtaan.
        Kokeiden yhteydessä Celena kohtaa toistuvasti loboprofeetan, Luciuksen ja tämän seuraajan Micaelin (kaksoisrooleissa Hopper ja McDowell) , jotka saarnaavat köyhälistölle sorron päättymistä. Profeetta kuljettaa mukanaan sekalaista hylkiöiden seuruetta, joka koostuu itkijänaisista, raajarikoista ja tanssivista kääpiöistä.
        Tarinan huippukohdassa Lucius tarjoaa omasta verestään ehtoollisen Celenalle, joka on tämän jälkeen valmis lopulliseen kokeeseen. Tässä viimeisessä kokeessa Kuolema (Axel Jodorowsky) johdattaa maakuoppaan kaulaa myöten haudatun Celenan takaisin omaan lapsuuteensa, jolloin käy ilmi, että Micael on hänen kadonnut kaksoisveljensä. Yhdessä sisarukset tunkeutuvat Subterraneaan ja haastavat El Krakenin ja tämän painijakätyrit mystisten voimien otteluun. Elokuva päättyy painijasisarusten voittoon ja valtavaan massakohtaukseen, jossa vuorenrinteelle kokoontuneet lobot kuuntelevat saarnaa uuden ajan koittamisesta, samalla kun taivaalta sataa verta ja valkoisia kyyhkysiä.

 

Mikko Kuuston buutsit (2002)

R.Ahlsten: Mikko Kuuston buutsit (2002), lyijykynä, 15 x 15 cm

 

Viheliäinen (Paskajätkäballadi)

Kaikki, mitä ikinä oon sulle kertonut
oli valhetta, valhetta vain.
Enkä koskaan ole sulle mä mitään luvannut
kuin saadaksein sen, mitä sain.

Ja jos oikeasti luulit, et sua rakastin
olet tyhmempi kuin uskoinkaan.
Mä vaikka sitä tarvittaessa sulle vakuutin
en silti rakastanut tippaakaan.

Vein leskeltä mä miljoonan, vanhanpiian asunnon
mutta sinulta mä kaiken vein!
Sinä kostit, minut vietiin mäelle Kakolan
enkä silti kadu sitä, mitä tein.

 

Hämähäkkejä

Tapan hämähäkkejä, vaikka
hämähäkkejä ei saisi tappaa, sillä
                       onnesta tulee huono ja naamalle roiskuu rapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       muinaisessa moraalikoodistossa sanotaan aika suoraan: älä tapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       syövät kirvoja, nuo kahdeksanjalkaiset kummajaiset.

                       Jos ei kirvoja syödä, syövät kirvat
                       puut ja pelargoniat,
                       kikherneet ja kaalit.
                       Salaatit ja saniaiset,
                       humalat ja heinäpaalit.

                       Ja kun loppuu kasvi maasta,
                       tulee tunkioksi ihmissaasta.

Siispä tapan hämähäkkejä.
Tapan, koska pelkään.
En vain lainkaan
ymmärrä,
miksi.

 

Jatsikäsi-Edward

Edward tarraa tuoppiinsa kummallakin kouralla.
Vieruspöytä pärskähtelee Eetu-raukan jupinaa.
Kaljaa on pian paidalla, tiskillä ja parralla,
vaan tärkein sentään perillä: johan loppuu vapina.

Se on Edward Jatsikäsi,
haastaja grooven kuninkaan.
Hän on Edward Jatsikäsi,
saa krapulankin svengaamaan.

Ei löytänyt silti nimeään Edward lasin pohjasta.
Oi, aikoinaan kun Edward soitti, täyttyi joka parketti.
Kiisi neidot villisti, kuin irki painovoimasta.
Nyt täyttyy pelkkä hylsykassi, kutsuu pihan marketti.

Se on Edward Jatsikäsi,
vaientaa jo kraftwerknörtin,
kun iskee Edward Jatsikäsi
pöytään jatsikortin.

Kreisibailaajat ohi kiitää, jäämättä ees ilkkumaan.
Edward istuu joenrantaan pussikaljaa kittaamaan.
Viimein pullot tyhjenee, vaan jatkaa virta kulkuaan.
Eetun menetyksen määrää ei sekään pysty mittaamaan.

Se on Edward Jatsikäsi,
posken kyyneltä hän pyyhkii.
Kun itkee Edward Jatsikäsi,
sielunvihollinenkin nyyhkii.

 

Seutula

Lentokenttä jylisee
Silakkaniitun takana.
Terassilla röyhtäilee
tyytyväinen pakana.

Savu tuoksuu, läiskii vihta.
Prätkä pörrää mäkeä.
Koira haukkuu, räyskii pihlajan
ikivanhaa käkeä.

Auringosta singahtaa
valonsäde viimeinen.
Kiuas illan sumentaa
höyryyn kivikautiseen.

 

John Ford: Lara Croft (She Rode on Tombs)

(Yhdysvallat, 1960)

Katkeransuloinen kehityskertomus Lara Croftista (Lauren Bacall), joka ikätovereistaan poiketen haluaakin seurata isänsä (John Wayne) jalanjälkiä palkkionmetsästäjänä. Isän kuoltua tytär vyöttää hänen revolverinsa lanteilleen ja ryhtyy jahtaamaan isänsä surmaajaa, El Luce -nimistä bandiittia (Charles Bronson, jonka Ford kiinnitti rooliin nähtyään Seitsemän rohkeaa miestä).
        Halki eteläisten Yhdysvaltojen ja Meksikon jylhien maisemien etenevän raamatullisen kostotarinan varrella Lara saattaa El Lucen joukkion hautaan mies kerrallaan, kunnes lopulta saavuttaa kostonsa kohteen muinaisen intiaanitemppelin raunioissa.
        Suurten nuotioiden luodessa varjoja öiseen temppeliin Croft ja El Luce metsästävät toisiaan, kunnes Luce lopulta haavoittuu kuolettavasti. Lara ymmärtää saaneensa kostonsa, mutta myös sen, ettei naisella loppujen lopuksi ole asiaa miesten saappaisiin.

 

Rahapuustani putoavat lehdet

Rahapuustani putoavat lehdet.
Teenkö mitään oikein?

Kastelen, jätän kastelematta.
Katselen, kosketan katselematta.

Puhun, kuuntelen,
             puuhun huutelen.
En valehtele, mutta
             totuutta muuntelen.

Teenkö mitään oikein?
Rahapuustani putoavat lehdet.

 

Space

R.Ahlsten: Space (2006), vesiväri, 37 x 26 cm

 

Jean-Luc Godard: Matrix

(La Matrice, Ranska, 1965)

Hylätyssä hotellissa ja pariisilaisen parkkihallin pohjakerroksessa kuvattu runoelma todellisuuden tavoittamattomuudesta.
        Svengaavassa mustavalkoelokuvassa Neô (Eddie Constantine) toteaa kapitalistisen esinetodellisuuden olevan pelkkä tyhjä matriisi, jossa ihmiset roikkuvat vankeina. Elokuvassa on paljon keskusteluja ja eksistentialistisen symbolisia takaa-ajoja. Tavan takaa kohtaukset keskeytetään tekstiplansseilla, joissa on lainauksia moderneista runoista ja klassisten filosofien teksteistä.
        Loppukohtaus jäi elokuvahistoriaan. Siinä Samuel Fullerin esittämä Morphéus halkaisee kuubalaisen sikarin ja kysyy, kumman puolen Neô haluaa. Toisella puolella pysäköintihallin kellaria Neô keskeyttää suudelmansa selittämättömästi seinän läpi ilmestyneen kaunotar Trinitèn (Natacha Von Braun) kanssa ja sanoo: “Haluan Kuubaan.” Elokuva loppuu tekstiplanssiin Vapaus on suuri vankila.

 

Etäiselle vihalle

Joku jossain
                        tälläkin hetkellä
vihaa. Kumminkin minua.
Vaikken se minä ollut,
mitä sitten olinkaan.

Aina se on tuommoinen
                                            etäinen
                                etiäinen,
                    vatipäinen
öttiäinen.

Vaikka enhän minä sitä edes tunne,
                  näin tarkemmin ajatellen.

Ja silti vihaa siellä.
Pitää vain niellä.
                                               Milläs kiellät.

Näin kaukaa katsottuna vaikea sanoa,
             onko se sittenkään vihoissaan.
                 Ehkä se viuhtookin vihtomaan,
         hulluna huhuilee saunomaan?

Pysyköön silti pihoissaan
palaneissa hihoissaan.
Ihoissaan.

 

Väsynyt, tuntikausien konferensoinnin ja ryhmätyöskentelyn uuvuttama ahvenanmaalainen virkamies istuu anonyymin hotellin sängynlaidalle. Hän ottaa kaukosäätimen käteensä, kun muistaakin, ettei hotellissa näy pornokanavia – ahvenanmaalaisilta virkamiehiltä sellaiset hotellit on kielletty. ”Niin, siitä oli puhetta ryhmädynamiikkakurssilla kyllä”, hän muistaa. ”Fan.”
        Ahvenanmaalainen virkamies jää tuijottamaan suljetun television melankolista habitusta. Se näyttää eksyneeltä – kuin itäeurooppalaiseen tienvarsimotelliin vokotellulta maalaistytöltä, joka helpon rahan toivossa on suostunut yhteen kuvaussessioon.
        Onko tuo teennäisellä pirteydellä poseeraava matka-tv masentavien olosuhteiden uhri? Vai onko kurvikkaita muotojaan esittelevä piukea himotykki hedonistinen seikkailija, joka rohkeasti tarttui tilaisuuteen nauttia hetkestä, elää täysillä, irrottautua harmaasta arjesta?
        Ahvenanmaalainen virkamies avaa vetoketjunsa tuijottaen lasittuneen himokkaasti nurkassa keikistelevää matka-tv:tä.
        Kiihkeimmällä hekuman hetkellä ahvenanmaalainen virkamies on näkevinään kuvaputken heijastumassa aiemmin päivällä kokoushuone 42:n pöydän ääressä tapaamansa örebrolaisen virkanaisen kasvot omiensa sijaan.
        Ahvenanmaalainen virkamies laukeaa. Jälkeenpäin hän istuu pitkään hotellihuoneen sängyn laidalla. Kyynel vierähtää hänen hyvinhoidetulle mutta nyt hikiselle poskelleen.
        Sitten ahvenanmaalainen virkamies sulkee housunsa ja käy pesemässä kätensä. Hän roiskii kauan kylmää vettä kasvoilleen.
        Ahvenanmaalainen virkamies poistuu huoneesta. Kello on kaksikymmentä neljäkymmentäseitsemän.

 

Riippukeinu (2002)

R.Ahlsten: Riippukeinu (2002), lyijykynä, 18 x 16 cm

 

Kökar. Keväinen alkuilta. Kalliolle kiipeää Bror, keski-ikäinen purjehdustakkiin ja -kenkiin pukeutunut mies. Laella seisoskelee jo Lil-Jörgen, hiukan nuorempi norjalaisvillapaitaan ja khakihousuihin sonnustautunut mies, joka sytyttelee piippuaan katsellen tyynen ulapan taakse laskevaa aurinkoa. Molemmat ovat poikamiehiä. Ei ole kiirettä kotiin, tai muuallekaan.
        Bror ojentaa viinilasin Lil-Jörgenille ja täyttää sen tuomastaan pullosta (Greener Planet Cabernet Sauvignon, 2008). Miehet kilauttavat ja maistelevat. Lil-Jörgen puhaltelee savurenkaan, pari, ja taivaan punerrus innoittaa hänet lausumaan Claes Anderssonin kantaaottavaa saaristolaisrunoa. Bror tökkäisee Lil-Jörgeniä kyynärpäällä kylkeen ja sanoo ilkikurisesti: “Du jävla kommunist!”
        Miehet hohottelevat sukkeluudelle. Hyvinhoidetut hampaat kiiltelevät ilta-auringon säteissä.
        Taivaanrannan tummuttua he ottavat leikkimielisen purjehduskisan naapurisaaren minigolfradalle. Mukaan on liittynyt myös Erik – hänkin aikamiespoika – optimistijollallaan. Erikille on annettu pari kaapelinmittaa tasoitusta. Seurueen hyväntahtoiset iva- ja kannustushuudot kajahtelevat illassa. Hjalmar, joka on vannonut ajavansa muhkean merimiespartansa vasta naimisiin päästyään, istuksii Brorin veneen maston juurella soitellen haitaria.
        Miehet pitävät pienen puttauskilpailun, jonka Erik voittaa ylivoimaisesti. Tämä miellyttää häntä, sillä purjehduskisan hän hävisi jollan kaaduttua epäonnistuneessa halssinvaihdossa. Onneksi oltiin jo sataman tuntumassa.
        Kaikilla on suhteellisen mukavaa. Missään vain ei näy yhtään naista.
        Illemmalla Havspaviljongin saunalla Lil-Jörgen istuu terassin nurkassa. Poskea pitkin valuu yksinäinen kyynel, joka tipahtaa hänen rommitotiinsa. “Jag är så ensam, ensam…” Lil-Jörgen nyyhkäisee itsekseen.
        Käytössä kauhtuneen Marimekko-essun päälleen vetäissyt Bror taputtaa häntä olalle ja ojentaa hieman lisää erinomaisen makoisaa savustettua kampelaa retiisien kera. Pian rannalta kaikuukin jo iloinen, viisiäänisesti tulkittu juomalaulu: Mannen och kvinnan varann ej förstå / har sina fel han och hon, men ändå.
        Erikin ylimmät E:t ovat hieman käheitä; hän taisi vilustua pulahtaessaan keväisessä vedessä.