Yhden miehen tungos

”Lenina! Haluan sinua!” Vlad voihkaisi epätoivoissaan. Hän rojahti istumaan tyhjän kokoussalin puhujankorokkeen reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
        Lenina tunsi miehestä huokuvan tuskan syvällä alavatsassaan.
        Hän kovetti itsensä; sulki kauluspaitansa ylimmän napin ja oikaisi vasemman rinnan kunniamerkit. ”Taas häiriöitä ohutsuolessa”, hän sanoi äänettömästi itselleen ja päätti heti maanantaina pistäytyä terveytyskeskuksessa.
        ”Vlad, tovereiden kesken”, hän aloitti keksittyään lähestymistavan. ”Niin, pidän sinua todellakin hyvänä toverinani. Siksi puhun suoraan – en verhoa viestiäni lainauksin. Sanoessasi haluavasi minua sinä loukkaat minua tietoisena naispuolisena Puolueen jäsenenä. Saat minut tuntemaan itseni pelkäksi naaraaksi. Kuin en ihmisenä olisi mitään, kuin… en kuuluisi Puolueeseen!”
        Vlad hätkähti. Hän nosti päänsä ja katsahti naiseen. Lenina kohtasi miehen katseen ja katui sanojaan. Mutta tehty mikä tehty.
        Vlad katsoi rävähtämättä Leninaa silmiin sekuntikaupalla. Hitaasti miehen silmistä paistanut tuska verhoutui jonkin uuden tunteen alle. Kuin hän olisi asettanut paksut piilolasit silmiinsä.
        Mies nousi.
        ”Olen heteroseksuaali, kuten tiedät”, hän sanoi. ”Tästä johtuen sinun edustamasi sukupuolen biologiset ilmenemismuodot herättävät minussa tiettyjä tunteita, mutta…” Vlad lopetti housujensa ryppyjen oikomisen ja katsoi taas Leninaa silmiin. ”Mutta kun sanon haluavani sinua, tarkoitan haluavani nimenomaan sinua enkä ketään muuta. Eläköön viisivuotissuunnitelma!”
        Vlad marssi ulos salista.
        Lenina seisoi kauan ajatukset pelkkänä sekamelskana päässään. Ensin hän ei ymmärtänyt alkuunkaan asiayhteyttä viisivuotissuunnitelman ja heteroseksuaalisuuden välillä.
        Sitten hän muisti kokouksessa ehdottaneensa Vladin käyttämää lausahdusta seuraavan kuukauden viralliseksi poistumistervehdykseksi.
        Mutta ei nyt ollut seuraava kuukausi. Eikä hänen ehdotustaan ollut edes hyväksytty. Tarkoitti mies sillä jotain?
        Vai… Kauhea ajatus muotoutui Leninan aivoihin: Oliko se lipsahdus?

Kansanpoliisin komissaari sammutti kohdevalon ja irrotti siteet Vladin ranteista. Konstaapelit veivät hänet takaisin selliin. Uudet tieteelliset kuulustelumenetelmätkään eivät olleet saaneet Vladia murtumaan. Komissaari pyyhki hien otsaltaan ja veren nyrkkiraudasta.
        Lenina astui kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli unohtunut auki konstaapeleiden lähtiessä.
        ”Hän on kova pala”, komissaari murahti huomattuaan Leninan. ”Mutta me puristamme hänestä totuuden ulos. Muistakaa että häntä syytetään individualismista – ne ovat sitkeämpiä kuin itse pirut.”
        Lenina värähti muttei huomauttanut komissaaria tämän kielenkäytöstä. Lenina ymmärsi varsin hyvin kuinka raskas urakka oli. Myötätunto tulvahti Leninaan ja hän kysyi arasti: ”Haluaisin niin kovasti olla avuksi, toveri. Mutta mitä minunkaltaiseni hento nainen voisi tehdä?”
        Komissaari katsoi Leninaa huvittuneena. ”Toveri, te olette urhein minun tapaamani naispuolinen Puolueen jäsen. Osoititte esimerkillistä oma-aloitteisuutta ja säkenöivää älykkyyttä paljastamalla tämän keskuudessamme kävelleen syöpäpesäkkeen. Olen mykkänä ihailusta toimintanne johdosta.”
        Puna levisi Leninan poskille. Hän hymyili onnellisena, mutta sanoi tiukasti: ”Toimin vain niin kuin minua on opetettu toimimaan.”
        ”Eläköön Puolue!” mies huudahti. Hän nousi pöydänreunalta. Hän oli pitkä. Hiki oli liimannut puseron aivan kiinni hänen valtavaan rintaansa. Lenina katsoi miestä silmiin. Sellaisia silmiä hän ei kellään elävällä miehellä ollut nähnyt. Mutta hän oli nähnyt ne aiemminkin.
        Monia vuosia sitten Leninan joukkueenjohtaja-aikoina pioneereissa hän oli ollut työprikaatin mukana tehtävissä eräällä sähkövatkainkombinaatilla. Kokoonpano-osaston sisäpihalla oli seissyt veistos, jota hän usein vapaahetkinään pysähtyi katselemaan.
        Sama lahjomattoman uljas katse. Samat kiveäkin vankemmat käsivarret. Lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Kiveen hakattu mies oli juuri työntämäisillään vatkainterät sähkövatkaimeensa. Jalustassa luki: Me vatkaamme 51. puoluekokouksen viitoittamaa tietä!
        Komissaari oli aivan Leninan edessä. ”Saanko kysyä miten te sen teitte?” Mies otti hellästi Leninan kämmenet omien valtavien kouriensa sisään. Komissaarin käsien nahka oli niin kovaa, että Leninan oli mahdotonta havaita, mihin iho loppui ja mistä nyrkkiraudan teräs alkoi.
        ”M-minä…” Lenina aloitti ääni sortuen. Mutta kun hän kohtasi komissaarin hellyyttä huokuvat silmät, hän sai äkkiä itsevarmuutta jatkaa: ”Hän paljasti itsensä lausumalla eläköön viisivuotissuunitelma lähtiessään luotani. Hän käytti tervehdystä, joka Puolueen keskushallituksen kokouksessa oli ehdotettu ensi kuun viralliseksi poistumistervehdykseksi. Minä ehdotin tuota tervehdystä, mutta ehdotukseni oli demokraattisesti hylätty.
        Vlad siis vastusti enemmistöpäätöstä käyttäessään hylättyä tervehdystä. Mutta ennen kaikkea hän antoi minun ymmärtää minun olevan hänelle tärkeämpi kuin Puolueen! Hän nosti yksilön yhteisön – ja Puolueen – yläpuolelle! Hän – – ”
        Mies keskeytti Leninan: ”Tavallaan minä säälin sitä onnetonta. Hän ei kyennyt hallitsemaan alhaisia halujaan. Ehkäpä kuka tahansa meistä voisi joissain olosuhteissa sortua – kukapa tietää?”
        ”Nuo olosuhteet ovat varsin yksiselitteiset”, Lenina vastasi katsoen lujana komissaaria suoraan silmiin. ”Nimittäin kun lakkaamme toimimasta kuten Puolueen ohjelma meitä vaatii toimimaan, niin silloin joutuu noihin olosuhteisiin!”
        Mies hymyili. ”On myös toisenlaisia olosuhteita. Mikä teidän nimenne on?”
        ”Lenina…” Lenina huoahti kadotettuaan äkkiä varmuutensa.
        ”Lenina? Eikö muuta?”
        ”Ei teille… Entä… mikä teidän nimenne on?”
        ”Mark. Teille vain Mark, rakas toveri…”

Paljon myöhemmin, aamun jo valjetessa, Lenina heräsi Markin kainalossa. Unessaan Lenina oli palannut sähkövatkainkombinaatin sisäpihalle. Kaikki oli ollut niin kuin todellisuudessakin, mutta patsaan jalustassa oli lukenut: On pakko vatkaa.
        ”Jos se on poika, nimeäisin hänet Vladiksi. Loppujen lopuksi – minunhan on kiittäminen häntä tästä kaikesta…”
        Katsellen nukkuvaa veistosta Lenina nukahti uudelleen.

Julkaistu alun perin SDNL:n Sirppiliiteri-julkaisussa 2/1991. Kiitokset Kansan arkistolle avusta tekstin metsästyksessä.

Mats riuhtaisee narusta. Moottori ei inahdakaan. Rannikkoruotsalaisittain säkätetty kirosanapilvi leviää yli tyynen Kihdin ulapan säikäyttäen yksinäisen lokin niin, että se pudottaa ahvenen nokastaan.
         Muuten on hiljaista. Laskeva aurinko väreilee horisontissa. Luffe könyää pystyyn veneen keulasta ja tulee tökkimään kuonolla takatuhdolla istuvaa Matsia. Mies murahtaa ja rapsuttaa koiraa hajamielisesti.
        ”Mikä saaplarin päivä”, Mats kertoo koiralle. ”Ens vitun virkistyskalastajat rikkoo mun verkot. Kun palaan satamaan, se on täynnä saksalaisia, jotka luulee olevansa Jurmossa. Neuvoin ne piruuttani saaren toiselle laidalle, höhö, mutta takas tullessa ne marssii mun pihaan vaatimaan tilapäismajoitusta.”
        Luffe nuolaisee Matsin naamaa myötätuntoisesti.
        ”Nyt tämä. Ja enkös unohtanutkin puhelimen kotiin. Vitutti niin helvetisti, että vain hyppäsin veneeseen ja sanoin lähteväni hakemaan patjoja.”
        Äkkiä Mats valpastuu. Veden pinnassa näkyy selkeästi pientä väreilyä. Jotain tummaa häämöttää itäisessä horisontissa. ”No mut helkkari, alkaakos tuuli nousta?”
        Mats ryntää mastolle, nostaa kiiruusti purjeen ja säntää takaisin peräsimelle. ”Juu, juu, antaas puhaltaa…” hän mutisee katsellen laiskasti retkottavaa purjetta.
        Tuuli nousee rivakasti.  Pian paatti on hyvässä myötäisessä. Mats katsoo hämmentyneenä horisonttiin. Pimeys leviää yli taivaan. Nyt se tuntuu peittävän jo puolen saaristoa. ”Mitä helkkaria?” Mats mutisee. ”Ihan kuin se… punertaisi?”
        Silloin kuuluu valtava räsähdys. Mats kaatuu rähmälleen veneen pohjalle. Koira uikahtaa, kompastuu laitaan ja putoaa mereen.
        Rämmittyään ylös veneestä Mats huomaa olevansa piskuisella luodolla. ”Ja saatanan merimetsojen umpeen paskoma, tietysti”, hän mutisee. Haju on sietämätön. Yksinäinen saaristolaismännynkäppyrä nököttää luodon vastapäisessä reunassa.
        Mats tarraa mäntyyn ja alkaa repiä sitä irti. ”Saatanan… vitun… helvetin…” hän ärisee yhä kovempaan ääneen, kunnes huutaa suoraa kurkkua: ”Helvetin kauniaislaiset sunnuntaiseilarit! Vitun merimetsot ja perkeleen cityvihreät! Käykää joskus haistamassa tätä… PASKAA! Saaaata-nan saksalaiset! Saatanan saatanan saatanan–”
        Tällä välin taivas on tummunut kokonaan. Juuri kun Mats saa riuhtaistua männyn irti ja alkaa karjua eläimellisesti saatanaa kohti taivasta, huuto takertuukin kurkkuun.
        Taivas on putoamassa hänen päälleen. Aalto horisontista horisonttiin. Verta.
        Hiukan ennen iskua on sekunti-pari täysin hiljaista.
        Jälkeenpäin on taas hiljaista. Sitten kuuluu polskimista ja rapinaa, kun Luffe könyää merestä luodolle, joka ei ole enää valkoinen.
        Luffe tassuttelee veren peittämän luodon yli Matsin luo, joka yltä päältä veressä istuu luodon laidalla, jalat verisessä meressä. Verinen mänty on yhä hänen kädessään.
        Mats silittää koiraansa ja sanoo tälle: ”Mantereella ollaan taas kateellisia.”

Väsynyt, tuntikausien konferensoinnin ja ryhmätyöskentelyn uuvuttama ahvenanmaalainen virkamies istuu anonyymin hotellin sängynlaidalle. Hän ottaa kaukosäätimen käteensä, kun muistaakin, ettei hotellissa näy pornokanavia – ahvenanmaalaisilta virkamiehiltä sellaiset hotellit on kielletty. ”Niin, siitä oli puhetta ryhmädynamiikkakurssilla kyllä”, hän muistaa. ”Fan.”
        Ahvenanmaalainen virkamies jää tuijottamaan suljetun television melankolista habitusta. Se näyttää eksyneeltä – kuin itäeurooppalaiseen tienvarsimotelliin vokotellulta maalaistytöltä, joka helpon rahan toivossa on suostunut yhteen kuvaussessioon.
        Onko tuo teennäisellä pirteydellä poseeraava matka-tv masentavien olosuhteiden uhri? Vai onko kurvikkaita muotojaan esittelevä piukea himotykki hedonistinen seikkailija, joka rohkeasti tarttui tilaisuuteen nauttia hetkestä, elää täysillä, irrottautua harmaasta arjesta?
        Ahvenanmaalainen virkamies avaa vetoketjunsa tuijottaen lasittuneen himokkaasti nurkassa keikistelevää matka-tv:tä.
        Kiihkeimmällä hekuman hetkellä ahvenanmaalainen virkamies on näkevinään kuvaputken heijastumassa aiemmin päivällä kokoushuone 42:n pöydän ääressä tapaamansa örebrolaisen virkanaisen kasvot omiensa sijaan.
        Ahvenanmaalainen virkamies laukeaa. Jälkeenpäin hän istuu pitkään hotellihuoneen sängyn laidalla. Kyynel vierähtää hänen hyvinhoidetulle mutta nyt hikiselle poskelleen.
        Sitten ahvenanmaalainen virkamies sulkee housunsa ja käy pesemässä kätensä. Hän roiskii kauan kylmää vettä kasvoilleen.
        Ahvenanmaalainen virkamies poistuu huoneesta. Kello on kaksikymmentä neljäkymmentäseitsemän.

Kökar. Keväinen alkuilta. Kalliolle kiipeää Bror, keski-ikäinen purjehdustakkiin ja -kenkiin pukeutunut mies. Laella seisoskelee jo Lil-Jörgen, hiukan nuorempi norjalaisvillapaitaan ja khakihousuihin sonnustautunut mies, joka sytyttelee piippuaan katsellen tyynen ulapan taakse laskevaa aurinkoa. Molemmat ovat poikamiehiä. Ei ole kiirettä kotiin, tai muuallekaan.
        Bror ojentaa viinilasin Lil-Jörgenille ja täyttää sen tuomastaan pullosta (Greener Planet Cabernet Sauvignon, 2008). Miehet kilauttavat ja maistelevat. Lil-Jörgen puhaltelee savurenkaan, pari, ja taivaan punerrus innoittaa hänet lausumaan Claes Anderssonin kantaaottavaa saaristolaisrunoa. Bror tökkäisee Lil-Jörgeniä kyynärpäällä kylkeen ja sanoo ilkikurisesti: “Du jävla kommunist!”
        Miehet hohottelevat sukkeluudelle. Hyvinhoidetut hampaat kiiltelevät ilta-auringon säteissä.
        Taivaanrannan tummuttua he ottavat leikkimielisen purjehduskisan naapurisaaren minigolfradalle. Mukaan on liittynyt myös Erik – hänkin aikamiespoika – optimistijollallaan. Erikille on annettu pari kaapelinmittaa tasoitusta. Seurueen hyväntahtoiset iva- ja kannustushuudot kajahtelevat illassa. Hjalmar, joka on vannonut ajavansa muhkean merimiespartansa vasta naimisiin päästyään, istuksii Brorin veneen maston juurella soitellen haitaria.
        Miehet pitävät pienen puttauskilpailun, jonka Erik voittaa ylivoimaisesti. Tämä miellyttää häntä, sillä purjehduskisan hän hävisi jollan kaaduttua epäonnistuneessa halssinvaihdossa. Onneksi oltiin jo sataman tuntumassa.
        Kaikilla on suhteellisen mukavaa. Missään vain ei näy yhtään naista.
        Illemmalla Havspaviljongin saunalla Lil-Jörgen istuu terassin nurkassa. Poskea pitkin valuu yksinäinen kyynel, joka tipahtaa hänen rommitotiinsa. “Jag är så ensam, ensam…” Lil-Jörgen nyyhkäisee itsekseen.
        Käytössä kauhtuneen Marimekko-essun päälleen vetäissyt Bror taputtaa häntä olalle ja ojentaa hieman lisää erinomaisen makoisaa savustettua kampelaa retiisien kera. Pian rannalta kaikuukin jo iloinen, viisiäänisesti tulkittu juomalaulu: Mannen och kvinnan varann ej förstå / har sina fel han och hon, men ändå.
        Erikin ylimmät E:t ovat hieman käheitä; hän taisi vilustua pulahtaessaan keväisessä vedessä.

Turku. Vapunpäivä. Nilkutan ovisummerille ja painan nappia. Ei vastausta.
        Hemmetti, mitäs nyt? Äiti on ilmeisesti vappua juhlimassa. Puhelimestani on akku lopahtanut, ja sisälle pitkäkseen olisi kiva päästä: kihti vain äityy äitymistään. Unohdin taas lääkkeet kotiin ennen lähtöä.
        Laahustan pihan perälle pöydän ääreen miettimään tilannetta. Viereisessä keinussa istuksiva vanha nainen ei kiinnitä minuun huomiota. Kun päässäni alkaa muotoutua ajatus, hän nousee keinusta ja liittyy pihansuulla seisoskelevan parin muun vanhuksen seuraan.
        Viritellessäni puhelinta lataamaan itseään läppäristä kuulen sivukorvalla seuraavan keskustelun:
        – No mitäs se?
        – See paino nappi, mut ei kukka vastannu.
        – Meni sit tonne pöyrä ääre istuma.
        – Tää on kyl yksityisaluet.
        – Ei nuariso semmossist piitta.
        – Mennää vaa ja istutaa juu.
        – Toiste pihoil.
        – Nii et nappi paino kummiski?
        – Nappii paino. Kekkä ei vastan.
        – Auto toi oikke viäre asti.
        – Mahtaks siäl kettä vastaamas ollakka.
        – Ei see kriminaalilt näytä.
        – Ei niist tiärä.
        – Kaik rojut leviän meirä pöyräl.
        – Tommottos ontuki.
        – Mis liä telonu ittes.
        – Tai jotta potkinu.
        Puhelin herää, saan äidin kiinni. Avain on naapurilla. Raijaan itseni takaisin ovipuhelimelle, painan nappia. Astuessani rappukäytävään kuulen vielä avauspuheenvuoron seuraavan tapauksen käsittelylle:
        – Mikäs helkkari liputuspäivä tää tämmönenki si olevinas o?