Yhden miehen tungos

Toimi, ei

Toimi
toimi
niin kuin
toimi,
kunnes
rikki meni
Toimi:
ei toimi
Toimi.
Saatana poimi.
Jeesus soimi.

Yhden miehen tungos IX

Loikin yli Elielinaukion
alas portaita tunneliin
(jossa leuhahtaa kusi)
sitten oikealle, sisään
liukuovesta; ja ehdin täpärästi
kaljahyllylle juuri, kun
rullakalteri valuu yli koffien,
joista saan pari napattua,
mutta sitten pitää kumartua
hamuamaan alimmalta hyllyltä
satunnaisia tölkkejä jotain
– mitä tahansa – vaan ehdinpäs!,
mikä saa vartijan kääntämään
katseensa käytävän päässä,
mutta kytätköön lelukyttä kyllikseen,
töistähän minä vasta tulin,
sauna odottaa kotona,
perjantai-ilta naksuu kitalaessa
– ja miksei tämä helkkarin jono voi jo
madella minua ulos täältä –
jolloin puhelin soi, ja vaikkei
pitäisi, vastaan että
no vähän pahassa, mä
nappaan vaan nää pussikaljat
täältä kusitunnelialepasta, voinko
soittaa takaisin, kivamoi
– millä saan kassankin
mulkaisemaan oudosti,
katseensa osuu kuin halkoläjää
sylissä kantamiini tölkkeihin,
joista yksi sopivasti putoaa
lattialle; mutisen pahoitteluja
hamutessani sitä ylös, eikä
tyttö kiinnitä mitään
huomiota umpihumalaiseen
romanikerjäläiseen, jolle
myy pari pulloa olutta;
tämän huojuessa pois
hädin tuskin ulko-oveen osuen
neiti kysäisee minulta, onkohan
tänään tullut jo otettua
riittävästi, ja äkkiä olen
kiusallisen tietoinen hikivirroista
otsallani kaiken säntäilyn
seurauksena, silti änkytän että
vastahan olen töistä tulossa,
mitä ne kaikki kuulemma aina sanovat,
hän kertoo, enkä voi olla kysäisemättä,
sanoiko äskeinen känninen kerjäläinenkin niin
(memo to myself: enolerasisti),
eikä keskustelu etene yhtään
parempaan suuntaan paasatessani
että noilla ihmistuntemustaidoilla
ei kannattaisi hakeutua asiakaspalvelualalle –
sitten olenkin jo asematunnelissa,
(jossa tuttu kusen leuhu tervehtii),
ja kerjäläinen siemailee kaljaansa
katsellen minua säälivästi:
olenhan vain pahainen

        yhden miehen tungos.

Yhden miehen tungos VIII

Kesken runonlausunnan katsekontakti
eturivin kaunottaren kanssa
sähköistyy niin, että
sydänalassa alkaa väristä,
suorastaan, kunnes älyän
rintataskun tutinan puhelimekseni:
rakkinerukka se siellä yrittää
kuin riivattuna muistuttaa minua
toisesta samalle illalle
samaan aikaan sovitusta keikasta
toisella laidalla kaupunkia,
jonne jo pitäisi kiiruhtaa
nousemaan haudasta
(näin pyhäinpäivän aaton kunniaksi,
mutta miksei toki muutenkin),
joten viskaan mikin yöhön,
säntään ulos ovesta,
ja pitkin Linnankatua loikkiessani
voihkaisen joka askeleella nähdessäni
baariin jääneen neidon silmät
kaikilla vastaan laahustavilla
zombeilla ja vampyyreilla
– pariin kertaan yksinään
katuojaan hyljättyinä –
varmaan haudassanikin

        olen yhden miehen tungos.

Yhden miehen tungos VII

Kun alan penkoa kassia,
kaiutin plinksahtaa muistuttaakseen,
että alkoholin nauttiminen lähijunissa
on ehdottomasti kielletty, mihin
reagoin kolmivaiheisesti:
1: ”Miksi ne kuuluttavat aina
heti kun minä istun alas?”,
2: ”Enkä minä tästä edes niin nauti,
mutta pakkohan se nyt on kurillaan korkata,
kun kerran vasiten kielsitte” ja
3: ”Olenkohan minä ainoa, joka kuulee
näitä kuulutuksia; alitajuntaniko siellä huutelee
– tai yliminäksikö sitä sanottiin?”,
missä kohdin tölkki on sujautettava
penkin ja seinän väliseen koloon piiloon,
jotta ohi kulkevat konduktöörit voivat
olla sen tahdikkaasti huomaamatta,
samoin kuin syyllisyyttä sykkivän,
rennokkuuteen räpistelevän

        yhden miehen tungokseni.

Tyhjyys, nyhjyys

Tyhjyys,
tyhjyys,
nyhjyys.

Ajattelin tarjota romanikerjäläiselle lounaan, mutta

nyhjyys,
nyhjyys,

mutta eihän kukaan muukaan auta ketään koskaan, sillä

nyhjyys,
tai kenties
tyhjyys –

silti jos tämän kerran tekisin poikkeuksen, mutta

nyhjyys.
Tyh

                   {Insert here järkiperuste.}
                   {Ja vaikka joskus joku toinen, niin

                                          UNEXPECTED TOKEN ILLEGAL

Ihan tavallisia vihoja

Voimme pestä naapurin ikkunat. Ja sitten läästiä koiranpaskalla niihin hauskoja mietelauseita.

Voimme karjua vitun neekeri! -huudahduksia satunnaisissa paikoissa, kuten keskellä peltoa linnunpelättimelle.

Voimme raahata mukanamme veristä kirvestä kaikkialle. Kysymyksiin voimme vastata tyttömäisellä kikatuksella ja punastumisella.

Voimme nojailla päiväkodin aitaan muina henkilöinä. Välillä voimme mutista itseksemme ja mulkoilla lapsia.

Voimme varata kaikki palaverihuoneet samaan aikaan työtoverin nimellä.

Voimme myös päivittäin vääntää hänen työtuolinsa säädöt pieleen.

Voimme sylki pärskyen rähjätä konduktöörille tultuamme herätetyiksi paikallisjunassa. Jos samalla marssimme mielenosoituksellisesti ulos ovesta, saamme ilmaisen matkan. Jonnekin. Ja jos määränpää on väärä…

… voimme syyttää maahanmuuttajia. Tulivat tänne ja veivät.

Voimme kätkeä natsitervehdyksiä arkisiin tilanteisiin. Kannattaa esimerkiksi sijoittaa perustarpeita töissä ylähyllyille, jotta työtoveri tulee sokeria hamutessaan väkisinkin tervehtineeksi Johtajaa. Tähän voimme vastata reippaalla sieg heililla.

Voimme tervehtiä naapuria aamuisin pirteästi. Viiden sentin päästä lähimmäisemme silmiin vakaasti katsoen voimme kysellä kuulumisia ja vatkata hänen kättään kuin tehosekoitin. Ja hymyillä raivoisasti.

Voimme leipoa pullaa. Ja sitten vihata sitä. Vitun pullaa.

Holokausti räntäsateessa

Polta tässä tuiskussa sitten ketään.
Uunit jäähtyvät, Zyklon B -kapselit
muuttuvat velliksi,
joukkohaudat täyttyvät mudalla.
Jonot ovat niin pitkiä,
että osa ehtii kuolla nälkään
ennen kaasutusta.

                          Ja taas tulee sanomista, että väärin tapettu.

Lomakkeet yhtä suttua,
tilastot ihan sekaisin,
kun ei enää muista,
miten monta alzheimeria on tänään tuhottu.

                          Tulostavoitteet alittuvat,
                          eikä päästäkään Krimille lomalle.
                                                    (Sitten kun se on vapaa.)

Naapurileiri taas kuittailee
uusilla ennätyksillään.
Mokomat kermaperseyli-ihmiset.
Ei niille herrantertuille tavallinen,
työväenluokkaisen hienhajuinen
yli-ihmisyys riitä.

Jos vain repisi kaasukammiosta katon pois
ja antaisi niiden hukkua räntään.
Tai ei sentään, sehän olisi
epäinhimillistä.

Ja olisihan niitä helvetin inha kaivaa
sieltä sohjosta sitten haudattavaksi.
Sohjoon.

Mutta jos laittaisi huomiset tapettavat
kaivamaan tämänpäiväisiä, niin tietysti
niitäkin alkaisi kaatua jo lapionvarteen,
ja sitten vasta olisivatkin paperit sekaisin.

                          Vaan jos se Mengele vielä kerran
                          märisee märistä näytteistä,
                          teen sille vivisektion pistimellä.
                                     Hiippailee aina selän taakse
                                              ja rupeaa yhtäkkiä mutisemaan.
                                                    
Sitä miestähän saa ihan pelätä.

Hetkiä Janos Valmusen elämästä: loppu

Tämä tuppukylä on symbolinen kohtu,
josta kaikki ovat karanneet
sinisillä limousineillaan.
Vain minä prötköttelen enää
sivuhuomioiden sivuvaunussa.

Hetken tähtipölynheitin suunnattiin
minuunkin – vaan kun erehdyin
jotakin itsestäni luulemaan,
ivanaurua totuin kuulemaan.

Näinkö ne oikeatkin tähdet
palavat tuhkaksi ennen
kuin edes syttyvät?
Onko jokainen tuikahdus
nöyryytyksen leimahdus
– hesalaishipsterin
ironinen luikautus?

Te, jotka ette aisti kauneutta
lähiöpubeissa tai bussipysäkeillä;
te, jotka kaahaatte läpi elämänne
kuin olisitte aina kakskytyksi;
te, jotka vain marssitte
suoraan studioon;

jääkää paskantärkeilemään
tuontioluttuoppeihinne
ja knoppitieteilemään
radio-ohjelmiinne.

Tämä on loppu.

Rakastan sinua kyrpä otsassa

Rakastan sinua kyrpä otsassa.
Rakastan sinua niska limassa.
Rakastan sinua aamuisin
                                             kin.
Rakastan sinua ihan homona –
                                                         heterona vasta
                                                         rakastan
                                                   kin,
                                         sinua.

Rakastan sinua kun katsomme realityyniinku.
Rakastan sinua kun sanot jo väsyneesi.
Rakastan sinun väsyneisyyttäsi.
Rakastan sinua, väsynyt.
Rakastan sinua,
                                                 vaikket kysynyt.

Rakastan sinua, kun et tule.
Rakastan sinua, kun en tule.
Rakastan sinua, kun en
                                                   rakasta sinua.
                                                   Rakastan sinua.
                                                   Rakastan sinua.

                    Rakastan sinua,
                                                   kyrpä otsassa.

28 statusta myöhemmin

Maanantai.
Kolmas päivä romahduksen jälkeen.
Kulkukissa nilkutti tienvartta.
Täällä on siis elämää.
Ellen vain kuvitellut sitä.
Mutta miksi se raahasi jalkaansa?
Ei lainkaan lol.
Äkillinen hinku jakaa
oli ylitsepääsemätön,
joten nakuttelin
mökin seinät täyteen.
Kopioi statukseesi, liketä!
Huomenna on löydettävä ruokaa.

Perjantai.
Kauppakeskus veden alla,
joten lähdin kohti sisämaata.
Vilja lainehti aamu-usvassa.
Sääli etten voinut jakaa sitä.
Moottoritiellä loputon jono
ja mädäntyvien ruumiiden
mieltäkääntävä löyhkä.
Keräsin kuitenkin säilykkeitä
pienen pakettiauton täyteen.
Sääli etten voinut jakaa niitä.
Mutta sääli on sairaus.
Tykkää jos samaa mieltä!
Illalla kaupunkiin.

Sunnuntai.
Ei valoja missään, eikä ääniä.
Odottelin metsikössä aamuun asti.
Vain hiipuvia tulipaloja ja ruumiita,
ruumiita, ruumiita…
On löydettävä sähköä.

Tiistai.
Innovaatiokeskuksen kellarissa
generaattori ja nettiyhteys.
Päivitin statukseni.
Yksi tykkäys!
En tunnista nimeä.

Lauantai.
Ei helvetti, se on stalkkaaja.
Niitä on siis vielä jäljellä.
Nyt toivon, että kaikki
todella olisivat kuolleet.
Toivon myös jälleen
jättäneeni väliin sen pirun
tosi-tv-karsinnan.

Maanantai.
Tein pari hämäysliikettä.
Kirjauduin muka-fanina ja
väitin nähneeni minut
kukkuloilla aamulla.
Tuskin se sitä kauaa hämää,
tai riippuu kuinka pitkällä
sillä on tartunta.
Jatkan pohjoiseen.
Onneksi itse vältin
viraalitartunnan – nyt lienen
planeetan tervein ihminen.
Tykkää jos samaa mieltä.

Vesa Epäkeskisen saaga, laulu III

Kvanttilainaamonsa tiskin takana
häämöttää Vesa Epäkeskinen.
Hän selittää ehtoja asiakkaalle:
Kyllä, voitte pitää ja syödä kakun.

        Voitte säästää ja tuhlata,
        voitte hemmotella ja kärvistellä,
        voitte toteuttaa haaveenne
        ja murskata ne.

Asiakas on epäileväinen:
Jos se kuulostaa liian hyvältä,
se yleensä on, totta ollakseen.
Lienee koira haudattuna?

        Ei, vaan kissa, vastaa Vesa,
        mutta vain jos ette katso sitä.
        Niin kauan kun ette kurkista,
        voitte elää kuin kuningas.

                Mutta myös kerjätä pakkasessa,
                huomaa asiakas – Vesan harmiksi.
                On otettava aina kumpikin,
                tai jäätävä kihisemään tyhjiöön.

Asiakkaan todennäköisyys
haihtuu tapahtumahorisonttiin.
Vesa jupisee itselleen lohduksi:
onnistuihan se ainakin puoliksi.

Täppäilkää toisianne!

Täppäilkää toisianne,
täpinöissänne täpästelkää!
Lääppikää ja tääppikää
täppäysinterfeissejänne.

        Tehkää tästä päivästä täpähtymä!

Alkuillasta täpäkselle,
täyteläisellä viinillä täpinöihin,
ja sitten tämpätään täpöllä
niin että täpätin tärisee!

        Täpähtyköön näinä päivinä!

Toisianne täppäilkää,
sielujanne näppäilkää,
ruumiitanne mäppäilkää,
riemuissanne räppäilkää.

        Tyytyväisinä käppäilkää.

Tervetuloa tulevaisuuteen

Tervetuloa tulevaisuuteen.
Tämmöinen tästä nyt tuli.
Oikealla voit nähdä raivotautisen rasistin
– hän on yhteiskunnallinen keskustelija –
juuri sovittamassa foliohattuja.
Vasemmalla ei näy oikein mitään,
joku parranrisu siellä sumussa väpättää
pyytelemässä suonsilmältä anteeksi.

Pysähdymme tähän, ja niin,
jalkakäytävillä pitää kävellä itse.
Autot liikkuvat vain vaakasuunnassa,
mutta syömme kyllä pillereitä kuin ruokaa
– silloin kun emme rahtaile sitä ympäri palloa.
Mistä puheenollen olemme kovin pallokkaita,
palloistuneet kuin ylikypsät palkoihmiset.
Tyksyttelemme vimmaisesti toisiamme,
tai ainakin samanvärisiä, -tapaisia ja -napaisia,
ei nyt sentään liian toisenlaisia.

Katsellaanpa vähän nähtävyyksiä.
Tässä on näitä innovaatioparkkihalleja,
tuossa valvontakamerapuisto ja
taaempana jättimarketmuseo tai pari.
Ei 20-luvun avantgardistikaan
osannut tämmöisiä uneksia,
niin on futuristista meillä
täällä tulevaisuudessa.

Jatkamme kierrosta hetken päästä
tutustumiskäynnillä suojellulle
raskasmetallilammmelle, jolla
luonnonvaraiset ongelmajätteet
pulputtelevat iloisen lajityyppisesti.

Menkää vain, tulen sitten perässä.
Tai jos istunkin vain hiljaa paikoillani,
olen pian menneisyyttä.

Väkivaltainen äärisuvakki

Olen väkivaltainen äärisuvakki.
Kun halaan puuta, säleet lentää.
Herkemmät timberiä kirkuu,
kun voimaantuneesti lähestyn.

Avaruus itkee sylkeä,
kun suvaitsen päin naamaa.
Anna jaxuhalin nylkeä,
otan ihmisyytesi vastaan.

        Illalla käyn maata,
        joka mätänee heti.
        Sankarivainajien luurangot
        sulavat tikapuuhermostoiksi.

Olen väkivaltainen äärisuvakki.
Isken varoittamatta vyön alle
tasa-arvoisen ymmärtävästi
suvaiten seksuaalisuuttasi.

        Saatan sinua pelottaa.
        Sulje silmäsi, jos se helpottaa,
        mutta silloin et näe, mistä
        seuraavana tulet suvaituksi.

Olen pahimmat pelkosi ja vielä
olen ääni kallossasi ja vielä
nakerran sinua sisältä.
Mistä muualta kuin sieltä?

Tyhjyyden kaikkivaltias

Tolkuissaan olkuissaan
tyhjyyden kaikkivaltias.
Toivo mitä vaan,
oon hyvä haltias.

Toivon isomman huoneen,
vielä isomman teeveen
ja elämääni täyttämään
täysin tyydytetyn tyhjiön.

Ja niin tapahtui.

Täytyyteen tukehtui,
tyhjyyteen tukahtui,
tylsyyteen tikahtui
tyhjyyden kaikkivaltias.

Ikuinen yläaste

Nuoruuspaskasta rämmittyään
luuli olon vähitellen tasaantuvan:
Voisi levollisesti asioita katsahdella,
proverbiaalista piippua poltella,
elämänviisauksiaan naurahdella.

Vaan paskat.

Ei yläaste lopu ikinä.
Samat kovanaamat töissäkin,
tai ehkä ne on erejä,
mutta itse piiloudut
samaan nurkkapulpettiin
puuhailemaan omiasi,
kun kukaan ei huomaa.

Samat reviirit,
samat piirit,
samat lesoilut,
samat pätemismesoilut.
Holtiton tarve
leikkiä aikuista.

Sitten on näitä, jotka
levollisesti katsahtelevat asioita
proverbiaalista piippuaan poltellen
ja latteuksiaan narahdellen.
Mutta sitähän ne teki jo yläasteella.

Tai ehkä ne on erejä,
lopputulos kuitenkin sama.
Jos haluat jotain omaa,
se pitää varastaa.
Hyppytunnilla
                                             karata lintsaamaan.

Ehkä vanhainkodissa
päästään jo amisvaiheeseen.
Niittitakit ja viiksentyngät.
Mun elämänkokemuksessa
onkin tuunatut pakoputket
ja tuplabasari.

Maltan tuskin odottaa.

Poliittinen syyskuuro

On syksy.
Tuoreeltaan mädäntyneet
kokoomusnuoret putoilevat puista,
jonne kiipesivät keväällä
                                                   perse edellä.

Lätäkössään vasemmisto rähjää,
muttei kukaan kuuntele,
sillä kaikki etsivät
                                     parkkipaikan asfalttiin uponnutta vihreää.
Mutta on jo ruska.

Kuulas aurinko kultaa
melankolisen bemarin
aamun kirpeässä viimassa.
Sosialibemokraatti peruuttaa yli työttömän,
jota vielä kesällä vokotteli
koko yön yöttömän.
                                           (Ei antanut, sillä jos antaa,
                                     niin ne tulevat tänne
                                ja vievät.
                           Sen.)

Loppuviikosta odotettavissa
persukuuroja keskustassa.
Tai kuuroja nyt ainakin.

Täh?

Yhden miehen tungos VI

Havahdun unesta, jossa taas harhailin
opiskeluaikojen kimppakämpässä
kuolleen koirani kanssa;
keittiössä vesilasillista kumotessani
tajuan kaihoavani nuoruuteen – ei helvetti!
siis niihin aikoihinko kun koko ajan vitutti
silloin kun ei kuollut tylsyyteen
tai riutunut rakkaudettomuuteen
(lue: mädäntynyt saamattomuuteen),
tai niihin vuosiin, joista on vain
toisen käden tietoja (”Jaa että
nappasin tanskalaiselta hipiltä kitaran
ja iskin sen palasiksi lattiaan vai?
No jos kerran niin sanot…”) kun itse oli
liian humalassa mitään muistaakseen:
kun vain odotti että pääsisi tästä
nuoruuspaskasta eroon niin ehkä
joku ottaisi viimein vakavastikin
ja ei tarvitsisi joka tuoppiin lainata
– tai ainakin voisi teoriassa maksaa
joskus jolle kulle takaisinkin – ja
eikös me lopulta sen kommuuninkin
vuokrat juotu, senkin kultakauluksissasi
kekkuloiva typerä uni; mutta silti…

        Olen yhden miehen tungos.

Liekehtivä keskiviikko

Pyörtyilevät ironioissaan,
kun julistan ihosanomaa.
Säntäilevät trendipäissään,
kun sytytän keskiviikon
                                             liekkeihin.

Voit olla valuvaa reunaa.
Voit hohtaa mustaa kirkkaammin.
Silti palaa kalsarisi raidoille,
kun sytytän keskiviikon
                                             liekkeihin.

Ensin Mäntsälä, sitten Pallivaha:
saunat roihuavat, palavat putkat.
Voi, silmäsi viskaa jo puuroon,
niin sytytän keskiviikon
                                             liekkeihin.

Ainahan voi

Ainahan voi liftata.
Ainahan voi nukkua puistossa.
Ainahan voi kärkkyä jämiä nakkikioskilla.
Ainahan voikin syödä lokin, jos sillä on jotain sanomista niistä jämistä.
Ainahan voi läästiä lokinperkeet vartijan rinnuksiin, jos se alkaa känistä.
Ainahan voi hakata päätään putkan seinään ja työntää ruostuneen rautanaulan perseeseensä.

Ainahan sairaalasta voi karata.
Ainahan voi sanoa ”Kuubaan. Tämä on kaappaus”, jos kuski kyselee jotain.
Ainahan voi tuhahtaa ”selityksiä, selityksiä” ja hypätä rautatiesillan kohdalla jokeen.
Ainahan voi opetella uimaan, mutta
ainahan voi myös kellua seuraavaan uimapaikkaan asti.
Ainahan voi napata penskalta jätskin ja syödä sen – ja sitten kun se huutaa että yäää toi setä söi mun jätskin, syödä penskankin.

Ainahan voi sanoa, että virta vei ja että ne aloitti.
Ainahan voi.

Mutta jos kumminkin heität sen kympin?