Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
Lööppi tanssahteli tuivereessa, kunnes
läiskähti viharatikan visiiriiin.
Siinä väpätti se hetken, viimein
viskautui torinlaidan viemäriin.
Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– röökinjämä roikahdellen huulessa –
puski mäkeä, päin töihin vyöryvää väkeä
kuin riekale sielunriepua tuulessa.
Tarjoustuoppi, jämät Stydeltä,
alkoi päivä taas kulkea.
Lounaaksi pitsanräiskäle puistossa,
saattoi silmät hetkeksi sulkea.
Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
ei vajonnut menneitten muisteluun.
Oli aivokudos jo liian hauras
sellaiseen taitoluisteluun.
Mutta unen rajalla mietti hän kyllä,
oliko olemassa alkuunkaan.
Vai oliko, kun ei ollut salaa rakas,
hän viimein valmis olemaan?
Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– kolmosen kirskuessa kaarteeseen –
haihtui ilmaan, katosi kohinaan,
jäi raastettu ruumis sateeseen.
