Tikkurilan Rasvabaarissa. Pöytään lyöttäytyy noin kuusikymppinen nainen. Valkaistu tukka, pinkki takki ja meikkiä pienehkön tiilitalon laastintarpeiksi.
Aloittaa smalltalkin: ”Ja säkin. Tommonen mulkku. Sulla on ongelmia. Mä voisin mainita kolme isoa ongelmaa sun säälittävässä elämässäs ja olisin myös oikeassa. Sä oot ihan täys paska. Tapa ittes.”
Tätä jatkuu hyvän kotvan samaan tyyliin, kunnes baarin omistaja astelee pöydän ääreen ja sanoo naiselle: ”No ni, ulos. Sä ole taas kussu tuolille. Nu ulos eläkä tu ikinä takas.”
Nainen loikkaa pystyyn. ”Mä en ole sitä tehnyt!” hän huutaa itkunsekaisesti. ”Eikä se ole kusta! Mä en mene minnekään!”
Omistaja työntää naisen ulos baarista. Tuulikaapista kuuluu käsirysyn ääniä. Sitten on taas rauhallista. CCR:n Suzie Q soi edelleen jukeboxissa. Toinen kaiutin on rikki, joten rumpuja ei kuulu, pelkkää kitarariffiä vain.
Katselen hölmistyneenä tyhjää tuolia vieressäni, jolla tosiaan kiiltelee nestettä. Lattialla leviää kellertävä lammikko.
Vaihdan pöytää ja tilaan seuraavan. Omistaja rupeaa luuttuamaan lattiaa.
