Turku. Vapunpäivä. Nilkutan ovisummerille ja painan nappia. Ei vastausta.
Hemmetti, mitäs nyt? Äiti on ilmeisesti vappua juhlimassa. Puhelimestani on akku lopahtanut, ja sisälle pitkäkseen olisi kiva päästä: kihti vain äityy äitymistään. Unohdin taas lääkkeet kotiin ennen lähtöä.
Laahustan pihan perälle pöydän ääreen miettimään tilannetta. Viereisessä keinussa istuksiva vanha nainen ei kiinnitä minuun huomiota. Kun päässäni alkaa muotoutua ajatus, hän nousee keinusta ja liittyy pihansuulla seisoskelevan parin muun vanhuksen seuraan.
Viritellessäni puhelinta lataamaan itseään läppäristä kuulen sivukorvalla seuraavan keskustelun:
– No mitäs se?
– See paino nappi, mut ei kukka vastannu.
– Meni sit tonne pöyrä ääre istuma.
– Tää on kyl yksityisaluet.
– Ei nuariso semmossist piitta.
– Mennää vaa ja istutaa juu.
– Toiste pihoil.
– Nii et nappi paino kummiski?
– Nappii paino. Kekkä ei vastan.
– Auto toi oikke viäre asti.
– Mahtaks siäl kettä vastaamas ollakka.
– Ei see kriminaalilt näytä.
– Ei niist tiärä.
– Kaik rojut leviän meirä pöyräl.
– Tommottos ontuki.
– Mis liä telonu ittes.
– Tai jotta potkinu.
Puhelin herää, saan äidin kiinni. Avain on naapurilla. Raijaan itseni takaisin ovipuhelimelle, painan nappia. Astuessani rappukäytävään kuulen vielä avauspuheenvuoron seuraavan tapauksen käsittelylle:
– Mikäs helkkari liputuspäivä tää tämmönenki si olevinas o?