Tiskialtaani tuntemattomalle elämänmuodolle
En mitään enää odottanut
elämältäni, kadottanut
olin päämäärän, suunnan,
sekä viimeisenkin haarukan.
Nuudeli- ja leivänmuruvyön takana
kun sukelsin harmaanruskeaan limaan
syvällä ikuisuudessa, kaukana
tuumin: ”Ehk’en koskaan palaa himaan.”
Siellä se odottaa jökötti,
tuo vastenmielinen tökötti.
Olisin sen oitis murhannut,
mut’ voi!
haarukkanihan olin hukannut.
Olento astaloani palvoi
lentämätön lautanen alttarinaan.
Se maailmanloppua ootti, valvoi,
kun murtauduin sen majaan.
Nyt tiskialtaan äärellä vaanin,
haarukkani takaisin mä vaadin.
Elämässäni on taas suunta, nyökkään:
kun saapuu yö, hyökkään.
