Yhden miehen tungos

Varon normaaliani

Tarttuu lahkeisiin se tavallinen,
normaali.
Minne tahansa menenkin,
seuraa normaali.

                                Tallon päälle – väistää normaali.
                             Läimin ovella – luistaa normaali.

Turha neidoille on rehennellä,
kun rykii normaali;
saati kohtaloaan itkeskellä:
se on normaali.

                     Ryntään ryyppäämään – huokaa normaali.
                  Syöksyn hulluuteen – melko normaaliin.
                Liityn uskonlahkoon – saarnaa normaali.
              Karkaan Kaukasiaan – törmään нормальнооn.

Tyydyn osaani
– samoin normaali –
vaan varon tottumasta:
on suhde formaali.

Yhden miehen tungos V

Auringonsäde silpaisee silmään,
kun vähänkin liikautan kirjaa, joten
kääntelen itseäni parempaan asentoon
sohvalla (joka on nihkeä sateen jäljiltä),
kun näen liikettä pihan laidalla:
naapuri siistii pensasaitaansa,
mutta minun pihani puolella;
enkä tiedä pitäisikö närkästyä
vai mennä huastelemaan joviaaleja,
joten painun vähän matalammaksi
etten pilkota terassin aidan takaa,
lasken kirjan kasvoilleni sekä
kuorsaan kuin mukamas nukkuisin
– mutta hetken päästä jo ramaiseekin
ja nukahdan oikeasti antaen
kuorsaukseni tahdittaa orjia
plantaasini kasvitarhoissa…

        Olen yhden miehen tungos.

Meillä on keinomme

Me kuulemme
jonninjoutavatkin jaarituksenne.
Me valvomme,
me ja toisen asteen demonimme.

          Meillä on keinomme.

Turha yrittää.
Jotain olet kumminkin tehnyt.
Turha selittää,
että olisit erehtynyt.

          Meillä on keinomme.

Enää muista emme,
mistä kaiken aloitimme.
Vanhat keinomme
pyhittävät uudet keinomme.

          Meillä on keinomme.

Enhän kaipaa pois

tammikuu 2011 

Ke 5.1.
Painaudun sisään.
Alas mustaan, matalaan.
Ilman huokausta.
 
To 6.1.
On loppiainen.
Raahaan kalusteita ja
syön päivällistä.
 
La 8.1.
Kävelyn jälkeen
arki palaa hoippuen,
enkä haluaisi.
 
Su 9.1.
Rakkaimman hymy.
Rakastelumme nauru.
Oikein hyvä näin.
 
Pe 14.1.
Olisinko nyt
siellä, missä haluankin?
Enhän kaipaa pois.
 
La 29.1.
Viikot kuluvat.
Tunnen outoa vihaa.
Rauhaton olo.

Hämähäkkejä

Tapan hämähäkkejä, vaikka
hämähäkkejä ei saisi tappaa, sillä
                       onnesta tulee huono ja naamalle roiskuu rapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       muinaisessa moraalikoodistossa sanotaan aika suoraan: älä tapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       syövät kirvoja, nuo kahdeksanjalkaiset kummajaiset.

                       Jos ei kirvoja syödä, syövät kirvat
                       puut ja pelargoniat,
                       kikherneet ja kaalit.
                       Salaatit ja saniaiset,
                       humalat ja heinäpaalit.

                       Ja kun loppuu kasvi maasta,
                       tulee tunkioksi ihmissaasta.

Siispä tapan hämähäkkejä.
Tapan, koska pelkään.
En vain lainkaan
ymmärrä,
miksi.

Seutula

Lentokenttä jylisee
Silakkaniitun takana.
Terassilla röyhtäilee
tyytyväinen pakana.

Savu tuoksuu, läiskii vihta.
Prätkä pörrää mäkeä.
Koira haukkuu, räyskii pihlajan
ikivanhaa käkeä.

Auringosta singahtaa
valonsäde viimeinen.
Kiuas illan sumentaa
höyryyn kivikautiseen.

Rahapuustani putoavat lehdet

Rahapuustani putoavat lehdet.
Teenkö mitään oikein?

Kastelen, jätän kastelematta.
Katselen, kosketan katselematta.

Puhun, kuuntelen,
             puuhun huutelen.
En valehtele, mutta
             totuutta muuntelen.

Teenkö mitään oikein?
Rahapuustani putoavat lehdet.

Etäiselle vihalle

Joku jossain
                        tälläkin hetkellä
vihaa. Kumminkin minua.
Vaikken se minä ollut,
mitä sitten olinkaan.

Aina se on tuommoinen
                                            etäinen
                                etiäinen,
                    vatipäinen
öttiäinen.

Vaikka enhän minä sitä edes tunne,
                  näin tarkemmin ajatellen.

Ja silti vihaa siellä.
Pitää vain niellä.
                                               Milläs kiellät.

Näin kaukaa katsottuna vaikea sanoa,
             onko se sittenkään vihoissaan.
                 Ehkä se viuhtookin vihtomaan,
         hulluna huhuilee saunomaan?

Pysyköön silti pihoissaan
palaneissa hihoissaan.
Ihoissaan.

Katsaus tärkeisiin aikakausiin

Tietoisen läsnäolon nykyhetkestä
eaa:n ja jaa:n kapeaan rakoon.
Neitseellinen sikiäminen,
suun kautta syntyminen,
käsien pesua ja kukonlaulua.

Barokki, sinä aikakautten renessanssi!
Aikas’ kultaa muutakin kuin muistot.
Ällös unohdetuks’ tule
herooisten aikamatkaajain
yltäkylläisenä määränpäänä!

Keskiaika ihana – lapsi kesän ja auringon!
Olet keskellä kahta
vallan toista aikaa ja silti yhä
mielissämme paiserutto!

Teollinen vallankumous, rakkain!
Kahden kauniin sanan
suloisesti kolahteleva liitto!
Koneiden coitus. Hiilipöly ja hiki.

Kahdeksankymmentäluku, kavereillesi kasari.
Virvelisi kaikuvat vieläkin verryttelyhousuissasi.
Olet Betamax ja Moviebox.
Olet Jumalan käsi Meksikossa
ja Jens Weissflog Sarajevossa.

Ja vielä kaikkein vähäisin –
viime tiistai.
Epookeista ehkä pienin
viikko viikon jälkeen toistuu
ikuisesti ain.

Klöntti

Olen ajatellut asioita,
tarkkaillut, analyseerannut,
pondeerannut sekä fundeerannut,
puolelta jos puoleltatoistakin,
ja tullut siihen tulokseen,
että kaikki oli ennen paremmin.

Kaikki oli oikeilla paikoillaan
oikein päin, oikein stoalaisesti,
ketään häiritsemättä, tasapainoisen
yhteisöllisesti ruoka-aikaan kotona
                                                                 – kunnes

vihermädättäjämokustimet tulivat
ja hyysäsivät kaikkeuden kieroon,
kukkahatut viattomatkin vinoon,
ja siksi se (siis kaikki) on
kaaoksen partaalla, luonto raiskattu,
perinteet ojaan paiskattu.

Kaikki on väärillä paikoilla
väärin päin, vääristöläisesti
häiriten kaikkea (siis itseäänkin)
monikulttuurisesti rullakebab sylissään
                                                                         – sillä

näin kertoi sisälläni klöntti,
joka näkee selkeästi kaiken
olevan vain toinen, mäntti
kaikkeuden kokoinen klöntti.

Sydän ja särki

Voi ihmissydämen särkeä,
mutta siihen ihminen sitten kuolee.

Voi sitä harmaata kalaa,
joka suutaan aukoo ja
silmiään pyörittää.
Ja joka kerran ongitaan
ja jätetään rannalle
lokkien näykittäväksi,
auringon hitaasti hengiltä kuivattamaksi.

Työnsit avaamattoman paketin
arvaamatonta epäluuloa ja
koiranpaskaan astuttua vihaa
suoraan eteiseeni.
En saanut enää oveani kiinni.
Lämpö karkasi ja hiekka pöllysi
sisälle kammioihini.
Sen jälkeen olen elänyt rahisten.

Poikamiehen kapasiteetti

Lähtee töihin, muttei sano: hei hei.
Sanoo: hei hei, muttei oikein hymyile.
Oikein hymyilee, muttei enää, kun kääntyy pois.

Viipyy kauan, muttei soita kotiin.
Soittaa kotiin, muttei lupaa mitään.
Lupaa tulla, muttei ennen kuutta.
Tulee ennen kuutta, muttei ehdi kauppaan.
Ehtii kauppaan, muttei laita ruokaa.
Laittaa ruokaa, muttei tule syömään.
Tulee syömään, muttei sano mitään.
Sanoo: ”Jaa, jaa”, muttei vastaa kysymyksiin.
Vastaa kysymyksiin, muttei kysy, mitä sinulle kuuluu.
Kysyy, mikä sinun on, muttei saa tietää, koska et vastaa.
Röyhtäisee. Nousee. Ja sanoo kiitos.

Lukee lapsille, muttei huomaa sinua.
Huomaa sinut, muttei ota huomioon.
Ottaa huomioon, muttei huomioi oikein.
Huomioi oikein, muttei riittävän kauan.
Jaksaa kuitenkin hetken, muttei jaksa enää lapsia.
Rasittuu ja vetäytyy ja vaikenee ja vaikka mitä.
Ja lukee ja katselee televisiota ja vaikka mitä.
Ja ottaa itselleen tilaa ja harrastaa ja vaikka mitä.

Ja sitten ottaa ja lähtee, vaikka kuinka pyysit jäämään.
Vai pyysitkö lähtemään? Käskitkö oikein?
Lähtee, muttei jää.
Lähtee liian myöhään, muttei ymmärrä olla loppuun asti.

Yhden miehen tungos IV

Piwnan hipsterijuottolan alakerrassa
punertavassa hämyssä makoilee
pareja sohvilla hiplaten toisiaan,
kun kompuroin kiroillen alas portaita
saaden kaikkien päät kääntymään
röyhtäisyyni, sitten hiivin halki pornoluolan
toljottaen takaisin; tuntuu kuin
musiikkikin olisi katkennut kesken
bossanovakanttilyönnin – kunnes
viimein pääsen käymälään asti,
jossa seinän kokoisesta peilistä
mulkaisee takaisin

yhden miehen tungos.

Stocznia Gdańsk S.A.

Eksynyt turisti
telakan portilla.
Väsynyt vartija
ei tihku solidaarisuutta.

       Näpsikää kuvia,
       poseerailkaa,
       viekää ruosteetkin
                          nostureista.

Sade peittää maiseman
kuin Lech Wałęsan viikset
haukotuksen.

Kevät Wrzeszczissä

Ruostuneet putket
tageihin hautautuneet.
Ruskeat lehdet,
ruskea maa:
on kevät.

Paikallisjuna matelee.
Loisteputki sähähtää,
sammuu.
Tyhjässä vaunussa ärähtää
Krzysztof, hylättynä:
on kevät.

Pimeys syleilee,
lähiö kumartuu.
Yössä katolla hohtaa
valtava risti.
Jumala armahtaa:
on kevät.

Yhden miehen tungos III

En tiedä, onko tämä oikea hetki,
mutta mikäpä nyt olisi, joten
pahoittelen etten taannoin
– tuskin siitä on viittä vuottakaan –
kiinnittänyt asianmukaista huomiota
antamiisi vihjeisiin, joiden liian myöhään
ymmärsin ei-sanallisen naisellisesti
vastaavan kiintymyksen ilmauksiini,
joita en tosin ollut tehnyt, vaikka
halusin kyllä, mutta jotenkin se
hukkui siihen vellovaan epävarmuuteen:

olen yhden miehen tungos.

Omakuva huonolla kuonolla

Katselen peiliä,
sieltä toljottavaa FAILiä.
Tässäpä tämä mätänee,
elämä, en tätä mee
ylistämään runooni,
ettei tule kuonooni.

Monikulttuurista avaruusolioiden dialogia

– Mahaanmuuttajat.
– Tulevat tänne ja vievät.
– Yölieroksunta on niille rodullinen erikoispiirre.
– Mokomat naamanhalaajat.
– Tuputtavat pakkoklingoniaan.
– Syytän Marsin terraformaajia.
– Niitä punavihermädättäjiä.
– Oi aikaa.
– Oi avaruutta.
– Oi aika-avaruuksein tapainturmelusta.

Kiitos palautteestanne

Läpi hien, pierennän ja Nukkumatin sannan,
halki yön, pahki kuorsannan
lennähtää jämäkkä viesti:
”Nyt runoa, tai kuole pois.”

Ihanaa, kun joku välittää.
Anteeksi. Yritin kyllä.
Pinnistin ja puhkuin,
vaan ei tulllut ulos se
tuloste
               tai uloste.

Tämä oli hyvä elämä
– hetkinen, eipäs kun
paskahan se olikin.
Tai ei edes sitä.
Kuin lautasellinen
väljähtynyttä mämmiä.

Nytkö hyppään?

Vesa Epäkeskisen saaga, laulu II

Drive-in-hautaustoimistossaan jurottaa
Vesa Epäkeskinen, hän pudottaa
kumilangalla seinäkellon lattialle.
Napakymppi! Bonuspisteitä ainakin sata.

Ei yhtään asiakasta tänäänkään,
tai yksi oli, joka antoi
Hesburgerin alennuskupongin
ja pyysi tuplakastikkeen.

          Se olisikin melkoinen tapa mennä.
          Viimeinen voitelu paprikamajoneesilla,
          taivaan porteilta helvetin grilliin:
          ”Tulkaa takaisin, kun olette kypsiä tänne.”

Vaikka kaupan päälle saa
niin auton- kuin ruumiinkin pesun,
ei kelpaa, Vesa kiroaa.
Hän ajaa rampille itsensä.

Mutta pesuvaiheen pyöröharja
takertuu giljotiiniin.
Vesa Epäkeskinen on nyt puhdas
mutta elossa,
                            voi,
                                    niin elossa.