Puolityhjän jazz-klubin tanssilattialla heiluu kalastajalakilla ja lommoposkilla varustautunut tyyppi, jonka ikää on mahdoton määritellä. Hän ja naisseuralaisensa ovat ainoita, jotka ovat tanssineet koko illan.
Vaihdan kappaleen seuraavaan. Tempo tippuu hetkeksi hitaampaan poljentoon, ja mies viimein istahtaa alas.
Teen biisien välille pitkän feidauksen yrittäen kieli keskellä suuta pitää biitit synkassa, joten en huomaa kalastajalakkityypin liikkuneen. Äkkiä hän vain on dj-tiskin ääressä ja tuijottaa minua intensiivisesti.
”Näinksmä oikein? Soittelik sä tohon biisiin äsken jotain?” hän kysyy.
”E-eeen… kai?” vastaan hämilläni. Vai soitinko sittenkin vahingossa jotain säkä-ääniä sekaan? Sivusilmällä vilkaisen kanavaliukuja. Ei, kyllä se taisi ihan oikein mennä.
”Tosi tiukan saksofonisoolon vetäsit”, tyyppi jatkaa. ”Tossa edessä”, hän täsmentää viittoillen tanssilattialle.
”En mä kyl… tainnu…”
”Jaa. No se oli sit varmaan vaan joku hallusinaatio”, tyyppi toteaa kuin puhuisi säästä. Hän kohauttaa olkapäitään ja hyppää takaisin tanssilattialle.
Tässä vaiheessa havaitsen laittaneeni soimaan sen biisin, jossa on se neliminuuttinen rumpusoolo.
