Metrosta kotiin tallustaessani huomaan kolme tyyppiä tupakalla Piritorin uuden 24/7-kuntosalin kulmalla. Ihmettelen ohimennen ryhmän koostumusta: kaksi nuorta jätkää ja reilusti yli kuusikymppinen äijä, joka röhähtää: “No nih, mun vuoro, mun vuoro. Anna tänne.”
Kummastuneena vilkaisen tarkemmin seuruetta. Kyllä, pilveähän siinä poltellaan. Toinen pojista on ojentanut sätkän sedälle, joka alkaa imeä niin että koko naama vääntyy mutrulle.
“Pappa, pappa. Älä nyt kaikkea vedä”, toinen pojista sähähtää ja hamuaa tupakkaa, mutta ukko väistää sivummalle ja imee kahta kovemmin.
“Pappa! Anna tänne se!”, pojat huutavat juostessaan äijän perässä halki aukion. Heidän takanaan kirkkaasti valaistussa kuntosalissa hyväkroppainen tyttö tarpoo juoksumatolla seuraten uteliaana tapahtumia ulkona. Hän näyttää siltä kuin hetkenä minä hyvänsä astuisi valtavasta ikkunasta ulos torille, koskaan kuitenkaan lasin takaista maailmaa saavuttamatta.
Toinen pojista saa riuhtaistua sätkännysän vanhalta mieheltä. “Auh!” poika kirkaisee ja pudottaa tupakan maahan. “Kuuma.”
“Sä vittu vedit sen kaiken”, toinen jätkistä parahtaa. “Pappa, pappa, mä en yhtään nyt pidä tästä.” Ukko nauraa räkättää keskellä toria ja läiskii pilvipäissään reisiinsä.
Taustalla kuntosalissa tyttö vilkaisee kelloaan ja jatkaa määrätöntä matkaansa.
Urheilutupakkaa, totta tosiaan.
