Sunnuntai-iltapäivä. Vuorolento 8267 Maasta Marsiin. Tyhjä käytävänmutkabaari kuutoskannella. Krapulahikeä otsaltaan pyyhkivä, hitusen tärisevä kolmikymppinen mies istuutuu varovasti baarituolille.
– I-… hän aloittaa, nieleskelee hetken ja jatkaa: – …so.
Baarimikko läiskäisee laiskasti nappia ja olut alkaa valua tuoppiin. Toisella puolen tiskiä baarijakkaralla huojuva mies penkoo taskuistaan läjän muovikortteja ja viskaa yhden niistä baarimikolle.
– Tämä taitaa vielä toimia.
Baarimikko nyökkää ja ojentaa täyden tuopin miehelle.
– Melkoinen luottamus ihmiseen, tämä toteaa ja alkaa juoda olutta pitkin siemauksin.
Kuuluu metallinen pärähdys. Baarimikko ojentaa kortin takaisin.
– Tuli että ”ei myyntiä”.
Krapulainen mies nielaisee lopun tuopin yhdellä huikalla.
– No helvetti, hän vastaa ja röyhtäisee. – Mitäs nyt tehdään?
– Äh, merkkaan sen hukkaolueksi. Menet sitten jonnekin muualle koettamaan onneasi.
– K-kiitos… krapulainen sanoo häkeltyneenä. – Moni olisi kutsunut jo vartijat.
– Olin itse samassa tilanteessa puoli vuotta sitten.
– Tilanteessa? Missä tilanteessa sitten olen? krapulainen kysyy puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.
Baarimikko valuttaa toisen tuopillisen krapulaiselle.
– Anna kun arvaan: Otit menolipun, aioit aloittaa uuden elämän jossain siirtokunnista. Pelasit tai joit rahasi – tai sekä että. Nyt elät pummaamalla päivästä päivään ja yrität olla ajattelematta, että olet kusessa, kun parin viikon päästä tullaan perille.
Mies ei vastaa heti, vaan siemaisee tuopista hitaasti. – Jotenkin sitä oletti, että avaruusmatka olisi jotain vähän hohdokkaampaa kuin tämä… hän toteaa itsekseen ja heilauttaa kättään päänsä päällä. Sitten hän huomaa baarin takana seinällä monitorin, jonka reunassa lukee ”Live-kamera, keula”. Keskellä mustuutta erottuu juuri ja juuri pari vaaleaa täplää. Mies sohii monitorin suuntaan tuopilla. – Eihän täällä helvetti vieköön näe edes tähtiä!
– Niin, ei kai tätä miksikään Suureksi Seikkailuksi voi kutsua… baarimikko myötäilee. – Mutta kyllähän sinä lähtiessäsi tiesit, että matka kestää. Elämässä tuppaa vuodessa tapahtua kaikenlaista.
Mies juo yrmeänä. Kolauttaa tuopin tiskiin.
– Tiesin mitä tiesin. Olisinpa tiennyt senkin, mitä en tiennyt.
Mies nousee baarijakkaralta, tunkee paidanhelmaa housuihinsa. Katsoo baarimikkoa silmiin.
– Sanoit, että olit samassa tilanteessa… Miten sinä sitten pääsit takaisin… jaloillesi?
Baarimikko ei vastaa, vaan lähtee tiskin toiseen päähän, jossa hän avaa pienen henkilökunnan portin. Hän viittoo toista miestä seuraamaan. Tämä kävelee tiskin päähän hämmentyneenä, oikoen likaisen paitansa kaulusta.
Katsoessaan tiskin toiselle puolelle krapulainen nielaisee tahtomattaan suuhun jälleen pyrkivää oksennusta.
Baarimikko katkeaa vyötäröstä ja jatkuu monimutkaisena telineenä, joka on kytketty kiskoon lattialla. Miehen yläruumis on kiinnitetty laitteistoon melkoisen rujosti. Lankoja, putkia, ilmastointiteippiä ja sähkövempeleitä sojottaa sinne tänne.
– Kuka sanoi, että pääsin jaloilleni? baarimikko sanoo hiljaa ja sulkee tiskin portin. Hän palaa hanojen äärelle ja alkaa pyyhkiä niitä rätillä laiskasti.
Toinen mies laahustaa takaisin tuolilleen.
– Ehkä yksi vielä? baarimikko kysyy.
– Laita, mies vastaa. Tuijotettuaan hetken täyttä tuoppiaan hän kääntyy katsomaan baarimikkoa. – No kai sentään sait maksettua… velkasi? Tai mistä kyse sitten olikaan…
– Sainhan minä. Olen vapaa kuin…
– Lintu?
– Joku semmoinen.
– Mitä ne tekivät… siis…
– … paremmalle puolelleni? Kuka tietää. Johonkin siirtokuntasairaalaan? Kasikannen bordelleihin varaosiksi? Biomassaksi proteiiniviljelmille?
– Anteeksi että kysyin. Samanlainen.
– No ota yksi vielä. Sitten saat luvan lentää muualle.
– Yhtäkkiä aloin arvostaa kävelemistä ihan uudella tavalla.
– Jos veistelet nyt mitään ”toisellekin jalalle”-aiheista, en vastaa seurauksista.
Kumpikin hörähtää väsyneesti. Baarimikko rupeaa tiskaamaan laseja. Toinen mies tuijottaa tuoppiaan. Kuplat tanssivat oluessa kuin galaksijoukot.
