Illansuu. Kalliolaisesta korttelikapakasta kaikuu vanha iskelmä kadulle, joka on tyhjä lukuunottamatta baarin ovensuussa tupakkaa polttelevaa nuorehkoa naista. Hän puhaltaa savun ulos keuhkoistaan, jatkaa sitten kännykkäänsä:
– Mä luulin, et se romanttisuuttaan halus tavata täällä. Mut tyyppi onkin kantis.
– Eikä!
– Nimikkotuoppi ja kaikki.
– Ei saatana.
– Oli asettunut tiskin viereiseen kulmapöytään niin, että saattoi pyytää tilaamaan itselleen samalla, kun tulin.
– Ja sä maksoit?
– En mä edes huomannut ensin, se kävi niin luontevasti. No, täytyy mennä takaisin ja hoitaa tää jotenkin tyylillä maaliin.
Nainen tumppaa tupakkansa ja kääntyy noustaakseen portaat kapakkaan. Silloin teräsovi heilahtaa auki ja ulos paiskautuu keski-ikäinen mies. Hän liukastuu portaissa ja kaatuu naamalleen jalkakäytävän reunan lumikinokseen. Portailta hänelle huutaa kiharatukkainen lihava mies.
– Sinja ei ljuule minja ei njahnu!
– Ruslan, mitä sä nyt tolleen, kinokseen heitetty pärskii könytessään pystyyn. – En mä mitään—
– Sinja kaato njapuripjouta tjuoppi oman! Minja njain! Tjama ei mjikan rjakjalja! Porttikjelto!
– Joku väärinkäsitys… Älä viitti… Sitä paitsi mun takki—
Nahkatakki läsähtää miehen naamalle.
– Hei Sini! Odota… mies huutaa takin alta, mutta nainen ehtii luikahtaa sisään juuri ennen kuin ovi rämähtää kiinni Ruslanin perässä.
Mies kömpii seisomaan, pyyhkii lunta housuistaan. Puettuaan takin ylleen hän sytyttää tupakan ja kaivaa puhelimen povitaskusta.
– Mä täällä. Voitsä soittaa takas, mulla on saldo…
Puhelu katkeaa. Mies kiroaa ja paiskaa kännykän seinään. Hän jää hetkeksi tuijottamaan puhelimen kappaleita hangessa, huomaa sitten takkinsa napinläpeen unohtuneen neilikan. Hän viskaa sen puhelimen palasten sekaan.
– Tässä saatanan maailmassa ole vittu mitään romantiikkaa enää, mies mutisee itsekseen ja kävelee pois.
Korttelikapakan mainosvalot maalaavat aution kadun lumikinokset sinisen, punaisen ja keltaisen sävyin. Sisältä kuuluu äänekästä naurua, nuoren naisen kujerrus erottuu välillä joukosta. Kappale vaihtuu jukeboksissa, ja Georg Otsin ääni leijuu illassa:
Sinut kerran löysin, ystäväin.
Kuljit hetken yössä vierelläin.
