Yhden miehen tungos XI

Kierrän aukion toista laitaa,
mutta se kirottu kerjäläinen
ilmestyy eteeni silti
– onko se tehnyt
data-analyysin
päivittäisreiteistäni, hä,
välähtää mielessäni –
silmät rävähtämättä
minuun nauliutuneina
kuin niillä maalauksilla
jotka tuntuvat aina
tuijottavan kohti;
pengon taskuja turhaan
(bussikortti, plektra,
kuitteja, kynännysä) joten
ei auta kuin olla olevinaan
kuin en huomaisi miehen
valonheittiminä pyyhkivää katsetta,
syyttävän nöyrää,
mykkänä huutavaa
sanatonta anetta;
muljahtelen miehen ohi
(miksi tässä pitää olla
tällainen kapeikkokin vielä,
että on pakko tulla
niin liki, otsalla hiki),
enkä voi taaskaan sivuuttaa
häntä tyynenä golemina
vaan nyökkään kuin
vanhalle tutulle
– mitä hän jo alkaa ollakin –
mutta mies vain hymähtää ja kääntää
päänsä pois murahtaen
jotain halveksivan kuuloista
kuin häpeillen heikkoa
suoritustani: olihan
tässä koko päivä aikaa
varautua tähän hetkeen,
mutta nyt en voi kuin
väkinäisesti hymyillä,
äkkiä pois livistää
ja luvata itselleni huomenna
varaavani kolikon taskunpohjalle,
ettei tarvitse taas
varjoissa lymyillä kuin

yhden miehen tungos.