Yhden miehen tungos VIII

Kesken runonlausunnan katsekontakti
eturivin kaunottaren kanssa
sähköistyy niin, että
sydänalassa alkaa väristä,
suorastaan, kunnes älyän
rintataskun tutinan puhelimekseni:
rakkinerukka se siellä yrittää
kuin riivattuna muistuttaa minua
toisesta samalle illalle
samaan aikaan sovitusta keikasta
toisella laidalla kaupunkia,
jonne jo pitäisi kiiruhtaa
nousemaan haudasta
(näin pyhäinpäivän aaton kunniaksi,
mutta miksei toki muutenkin),
joten viskaan mikin yöhön,
säntään ulos ovesta,
ja pitkin Linnankatua loikkiessani
voihkaisen joka askeleella nähdessäni
baariin jääneen neidon silmät
kaikilla vastaan laahustavilla
zombeilla ja vampyyreilla
– pariin kertaan yksinään
katuojaan hyljättyinä –
varmaan haudassanikin

olen yhden miehen tungos.