Eräs manifestaatio
Ajattelin ruveta uusenemmistökommariksi.
Uusenemmistökommunismi vapauttaa yksilön valtion ikeestä sellaisella raivolla, että Ayn Randin luut pyörivät haudassa umpisolmuun. Aatesuunnan keskeinen opinkappale tulee olemaan kirjoittamani parikymmensivuinen powerpoint-pamfletti, jossa ylistetään SKP:n 1980-luvun kasinokeinotteluja puolueen varoilla merkittävimmäksi käänteeksi uuden ideologisen akselin löytämisessä.
Siinä uppoavat enbusket tekorankkuuden mutaan, kun listailen korvat sauhuten kommunismin virheitä, ihailen silmät kiiluen markkinataloutta ja joka välissä julistan yksilön vapautta tehdä mitä tahansa, koska tahansa ja miten päin tahansa kelle vain.
Aarne Saarista luen sen pari lausetta, että voin hänen aatehistoriallisesta kontribuutiostaan poimia huomaavaisesti palavan piipun logoomme. Käytännössä ”huomaavaisuus”-rasitteen nakkaan kuitenkin heti mäkeen kuin norttitumpin lätäkköön. Uusenemmistökommunisti puhaltaa yksilöllisyyden savut päin naamaasi!
Wahlroosille – tuolle vanhalle vässylle – totean, että totta kai tämä on enemmistön valtaa – eikä minkä tahansa enemmistön, vaan kommarienemmistön. Jo yksi enemmistökommunisti on nimittäin heti enemmistö, sillä yksilöhän on aina enemmistö itsessään.
Uusenemmistökommunisti haluaa purkaa ”valtio”-nimisen väkivaltakoneiston – sen verran nappaan marxengelsleniniltä tai mikä sen nimi nyt oli – mutta heti ja ilman välivaiheita. Että mitäkö rakennetaan tilalle? Ei vittu mitään. Vapaasti vellova enemmistökommunismin tila ratkaisee kyllä kaikki ongelmat itsestään.
Luonnon saastuminenkin lakkaa rasittamasta, kun vain tupakoidaan niin perkeleen epäystävällisesti. Ei siinä savussa näe, mihin suuntaan ilmasto muuttuu. Saati muuttaako joku jostain maasta jonnekin vai ei. Tai minkä värinen iho sillä sattuu olemaan. (Tässä vaiheessa todennäköisesti harmaa kumminkin.)
Vähänkös on tuore, ennennäkemätön ja kaikkien akselien ulkopuolinen poliittinen näkökulma.
Suutun tietysti verisesti, jos joku kutsuu minua uusenemmistökommunistiksi.
