Lidingö, Tukholma. Ruohottuneella laiturilla istuksii viisikymppinen korealaismies Ŏm Nam-il ja onkii. Peltiämpärissä polskii vain yksi pienehkö särki. Nam-il ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan huolestuneelta kalaonnestaan: hän nukkuu. Vapa on kiilattu käsinojan alta muovituolin takajalkaa vasten.
Huppariin ja verkkareihin sonnustautunut nuorimies lampsii tuolin vierelle. Hän rykäisee painokkaasti. Ŏm vain kuorsaa kovempaa. Tulija kaivaa taskustaan tupakan, työntää sen huuleensa, sytyttää ja puhaltaa henkoset. Sitten hän potkaisee muovituolin etujalkaa ja tokaisee äänekkäästi kröhöm!
Ŏm säpsähtää hereille niin rajusti, että on kaatua selälleen. Ongenvapa ponnahtaa irti. Silloin isompi vonkale nykäisee siimaa, ja onki lennähtää uhkaavasti kohti merta. Ŏm loikkaa sen perään hätääntyneenä.
– Sori… vieras sokeltaa ja nostaa kaatuneen tuolin pystyyn. – Mä sitä reissua tulin…
Nam-il saa ongen napattua viime hetkellä. Hän tempaisee laiturille hyvänkokoisen ahvenen.
– Reissua? hän ihmettelee irrottaessaan sätkivää kalaa koukusta. – Jaa jaa, matkaa… Te nuoret puhutte niin omituisesti.
Ŏm viskaa ahvenen ämpäriin. Hän poimii tuolinreunukselta maahan pudonneen puvuntakkinsa ja pyyhkii nenäliinalla ensin rintapielen Kim Il-sung -merkin, vasta sitten kätensä.
– Mahtaakohan minulla olla mukana kaikkia lappuja, hän mutisee ja naurahtaa itsekseen.
– Niin, mua kehotettiin teidän puoleenne- -
– Ejejei, se oli ihan oikein. Katsotaanpa…
Ŏm loihtii povitaskustaan kirjekuoren ja heilauttaa kulmakarvojaan kuin olisi tehnyt maagisen eleen. Hän ojentaa kuoren, mutta vetääkin sen takaisin juuri kun poika on tarttumassa siihen.
– Olettaisin, että teidän pitää ensin suorittaa leimavero sekä hallinnointikulut, Ŏm sanoo vakavailmeisenä.
– Mitä, täällä vai?
– Täällä, täällä. Missä sitten? Ŏm vastaa naurahtaen ja kääntyy katselemaan ulapalle heiluttaen kuorta kuin viuhkaa kasvojensa edessä.
– Okei, okei… Kortti ei varmaan käy?
– Käteistä, kiitos. Pari kiloa tuoreita ahvenia kelpaa toki myös.
Poika katsahtaa Nam-iliin suu auki loksahtaen. Tupakka tipahtaa alahuulesta laiturille.
– Vitsi, vitsi. Mieluiten dollareita.
– Täh? Ei mulla ole kuin kruunuja.
Ŏm huokaisee. – No mennään niillä sitten.
– Niin, paljonko se oli? hupparimies kysyy selaten setelirullaa.
– Ainakin tämän verran, Ŏm vastaa ja nappaa rahat jätkän kädestä.
– Heeei! Hetkinen! tämä huudahtaa.
– Kännykkä.
– Mitä?
– Kännykkä myös. Anna tänne.
– Älä nyt viitsi…
– Haluatko reissullesi vai et? Ŏm tivaa ja on heittävinään kuoren mereen.
– Ei oo todellista… nuorukainen manaa, mutta kaivaa puhelimensa taskunpohjalta ja ojentaa sen.
– Pah, toissasesongin Samsung… Ŏm tuhahtaa pettyneesti.
– No, riittääkö?
Ŏm punnitsee kännykkää ja setelinippua toisessa kädessään sekä kirjekuorta toisessa, sitten kohauttaa harteitaan ja ojentaa kirjeen jätkälle. Tämä rupeaa repimään kuorta auki kääntyessään pois.
– Hei! Ŏm huudahtaa. – Avaat sen sitten kotona.
– Mutta jos siinä on virheitä…
– Me Pohjois-Koreassa emme tee virheitä.
Hupparimies pyöräyttää silmiään, mutta tunkee kirjeen takin uumeniin ja lampsii autolleen.

Nam-ilin peratessa lähetystöllä kaloja hänen kollegansa Kwak Ki-ha kurkistaa keittiöön.
– Oho, onpa saalis.
– Ikuinen presidentti taisi tosiaan katsella suopeasti tännepäin, Ŏm vastaa ja jatkaa Rakastettu kenraali kutistaa etäisyydet taikuudella -laulun hyräilyä hyväntuulisena.
– Maltan tuskin odottaa… Ai niin, sinulla olisi ollut asiakaskin tänään.
– Juu, löysi perille kyllä. Kiitokset.
– Löysi perille? Jaa, pyysin kyllä tulemaan vasta huomenna uudestaan. Sanoin että olet tiistaisin kalastelemassa.
– Ihmettelin kyllä vähän, kun muistelin että emmekös me sopineet sen tapaamisen- -
– Niin ja Sergels torgetilta tuli joku vihainen puhelu.
– - -Sergels torgetille! Ŏm parahtaa. Hän tarttuu Ki-haa rinnuksista. – Mihin aikaan se puhelu tuli?
– Kymmeneltä.
– Kymmeneltä! Ŏm vaikeroi ja repii kalanperkeisillä kourilla hiuksiaan.
– Tai siis parikymmentä minuuttia yli, Kwak täsmentää nyppien suomun rintamerkistä. – Ihmettelivät, missä olet. Mitäs… Nam-il, mikä sinun on?
Ŏm on syöksynyt keittiön pöydän alle.
– Pieni virhe pääsi tapahtumaan, hän hihittelee hysteerisesti ja tunkee päätään roskaämpäriin. – Pieeeni virhe…
– Tule pois sieltä ja selitä! Kwak ärähtää.
Ŏm Nam-il punnertaa ylös pöydän alta ja lysähtää jakkaralle.
– Luulin että rantaan tullut tyyppi oli se diileri, joka minun piti tavata kymmeneltä, hän selittää voipuneesti. – Kymmeneltä illalla. Mitkä hiton hanttapulit kaupittelevat torilla keskellä päivää huumeita? Rappiokapitalismia, tosiaankin…
– Niin no… Kwak myötäilee ja istahtaa hänkin pöydän ääreen. – Minäkin kyllä ihmettelin sitä toista. Tivasin moneen kertaan, että näyttääkö tämä matkatoimistolta. Mutta se odotteli jonkin kuvauslupa-anomuksen päätöstä. Arvelin sinun tietävän siitä…
– Väkersin yötä myöten lappuihin Rakastetun johtajan kuviakin, juche-iskulauseita ja kaikkea, Ŏm vaikeroi.
Hetken miehet vain istuvat.
Sitten Ŏm hörähtää: – Rakastettu kenraali siis todella kutistaa etäisyydet taikuudella.
Kumpikin räjähtää nauramaan.
– Muista kertoa tuo myös kuulustelijoille, Kwak saa sanottua hohotuksen seassa.
Nam-ilin nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten. Hän katsoo kauhistuneena kollegaansa.
– Vitsi, vitsi, Kwak hekottelee noustessaan tuolilta. Hän taputtaa Ŏmia olkapäälle. – Laitahan nyt ne kalat, minä haen kimchin.