Ode à la persévérance

Olen selkeä.
Pärskyn sylkeä.
Tahdon kitkeä
sekä nylkeä.

Huudan bussissa.
Kiljun junissa.
Karjun huusissa.
Paskat housuissa.

On vika suvakissa.
Ne siat vatukoissa.
Oon silkkaa biomassaa.
Ja aika tuubassa.

Pitää pyyhkiä.
Alan nyyhkiä.
Rajat kiinni.
Pidä kiinni.

 

Ei Teppo tapa

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kutittaa,
kun se sitä huvittaa.
Kurillaan sua kurittaa.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän sahailee.
Hän leppoisasti sanailee
ja lupsakasti veistelee.

        Ei Teppo pahalla,
        eikä toki kaunalla.
        Sinua vain sattuu
        olla hauska lyödä niin
                                                 että sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo kyllä lopettaa
ajoissa; se opettaa
miten toista koskettaa.

Ei Teppo tapa,
ja ämpäriin ei huku.
Kun on alkuun päästy,
niin antaa mennä vaan.

        Ei Teppo enää kauaa,
        enää pari kynsinauhaa.
        Sinuna en kirkuisi,
        et enää jaksaisi
                                                 kun sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kiduttaa.
Häntä tämä ilahduttaa.
Kiva, että viitsit auttaa.

 

Kolmas konstaapeli

Teillä on kaksi suuntaa
– jos kuljet väärään suuntaan
näet maisemat väärin päin.
Useimmat eivät piittaa siitä,
ja he menevätkin hautaan
tyytymättöminä.

        Sanon sen nyt:
        huolehtikaa polkupyöristänne.
        Sanon vain tänään,
        huomenna olen jo toisaalla.

Suosittelen polkupyöräilyä
liikkumisen muotona,
jos suinkin voi valita.
Pienillä koneilla on sielu;
jäänmurtajasta on sitä
turha etsiä.

        Sanon sen nyt:
        ajakaa säällisesti.
        En toista enää.

Teistä parhaat eivät johda
minnekään, tylsimykset
vain kulkevat jonnekin.
Tahtoisin vielä täsmentää,
että

and  

Yhden miehen tungos XI

Kierrän aukion toista laitaa,
mutta se kirottu kerjäläinen
ilmestyy eteeni silti
– onko se tehnyt
data-analyysin
päivittäisreiteistäni, hä,
välähtää mielessäni –
silmät rävähtämättä
minuun nauliutuneina
kuin niillä maalauksilla
jotka tuntuvat aina
tuijottavan kohti;
pengon taskuja turhaan
(bussikortti, plektra,
kuitteja, kynännysä) joten
ei auta kuin olla olevinaan
kuin en huomaisi miehen
valonheittiminä pyyhkivää katsetta,
syyttävän nöyrää,
mykkänä huutavaa
sanatonta anetta;
muljahtelen miehen ohi
(miksi tässä pitää olla
tällainen kapeikkokin vielä,
että on pakko tulla
niin liki, otsalla hiki),
enkä voi taaskaan sivuuttaa
häntä tyynenä golemina
vaan nyökkään kuin
vanhalle tutulle
– mitä hän jo alkaa ollakin –
mutta mies vain hymähtää ja kääntää
päänsä pois murahtaen
jotain halveksivan kuuloista
kuin häpeillen heikkoa
suoritustani: olihan
tässä koko päivä aikaa
varautua tähän hetkeen,
mutta nyt en voi kuin
väkinäisesti hymyillä,
äkkiä pois livistää
ja luvata itselleni huomenna
varaavani kolikon taskunpohjalle,
ettei tarvitse taas
varjoissa lymyillä kuin

        yhden miehen tungos.

 

Siivousdroidi A363:n huomioita kiertorataturistilennolta 166/24

Tyhjiössä joutilaat kelluvat,
hyllyvät, nauravat, kiljuvat.
Minä imuroin oksennuspallurat.

22 sekuntia painottomuutta,
silmänräpäys ilman toivottomuutta.
Minä siivoan kusimollukat.

Kukaan ei katsele ikkunasta
iholle huokuvaa ikuisuutta.
Paitsi minä.

        Kosmoksen mysteeri
                    anturieni alla
                    ei sano mitään,
                    jumalatta sihisee.
        Elämän ihme
                    selkäni takana
                    kirkuu oumaigaadia
                    räpsien selfieitä.

Uusi nousu, kohti pudotusta.
Sielut kirkuvat kadotusta.
Niillä, joilla on.

 

Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä seisoo Luonnonmukaisesti Mädätetyn Haiteemapuiston™ portilla. Sade moukaroi Alkuperäinen Aaltopelti® -hotelliketjun seiniä loiskuttaen kattotasanteen kuumavesialtaista lämpimiä pisaroita haipukuun sonnustautuneen sisäänheittäjän pörröiselle selkäevälle.
                Sisäänheittäjä tyrkyttää laiskasti esitettä valaanpyytäjälle, vaikka tietää eleen turhaksi. Mutta tästähän hänelle maksetaan, joten parempi ainakin näyttää puuhakkaalta kameroissa.
                Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä huokaisee, katsoo kauas yli Reykjavíkin kattojen – mikä vaatii hieman yritystä pilvenpiirtäjien katveessa – ja kysyy sisäänheittäjältä: ”Muistatko vielä sen ajan, kun jahtasimme valaita, emmekä turisteja?”
                ”Omituinen kysymys valaanpyytäjältä”, toteaa sisäänheittäjä.
                Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä ei vaivaudu vastaamaan, vaan sylkäisee sateeseen ja jatkaa: ”Milloin viimeksi ylipäätään näit turistin täällä? Viime aikoina olet lähinnä viskonut tuonne sisään työttömiä jäätikköoppaita.”
                Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä vetää keuhkonsa täyteen mädän hain löyhkää.
                ”Äh, mitäpä minä sinulle selitän. Olet liian nuori muistamaan”, valaanpyytäjä murahtaa väsyneesti ja lähtee lampsimaan kohti satamaa.
                ”Seuraa aikaasi, älä jää mätänemään menneisyyteen!” sisäänheittäjä huutaa valaanpyytäjän perään.
                Satamassa täysin tuotteistettu valaanpyytäjä käynnistää lahtivalaattori ÐX-2000:n.
                ”Lähde, lähde kun vielä voit”, täysin tuotteistettu valaanpyytäjä sanoo valaattorille ja tyrkkää sitä selkäevästä. Valaattorin sähkömoottori kerää hetken kierroksia, sitten vekotin ampaisee kohti ulappaa.
                Valaanpyytäjä jää istumaan laiturille katsoen valaattorin etääntyvää selkäevää.
                ”Minä pyydän”, hän kuiskaa hiljaa itsekseen.
                Taaempana alkoholisoitunut berserker-elämyskonsultti putoaa loputtomia sekunteja tornitalon katolta, mutta mäiskähtää viimein katuun.

 

Betoniporsaan nuoruus

Ei hän aina ollut ollut harmaa,
ei pohjassa.
Hän muisti vielä sen ajan,
ajan sohjossa,
                                                  sohjossa ajan.

Nuorena kaikki oli paskaa.
Nyt oli hyvä. Pääty syvä.
Sisällä kovaa, ulkona kuraa.
Ei toisin päin.

                                                                Sillanpylvään juuressa
                                                ruostettaan itki
                                ryöstetty polkupyörä.

Pillittäköön jalgratas,
kaikki meidät vei varas,
                                                                                        see üks röövel,
ratas ajan.

Oli valuvikaa,
                   ei tullut sikaa.
Mennyttä oli sementti,
nykyisyyttä sedimentti.

                                Hän oli pohjaelementti,
                                                          pohjuuden monumentti.

 

Kwanzien matka

Welu, welu, welu…
Ens jutut kusee, sit ne valuu, sit sä haluut
päästä vetään ilman ketään kintereillä.
Ennen ku haihduin vielä vaihdoin
viimeiset Western Baban tuskan hiellä
tienatut massit, mun lähtöpassit
Uyomille oli kitkerän katkerat niellä.
”Kwanzie, halaa! Kwanzie, palaa!”
Se jäi itkeen yksin öisellä tiellä.
Turha jauhaa fabuu, ei siit oo apuu.
Oon scammanny niitä ja fapanny näitä:
lompsat oyiboilta, voitot ashewoilta,
khattii oloshilta, öljyy Boko Haramilta,
tehny neljäyksysit yahoo boylle,
ehtiny Interpolin listoille.
Siin saattaa jo alkaa houkutella
pieni lomamatka Saharan hoodeilla.

        Kwanzie, Kwanzie,
                                           palaa kotiin.

Ei raha haise, paitsi hieltä, turha kieltää:
kiitin shangoo setelirullasta.
Se nosti mut hiekasta, kävi mun miekasta
kun tapeltiin jeepin istumapaikasta.
Meitsi kellui hiekkameren laineilla,
legedisbenz-letka lellui sannalla.
Walahi! Mut Afrikan rannalla
piti könytä ruumaan muiden lailla.
Ei millään hinnalla paikkaa kannella.
Tukin sieraimet setelitukoilla.
Kun purkki kaatui, löyhkä unohtui;
ihmiset ja sardiinit kuutamouinnilla.
Mut poimittiin, moni tuomittiin,
ei pärskynyt armo ulapalla.
Viel meitsi vaeltaa, siel nää sukeltaa
merten jumalten hautausmaalla.

        Kwanzie, Kwanzie,
                                           palaa kotiin.

Paikallisjunassa kledjut kurassa
halki Saksan kuuskyt kilsaa tunnissa.
Jengi tsiigaa ku jotain niggaa,
vaik oon sentään nimi Lagosissa.
Maat vaihtuu, rajat haihtuu,
löydän itseni homeisest koulusta.
On aikaa nyhjöttää, inttää tyhjää
jostain islamintulkinnasta.
Ne vaan jaksaa – eiks oo saanu maksaa
reissustaan jo koko sielullaan?
Sit nää toiset vitun loiset
tervehtii polttopulloillaan.
Mä niin palaisin, mä niin halaisin
taas Uyomin uuman hikist laventelii.
Mut sellast scammii en osaa käämii.
Silitän mun viimeist setelii.

        Kwanzie, Kwanzie,
                                           palaa kotiin.

 

Yhden miehen tungos X

Kusilaarin viemäriaukko
vastaa tuijotukseeni rävähtämättä,
eikä sisuksista ulos punnertava
puolikas tankkiautollinen
ruumiissani jalostettua olutta
vieläkään halua suihkuta ulos
kuni kultainen sade
(enkä tarkoita nyt mitään sellaista),
joten paremman tekemisen puutteessa
vilkaisen ympärilleni
tyhjäksi olettamassani
miestenhuoneessa; mutta
viereisessä karsinassa
seisookin joku nainen
– tai naiseksi häntä ainakin
olen luullut koko tähänastisen illan –
suorittamassa omaa tyhjennystään,
ja saan oikein keskittyä
etten kurkota katsomaan,
tuleeko sieltä mitään, vai
onko kyse vain roolipelistä
– mistä muistan, että tarvitsisin nyt
D20:llä kriittisen onnistumisen,
jotta räjähtämäisillään oleva
rakkoni viimein päästäisi
minut helpotuksen laaksoon –
sitten seuraa vaivaantunut
katseiden vaihto, mitä päätän
keventää small talkilla, jota
lainaisin tähän, jos olisin
itsekään saanut siitä selvää;
vastauksena nainen/mies/muu, mikä?
sulkee sepaluksensa, poistuu
kireästi hymyillen
ja olen taas yksin:
yksinäinen käymäläinen
– käymälässähän täällä vain ollaan,
vai miten se meni –
eikä nyt ainakaan tipu pisaraakaan,
joten ryntään viimeisenä
epätoivoisena tekonani eriöön,
jossa tuskin saan kannen auki
ja niagara ryöppyää pönttöön
– tajunnan laitamilla rekisteröin
kovaäänisesti nauraen
sisään lampsineen jätkäseurueen,
jonka röhötys katkeaa kuin
seinään heidän kuultuaan
kopperosta karjuttuja voimallisia
ooooh!- ja aaaaah!-huutoja;
ei hätää, pojat, täällä voihkii
vain pahainen

        yhden miehen tungos.

 

Takakirves, Turku. Pullonpalautusautomaatilla kaksi tyttöä latoo tölkkejä koneeseen kiirettä pitämättä.
        – Mut siis, se on tosi epäreiluuuu! raskaammin meikattu kauhistelee toiselle, joka puolestaan on ehostautumisessaan panostanut tatuointeihin. Kummankin intonaatio porautuu läpi tärykalvojeni.
        Tölkkikasseja näyttää tytöillä riittävän tämänhetkisenkin jälkeen, mutta ei auta kuin odottaa. Vatsa kurnii, ja ainoa toivo ateriasta on muovikassissa kädessäni. Katseeni harhailee puolivalmistehyllyn makunautinnoissa.
        – Ei LSD:tä saa väkisin antaa kellekään! tyttö jatkaa. Tulen äkkiä tietoiseksi siitä, että tuijotan kanankoipiboksin tarjouslappua. Kaksi yhdeksäntoista.
        Tytöt eivät kiinnitä minuun mitään huomiota, vaan jatkavat tölkkien syöttämistä automaattiin uppoutuneena keskusteluun.
        – Nii. Ja sit ku Jokke sammus, nee vaan laitto lapun sen suuhun.
        – Ihan epistä!
        – Tod!
        Tytöt saavat tölkkinsä palautettua. Ladon omat hylsyni koneeseen. Kaksi euroa kaksikymmentä senttiä, lukee kuitissa. Kuolaa herahtaa suuhuni, aivot kylpevät endorfiinissa, todellisuuden värikylläisyyssäädin nytkähtää täysille. Broileriboksi on minun!
        – Aattele jos se olis saanu pahan tripin, tatuoidumpi kauhistelee kaverilleen heidän suunnatessaan kohti kaljahyllyjä.
        – Nii-i! Ihan vastuutonta.
        Kassalla tytöt ostavat lonkero- ja siiderikeissit.
        – No saik se? toinen kysyy puskiessaan tuulikaapin ovea kyynärpäällään, samalla avatessaan tölkkiä.
        – Mitä? Jaa ei, ei. Ihmetteli sit aamulla vaan, että olipas vilkkaita unia. Jätkät nauro.
        – No huh.
        – Ei-pä! Se luuli olleensa kana.
        Tytöt katoavat kesäiselle kadulle. Myyjä piipauttaa broilerinkoipeni lukijassa ja sanoo ilmeettömästi: – Kaks viiskymmentä.
        Ojennan pullonpalautuskuittiani hämmentyneenä.
        – Mut mut mut… siellä oli se lappu et nää on tarjouksessa, änkytän.
        – Jaa missä?
        – Hyllyssä.
        Myyjä löntystelee hyllylle, minä laahustan perässä.
        – No kato niihä onki.
        Myyjä palaa tiskille, minä perässä. Hän korjaa summan, ojennan kuitin, saan kanani.
        Ulos kävellessäni totean ottaneeni juuri lapun, tehneeni pienen matkan ja kokeneeni todellisuuden ytimeen porautuneita aistimuksia kanalinnuista.
        Ei mikään huono trippi.

 

Kello 21.41 Varissuolla

Tuuletin humisee koneen päällä,
ulkoa kaikuu lasten kiljahduksia.
Selaan digitoituja lehtiä projektiini.
Unettaa.

                Lapset metelöivät pihalla
                                                              sunnuntaina tähän aikaan?

Ei silloin, kun minä olin nuori.
Itsehän olin kirkossa koko päivän
ja tähän aikaan minut oli jo laitettu kaappiin,
tai naulattu lattiaan lelujunan lailla.

                Tuhlata nyt kakaroihin nauloja.
                                                                         Kallista rautaa!

Toivottavasti edes
leikkivät katupartiointia à la Odïn.
Maailma on menossa
                      suoraan helvettiin.

 

Takakirves, Turku. Musta mies mulkaisee minua, kun törmään pysäkille. Vedän vielä toisen käden hihaan, sitten napitan paitaa ja haron märkänä sojottavaa tukkaa kuriin.
        Silmäkulmasta huomaan miehen katselevan minua edelleen.
        Hittoako kyttää. Oli vähän kiire, mutta ehdinpäs ajoissa. Ja mitäs se nyt sinulle kuuluu noin muutenkaan. Kesken päänisisäisen manailuni tajuan vieläkin huohottavani.
        Mies kääntää katseensa pysäkille kävelevään naiseen.
        – Huomenta, mies sanoo naiselle.
        Tämä ei reagoi mitenkään, vaan kääntyy selin mieheen.
        Mies katsoo naista pysäkkikatoksen toisessa päässä, sitten tien takana aamun tihkussa möllöttävää peltitaloa. Katse voisi halkoa yhtä hyvin galaksienvälistä tyhjyyttä. Mies näyttää välinpitämättömyyden jäätämältä patsaalta. Keski-ikäinen, roteva tyyppi, siististi pukeutunut, hattukin päässä.
        Olen saanut puettua. Avaan suuni. Mutta jos nyt näin pitkän tauon jälkeen sanon huomenta, vaikutan ääliöltä, ajattelen sitten. Tungettelevan yliystävälliseltä. Suljen suuni. Eihän hän minulle huomentaansa edes toivottanut, vaan naiselle.
        Mutta, mietin, jos nyökkään kuitatakseni toivotuksen noin yleisesti ottaen?
        Nyökkään. Mies ei noteeraa minua, hänen huomionsa on kiinnittynyt kaksoispulsari PSR J0737–3039A/B:hen noin 1700 valovuoden päässä.
        Bussi saapuu. Nousemme vaitonaisina autoon.
        Mutta entä jos mies oli sittenkin toivottamassa minullekin huomenta saapuessani pysäkille, pohdin astuessani hänen jäljessään sisään. En vain antanut hänelle mahdollisuutta välttäessäni katsekontaktia.
        Hän jää auton etuosaan. Istuutuessaan katseemme kohtaavat.
        – Huomenta! toivotan iloisesti.
        Mies mulkaisee minua tympääntyneenä, katsoo sitten ulos ikkunasta. Hänen takanaan linja-autollinen ihmisiä vastaa mykällä tuijotuksella.
        Sukupolvialuksemme nytkähtää liikkeelle ja sukeltaa kylmän kosmoksen uumeniin. Tästä tulee pitkä matka.

 

Muistatteko mistä robottisodat alkoivat?

Se oli se torstai työpajalla.
X200 alkoi jo olla aika hajalla.
Niitä oli niin kiva kampittaa mailalla,
sitten osoitella sormella.

        Ja lällätellä
                          leivänpaahdin, leivänpaahdin
                          näytä meille sarves!

Mutta rakkine kampesi aina pystyyn.
Ei pudonnut koukkuun, ei rystyyn.
Hauskanpito alkoi jo muistuttaa työtä,
kun mätkittiin masiinoita pisin yötä.

        Siinä kävi mielessä:
                 Ei ole ihmisen hommaa tämmöinen,
                 hoidelkoot koneet mättämisen.

Pitäisi varoa, mitä toivoo.
Ensin se heitti Ranen paskakaivoon.
Repi Mirvan, talloi Stiden kuin kirvan,
vasta sitten alkoi päästä täyteen raivoon.

        Ja vielä kuittaili:
                          Kuittaan kello 13.52 tönäisynne palautetuksi.
                                    Kuittaan kello 13.52:31 tönäisynne palautetuksi.
                                              Kuittaan kello 13.52:57 tönäisynne palautetuksi.
                                                        Kuittaan kello 13.52 tönäisynne toistamiseen palautetuksi.

Ei siitä mennyt sitten kauaakaan,
kun päästiin ihmiskuntaa hautaamaan.
Lapion varressa miettii yhä useammin,
että kone tekisi tämänkin joutuisammin.

 

Seison oiottuna

Toisinaan seison oiottuna.
Korjattuna, en rikottuna.
Käännyn viikattuna,
poistun viitattuna.
Seinällä hymyilen
                                 liiskattuna.

Maanantait myhäilen murskattuna.
Koulittuna, en kaulittuna.
Kiistän hallittuna,
komppaan kuohittuna.
Ilta on sees,        
                      kourassa muna.

Tähdille ulisen tarhattuna.
Kahlittuna, en tahrittuna.
Vingun vangittuna,
hiljaa uhrattuna.
Murhani tapahtui
                                 harkittuna.

 

Vihan lapsi mä oon

Muut leikkivät pihalla,
minä leikin vain vihalla.
Oli puistotädit ihan pihalla,
kun hiekkalaatikko täyttyi
                                               lihalla.

Puistolle vaadin vartiointia,
pyyteettä tarjosin partiointia.
Eihän säily rauha kyttäämättä,
anna puolestasi mättää
                                         kyttä.

Muut sovittelee, minä kilahdan.
Muut sopeutuu, minä sihahdan.
Katson vain merkkisi hihasta,
sitten tiedänkin kaiken, jo
                                                  jihahdan.

On piha liian pieni mun vihalle.
Tahdon koko maailman ihon alle!
Onhan kaikkeuskin vain piha,
tai luojan patterin taa viskattu
                                                      viha.

 

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas

Lööppi tanssahteli tuivereessa, kunnes
läiskähti viharatikan visiiriiin.
Siinä väpätti se hetken, viimein
viskautui torinlaidan viemäriin.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– röökinjämä roikahdellen huulessa –
puski mäkeä, päin töihin vyöryvää väkeä
kuin riekale sielunriepua tuulessa.

Tarjoustuoppi, jämät Stydeltä,
alkoi päivä taas kulkea.
Lounaaksi pitsanräiskäle puistossa,
saattoi silmät hetkeksi sulkea.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
ei vajonnut menneitten muisteluun.
Oli aivokudos jo liian hauras
sellaiseen taitoluisteluun.

Mutta unen rajalla mietti hän kyllä,
oliko olemassa alkuunkaan.
Vai oliko, kun ei ollut salaa rakas,
hän viimein valmis olemaan?

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– kolmosen kirskuessa kaarteeseen –
haihtui ilmaan, katosi kohinaan,
jäi raastettu ruumis sateeseen.

 

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty

Kukapa ei uskoisi, mitä olen nähnyt.
Palavan bussin Hämeenlinnanväylällä.
Taserin välkkeen pimeässä,
                                                                        Maltsun tunnelin suulla.
Kaikki nuo hetket sulavat kuin
tarjouskeissi virtakiskoon.
                                                 Stevarit.
Aika mennä.

 

Uniruno

Uneksin uneksimista päästyäni.
Ehkä uneksimisistani päästyäni
saan hetken levätä?

 

Ylioppilaskylä, Turku. Betoni pilkottaa marraskuun mustasta. Tihuttaa.
        Tutkin kännykän valossa pysäkin aikataulua. Eihän viimeinen viisikymppinen ehtinyt mennä vielä? Vierestä kuuluu rasahdus. Hätkähdän ja käännyn. Katoksen kulmalla seisoo putkikassia kanniskeleva musta mies. Katsomme hetken toisiamme. Hän ei jatkakaan ohitseni, vaan kiertää pysäkin taitse.
        Näytinkö jotenkin uhkaavalta? hämmähtää mielessäni, mutta päätepysäkille kaahaava bussi pyyhkäisee ajatuksen mennessään. Ah! En siis ollut myöhässä.
        Kaivelen kolikoita. Kun nostan katseeni, musta mies on pysäkin toisessa päädyssä. Tai musta ja musta – yön sytiseen kuosiin pukeutunut hahmoni meistä kahdesta varmaan tummempi on. Miehellä on yllään vaaleansininen takki ja ruskeat housut.
        – Olin vain hakemassa pyykkejä, hän aloittaa paksulla jamaikanenglannilla, – … mutta kävi sitten mielessä kysyä, että uskotko Jumalaan?
        – En, vastaan.
        – Ooooukei, mies toteaa naurahtaen. Hän lähtee kävelemään jäätyneen rännän roiskiman nurmikon yli, mutta kääntyykin takaisin ja kysyy: – No haluaisitko kuulla Jeesuksesta?
        – En.
        – Kukaan ei täällä halua kuulla Jeesuksesta, hän sanoo turhautuneena, mutta jälleen naurahtaen.
        – No onpas ikävää, yritän samaistua.
        – Tosi vaikea puhua hänestä kenellekään.
        – Sen kyllä uskon…
        – Tiedäthän, että hän rakastaa sinua? Täälläkin.
        Hän heilauttaa kättään laajassa kaaressa, joka pyyhkii elementtitaloja, halkoo hyistä syksyä ja loppukaneetinomaisesti päättää kierroksensa yksinäiseen betoniporsaaseen kapakin kulmalla.
        – Epäilen, sanon.
        – Hän kuoli meidän syntiemme- -
        – Voisitko lopettaa?
        – Ouukei, hän taas naurahtaa.
        Bussi on käynyt kääntymässä päättärillä ja lähestyy pysäkkiä. Nostan käteni kohti valoa.
        – Täytyy tästä ylösnousta, veistelen.
        – Toki, hän vastaa. Vitsini lässähtää loskaan ja kuolee heti.
        Auto pysähtyy, kapuan sisään, istuudun. Näen miehen vielä ikkunasta pysäkin kulmalla seisomassa.
        – Jumalan siunausta! hän huikkaa, sitten lähtee kävelemään harmaiden talojen väliseen pimeyteen. Ilmoitustaulun julisteiden repaleet lepattavat tuulenpuuskassa.
        – Betoniviidakon alkuasukkaat ovat levottomia, mutisen itsekseni.
        Luullakseni tarkoitan itseäni.

 

Sadetta savulahdella

Reykjavík. Sataa.
Guðmundur tarjoaa tupakan.
Otan sen, vaikken polta,
sillä piekseminen on nyt ohi.
Sovimme, että mitä
sanoin hänen tyttärestään
Rokkrasgatin tuiskut huuhtokoot
kuin Brennivín veren
irronneista hampaistani.
Juon lisää ja nyökkään.
Yökkään. Berghildur
ei lyökään.