Lonttisten kulmilla, Turussa. Pari ei-niin-raffinoitua miekkosta seisoskelee karaokebaarin edustalla. Toinen imaisee sähkötupakastaan.
– Koit sääki, hän sanoo toiselle.
– En! tämä vastaa tiukasti.
– No ot ny. Tupakkaa se vaa o.
– Eikä ol. See om pelkkää nikotiinii. Karseet.
– No semmottos mää just sanosi. Tupakkaa.
– Mitä see semmone tupakki o, ko pelkkää nikotiinii o valla va? Karseet myrkkyy, eikä maistu milttä.
– Hyvää tää o. Maistuu lakritsilt. Ota ny.
– Mis ova häkä ja terva, mää kysyv vaa.
– Saa tätä tervam makusenaki varmaa.
Sähkötupakkamies imaisee pitkät savut ja puhaltelee liioitellun nautinnollisesti. Toinen sylkäisee seinustalle mustanpuhuvan räkäklimpin.
– Ei tupakka ol pelkkä nikotiini, hän tuhahtaa. – Yhtä hyvi mää voisi sit vettä heroiinni.
– No ota ny yhret hatsit.
– E.
– Mammari.

 

Valkoista kohinaa

Väännän monster truckin käyntiin.
Koko lähiö ärjäisee
ja Munterinkadun asfaltti ulvoo.
Runostuopin terassi kiljuu hurraata.

Punaisilla ohitustielle.
En kumarra mitään lakia.
Keskisormea bussikuskille.
Pitää hakea kakarat viikonlopuksi.

Miten niin olen myöhässä?
Miten niin et saanut maksuja?
Miten niin ne kiroilee?
Vitun ämmä, sä vain huudat
valkoista kohinaa.

Parkkeeraan penskat Heselle.
Ehdin Masan Baariin yhelle.
Kun palaan, on vanhin karannut.
No vitut siitä murjottajasta.

Safkaa, pussikaljaa, kämpille.
Opetan keskimmäistä flirttaamaan,
mutta se piiloutuu vaatekaappiin.
Ton ikäsenä isäs polki jo talkkarin muijaa.

Miten niin ei oo maitoa?
Miten niin oon kännissä?
Miten niin tv savuaa?
Vitun kersat, ei täällä kuule edes
valkoista kohinaa.

Maanantai, viimein hiljaista
– ainakin kyttien tuloon asti.
Vanhin on saanut turpaan somaleilta.
Menisivät nekin niihin töihin, jotka multa vei.

Ja eikö eksäkin taas soittele.
Tivaa kenen rintsikoissa on keskimmäinen.
Kai se löysi ne kaapista.
Olis vittu onnellinen että edes joku vapautuu.

Miten vitun kauan vielä?
Miten syvään vielä?
Mitä vielä pitää niellä?
Ei tää vitun elämä ole kuin vitun
valkoista kohinaa.

 

Hetkiä Janos Valmusen elämästä: loppu

Tämä tuppukylä on symbolinen kohtu,
josta kaikki ovat karanneet
sinisillä limousineillaan.
Vain minä prötköttelen enää
sivuhuomioiden sivuvaunussa.

Hetken tähtipölynheitin suunnattiin
minuunkin – vaan kun erehdyin
jotakin itsestäni luulemaan,
ivanaurua totuin kuulemaan.

Näinkö ne oikeatkin tähdet
palavat tuhkaksi ennen
kuin edes syttyvät?
Onko jokainen tuikahdus
nöyryytyksen leimahdus
– hesalaishipsterin
ironinen luikautus?

Te, jotka ette aisti kauneutta
lähiöpubeissa tai bussipysäkeillä;
te, jotka kaahaatte läpi elämänne
kuin olisitte aina kakskytyksi;
te, jotka vain marssitte
suoraan studioon;

jääkää paskantärkeilemään
tuontioluttuoppeihinne
ja knoppitieteilemään
radio-ohjelmiinne.

Tämä on loppu.

 

Ilon aatto (2013)

R. Ahlsten: Ilon aatto (2013), vesiväri, 28 x 28 cm

 

Rakastan sinua kyrpä otsassa

Rakastan sinua kyrpä otsassa.
Rakastan sinua niska limassa.
Rakastan sinua aamuisin
kin.
Rakastan sinua ihan homona –
heterona vasta
rakastan
kin,
sinua.

Rakastan sinua kun katsomme realityyniinku.
Rakastan sinua kun sanot jo väsyneesi.
Rakastan sinun väsyneisyyttäsi.
Rakastan sinua, väsynyt.
Rakastan sinua,
vaikket kysynyt.

Rakastan sinua, kun et tule.
Rakastan sinua, kun en tule.
Rakastan sinua, kun en
rakasta sinua.
Rakastan sinua.
Rakastan sinua.

Rakastan sinua,
kyrpä otsassa.

 

Bussipysäkilla. Vilkaisen puhelimen kelloa. Kas, viesti vastaajassa. Näpäytän nappia. Odotan.
Tuuttaus katkeaa rasahtaen. Sinulle on… yksi… viesti. Pimmm.
– Onnea, olet voittanut iPhone 5:n. Tule lähimmälle R-kioskille ja tunge se perseeseesi.
Viesti päättyy naurunremakkaan. Suljen puhelimen.
Tihrustan kadun toisella puolella räntäsateessa häämöttävää kioskia. Näinköhän se mahtuu sinne, tuumin.
Bussia ei edelleenkään kuulu.

 

28 statusta myöhemmin

Maanantai.
Kolmas päivä romahduksen jälkeen.
Kulkukissa nilkutti tienvartta.
Täällä on siis elämää.
Ellen vain kuvitellut sitä.
Mutta miksi se raahasi jalkaansa?
Ei lainkaan lol.
Äkillinen hinku jakaa
oli ylitsepääsemätön,
joten nakuttelin
mökin seinät täyteen.
Kopioi statukseesi, liketä!
Huomenna on löydettävä ruokaa.

Perjantai.
Kauppakeskus veden alla,
joten lähdin kohti sisämaata.
Vilja lainehti aamu-usvassa.
Sääli etten voinut jakaa sitä.
Moottoritiellä loputon jono
ja mädäntyvien ruumiiden
mieltäkääntävä löyhkä.
Keräsin kuitenkin säilykkeitä
pienen pakettiauton täyteen.
Sääli etten voinut jakaa niitä.
Mutta sääli on sairaus.
Tykkää jos samaa mieltä!
Illalla kaupunkiin.

Sunnuntai.
Ei valoja missään, eikä ääniä.
Odottelin metsikössä aamuun asti.
Vain hiipuvia tulipaloja ja ruumiita,
ruumiita, ruumiita…
On löydettävä sähköä.

Tiistai.
Innovaatiokeskuksen kellarissa
generaattori ja nettiyhteys.
Päivitin statukseni.
Yksi tykkäys!
En tunnista nimeä.

Lauantai.
Ei helvetti, se on stalkkaaja.
Niitä on siis vielä jäljellä.
Nyt toivon, että kaikki
todella olisivat kuolleet.
Toivon myös jälleen
jättäneeni väliin sen pirun
tosi-tv-karsinnan.

Maanantai.
Tein pari hämäysliikettä.
Kirjauduin muka-fanina ja
väitin nähneeni minut
kukkuloilla aamulla.
Tuskin se sitä kauaa hämää,
tai riippuu kuinka pitkällä
sillä on tartunta.
Jatkan pohjoiseen.
Onneksi itse vältin
viraalitartunnan – nyt lienen
planeetan tervein ihminen.
Tykkää jos samaa mieltä.

 

Paha kuikka ja kullankaivaja (2012)

R. Ahlsten: Paha kuikka ja kullankaivaja (2012), vesiväri, 23 x 14 cm

 

Vesa Epäkeskisen saaga, laulu III

Kvanttilainaamonsa tiskin takana
häämöttää Vesa Epäkeskinen.
Hän selittää ehtoja asiakkaalle:
Kyllä, voitte pitää ja syödä kakun.

Voitte säästää ja tuhlata,
voitte hemmotella ja kärvistellä,
voitte toteuttaa haaveenne
ja murskata ne.

Asiakas on epäileväinen:
Jos se kuulostaa liian hyvältä,
se yleensä on, totta ollakseen.
Lienee koira haudattuna?

Ei, vaan kissa, vastaa Vesa,
mutta vain jos ette katso sitä.
Niin kauan kun ette kurkista,
voitte elää kuin kuningas.

Mutta myös kerjätä pakkasessa,
huomaa asiakas – Vesan harmiksi.
On otettava aina kumpikin,
tai jäätävä kihisemään tyhjiöön.

Asiakkaan todennäköisyys
haihtuu tapahtumahorisonttiin.
Vesa jupisee itselleen lohduksi:
onnistuihan se ainakin puoliksi.

 

Ollakseen läpeensä kunnollinen ”Perus Vapauden Suomi Rintama” -puolueen kannattaja Ketarainen ryhtyi perusteellisiin puhdistuksiin. Koska hän koki tekevänsä tärkeimmän poliittisen työnsä tietokoneensa ääressä, oli puhdistuskin siis aloitettava sieltä.
Ketarainen alkoi puhdistaa näppäimistöään. Tupakantuhka ja kahviläiskät saivat toki jäädä, sillä ne vain korostivat hänen hieman eksentristä luonnettaan. Pöytälaatikosta hän kaivoi ruuvimeisselin ja – hieraisten varovasti reittään – aloitti operaation.
Napakalla ranneliikkeellä Ketarainen irroitti tsetan ja äksän. Oli jo korkea aika päästä eroon ulkomaalaistaustaisista kirjoitusmerkeistä, jollaiset maahamme tultuaan ovat vieneet monesti kahdenkin kotoperäisen kirjaimen työt osoittamatta minkäänlaista kykyä tai halua sopeutua suomalaiseen lausumiskulttuuriin.
Seuraavaksi puhdistukset kohdistuivat ruotsalaiseen oohon. Pakkoruotsia ei Ketaraisen näppäimistöllä hyysätty, vaikkakin operaatio poisti mahdollisuuden käyttää nerokasta termiä ”ruåttalainen håmå”. Ähvää piti pohtia tovi jos toinenkin, mutta lopulta sekin sai lähteä. Eihän edes Vorssassa tarvita ähvää kuin pesofatissa. Ja fyyrerin voi kirjoittaa ihan suomeksi ”johtaja”.
Nopeassa tahdissa pois lähtivät myös tuplavee ja E. E vähän kirpaisi, olihan se kirjaimena kuitenkin ihan kotoperäinen, mutta kun sen kyljessä möllötti tuo paholaismainen eurovaluutan symboli. Tuplavee sen sijaan oli silkkaa vierasperäistä roskasakkia. Vvagner, Vvolksvagen ja Vvermacht oli mahdollista kirjoittaa ihan synnyinmaisilla merkeilläkin. Bee sai ainakin toistaiseksi armon, sillä olisi noloa kysellä, lähtisikö joku kulmakuppilaan pisselle. Myös Gee sai armon, sillä vaikka kreippi olikin vielä hyväksyttävissä, kintonik ja kampiina eivät.
Pitkän pohdinnan päätteeksi Ketarainen päätti jättää C-näppäimen paikoilleen. Tarvittiinhan sitä esim. Mechsicolaista roskasakkia ja burgchaa tuomitessa. Lisäksi hänen suosimansa Cämel-savukkeet olisi ollut hankala kirjoittaa ilman seetä.
Äkkiä itseään soimaten Ketarainen riuhtaisi kuun pois. Sehän pirulainen möllöttää itsetyytyväisenä aivan näppäimistön alussa, suorastaan paalupaikalla, kuin pilkaten suomalaisen talvisodan formulasankarien saavutuksia olemassaolollaan. Ja viepä se peräti kolmen rehellisen kotimaakirjaimen työtkin. Kaiken kaikkiaan vastenmielinen tapaus. Kyseinen kirjain herätti niin suuren vihan, että se piti musertaa kantapäällä rikki lattiaa vasten. Kantapää hajosi.
Syvä tyytyväisyys valtasi Ketaraisen mielen kun hän katseli kättensä työn tuloksia. Tokihan näppäimistö näin aluksi näytti vähän reikäiseltä, mutta kaikkeen tottuu ja karsittu näppäimistö edesauttaa kirjoittamista puolueen auvoisan johtajan ”netti lokin” lyhytproosaisaan tyyliin. Myhäillen tupakkiaan polttava Ketarainen yltyi jopa pohtimaan, josko hänen tämänpäiväisen urakointinsa tuloksen voisi puolueen asetuttua valtaan määrätä valtiolliseksi standardiksi kaikille näppäimistöille.
Hmm, standardi. Dee. Eikös sekin pitäisi poistaa? Huokaisten Ketarainen tumppasi tupakan ja keskittyi tähän viimeisimpään huomioonsa. Ilta alkoi lähestyä ja veljet vetäytyä kulmabaarin neuvonpitopöytään, mutta eihän todellisen isänmaanystävän urakka koskaan valmistu eikä katso vuorokaudenaikoja.
Seuraava aamu valjetessaan paljasti pihan, jolla lojui näppäimetön näppäimistö, rikki lyöty näyttö sekä hyvin lommoinen tietokone. Olipa illan pitkinä ja yön pimeinä tunteina Ketarainen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että koko perhanan tietokone on vierasmainen ansa, jolla hän ei enää puhtaana suomalaisena kirjoita sanaakaan. Jos nyt kirjoittaa enää ollenkaan millään konstilla, akkain touhua ja ulkomailta tuotettua hapatusta. Ei Kalevalan laulumailla kirjoitettu, siellä laulettiin! ”Eeeeerika…”

 

Täppäilkää toisianne!

Täppäilkää toisianne,
täpinöissänne täpästelkää!
Lääppikää ja tääppikää
täppäysinterfeissejänne.

Tehkää tästä päivästä täpähtymä!

Alkuillasta täpäkselle,
täyteläisellä viinillä täpinöihin,
ja sitten tämpätään täpöllä
niin että täpätin tärisee!

Täpähtyköön näinä päivinä!

Toisianne täppäilkää,
sielujanne näppäilkää,
ruumiitanne mäppäilkää,
riemuissanne räppäilkää.

Tyytyväisinä käppäilkää.

 

Tervetuloa tulevaisuuteen

Tervetuloa tulevaisuuteen.
Tämmöinen tästä nyt tuli.
Oikealla voit nähdä raivotautisen rasistin
– hän on yhteiskunnallinen keskustelija –
juuri sovittamassa foliohattuja.
Vasemmalla ei näy oikein mitään,
joku parranrisu siellä sumussa väpättää
pyytelemässä suonsilmältä anteeksi.

Pysähdymme tähän, ja niin,
jalkakäytävillä pitää kävellä itse.
Autot liikkuvat vain vaakasuunnassa,
mutta syömme kyllä pillereitä kuin ruokaa
– silloin kun emme rahtaile sitä ympäri palloa.
Mistä puheenollen olemme kovin pallokkaita,
palloistuneet kuin ylikypsät palkoihmiset.
Tyksyttelemme vimmaisesti toisiamme,
tai ainakin samanvärisiä, -tapaisia ja -napaisia,
ei nyt sentään liian toisenlaisia.

Katsellaanpa vähän nähtävyyksiä.
Tässä on näitä innovaatioparkkihalleja,
tuossa valvontakamerapuisto ja
taaempana jättimarketmuseo tai pari.
Ei 20-luvun avantgardistikaan
osannut tämmöisiä uneksia,
niin on futuristista meillä
täällä tulevaisuudessa.

Jatkamme kierrosta hetken päästä
tutustumiskäynnillä suojellulle
raskasmetallilammmelle, jolla
luonnonvaraiset ongelmajätteet
pulputtelevat iloisen lajityyppisesti.

Menkää vain, tulen sitten perässä.
Tai jos istunkin vain hiljaa paikoillani,
olen pian menneisyyttä.

 

Kuningatar

Mä näin sen filmillä vuosi sitten
se tarvitsi rahaa kai.
Vaikka voihan tietysti olla
että se rakkaudesta nai.

Reilut kaksikymmentä vuotta
on kulunut siitä kun
opinnot päättyi ja luvattiin
”tavataan sitten, kun”.

Se oli kuningatar, kuuletko?
Kaunein tyttö meillä päin!
Ehkä kaunein niistä tytöistä
joita koskaan näin.

No mä tapasinkin sen taannoin,
samaan baariin haksahdin.
Sanoi että se ryyppää edelleen,
ei niin paljon, mut paremmin.

Se sanoi ”Jeesus pelasti minut”
mutta mä jätin Jeesuksen.
Helvetin komea kundi, mutta
niin kovin tylsäpuheinen.

Se oli kuningatar, kuuletko?
Kaunein tyttö meillä päin!
Ehkä kaunein niistä tytöistä
joita koskaan näin.

Join vanhan suolan janoa pois
silloin ehkä liikaakin.
Kun on aviomies ja lapset, ei
oo varaa vanhoihin heiloihin.

Vaik olis kuningatar, kuuletko?
Kaunein tyttö meillä päin!
Kaunis tyttö, joka karkas lentoon
kun minä kaappiin jäin.

 

Väkivaltainen äärisuvakki

Olen väkivaltainen äärisuvakki.
Kun halaan puuta, säleet lentää.
Herkemmät timberiä kirkuu,
kun voimaantuneesti lähestyn.

Avaruus itkee sylkeä,
kun suvaitsen päin naamaa.
Anna jaxuhalin nylkeä,
otan ihmisyytesi vastaan.

Illalla käyn maata,
joka mätänee heti.
Sankarivainajien luurangot
sulavat tikapuuhermostoiksi.

Olen väkivaltainen äärisuvakki.
Isken varoittamatta vyön alle
tasa-arvoisen ymmärtävästi
suvaiten seksuaalisuuttasi.

Saatan sinua pelottaa.
Sulje silmäsi, jos se helpottaa,
mutta silloin et näe, mistä
seuraavana tulet suvaituksi.

Olen pahimmat pelkosi ja vielä
olen ääni kallossasi ja vielä
nakerran sinua sisältä.
Mistä muualta kuin sieltä?

 

Tyhjyyden kaikkivaltias

Tolkuissaan olkuissaan
tyhjyyden kaikkivaltias.
Toivo mitä vaan,
oon hyvä haltias.

Toivon isomman huoneen,
vielä isomman teeveen
ja elämääni täyttämään
täysin tyydytetyn tyhjiön.

Ja niin tapahtui.

Täytyyteen tukehtui,
tyhjyyteen tukahtui,
tylsyyteen tikahtui
tyhjyyden kaikkivaltias.

 

Ikuinen yläaste

Nuoruuspaskasta rämmittyään
luuli olon vähitellen tasaantuvan:
Voisi levollisesti asioita katsahdella,
proverbiaalista piippua poltella,
elämänviisauksiaan naurahdella.

Vaan paskat.

Ei yläaste lopu ikinä.
Samat kovanaamat töissäkin,
tai ehkä ne on erejä,
mutta itse piiloudut
samaan nurkkapulpettiin
puuhailemaan omiasi,
kun kukaan ei huomaa.

Samat reviirit,
samat piirit,
samat lesoilut,
samat pätemismesoilut.
Holtiton tarve
leikkiä aikuista.

Sitten on näitä, jotka
levollisesti katsahtelevat asioita
proverbiaalista piippuaan poltellen
ja latteuksiaan narahdellen.
Mutta sitähän ne teki jo yläasteella.

Tai ehkä ne on erejä,
lopputulos kuitenkin sama.
Jos haluat jotain omaa,
se pitää varastaa.
Hyppytunnilla
karata lintsaamaan.

Ehkä vanhainkodissa
päästään jo amisvaiheeseen.
Niittitakit ja viiksentyngät.
Mun elämänkokemuksessa
onkin tuunatut pakoputket
ja tuplabasari.

Maltan tuskin odottaa.

 

Se on Seppo

Rantalaiturilla istuu mies.
Ei virko mitään, nukkuu kukaties.
Kun avannosta nouset, joudut väistämään.
Joku viimein kysyy, kuka on miehiään.

Se on Seppo.

Seppo syöksyi saunasta avantoon.
Ei kukaan havahtunut avunhuutoon.
Ehkei Seppo mitään huutanutkaan.
Kun aika koitti, vain lähti matkaan.

Se on Seppo.

Enää Sepon huolta ei tarvi kantaa
töistä, eukosta, asuntolainastaan.
Seppo eli loppuun sydämestään,
joka viimein petti, ei mikään kestä.

Se on Seppo.

 

Lelunatsin blues

Me vaan leikittiin, ei me tosissaan
meinattu ketään piestä.
Ei saa valkoinen heteromies enää
leikkiä valkoista heteromiestä.

Kätkivät lelut patterin taa
pimeimpään Afrikkaan.
Toivat tilalle ihan tyhmiä
leikkikavereitaan.

Tää on lelunatsin blues.

Ei lelunatsia kukaan
edes halua ymmärtää.
Ne vaan ilkeästi nauraa,
vaikka miten yrittää.

Me oltais hippaa ja nattaa
vaikka kenen kaa,
mutta aina ne nipottaa,
jos ottaa omat lelut mukaan.

Nyt soi lelunatsin blues.

Lelunatsin saada pitää
kivoimmat lelut pitää.
Kun virikkeistään hän pitää,
lelunatsismi itää ja pitää.

Me vaan kurillaan, ei me tosissaan,
ja se paloi jo kun tultiin.
Eikä noi sanoneet sanaakaan,
joten ne oli mukana, me luultiin.

 

Toivioretki

Koira vetää, avaan kaljan.
Kohti teollisuusaluetta.
Oikaistaan yli radan,
mustamaija takapihalla.

Joku jäänyt junan alle
juuri siinä, rautatiesillalla.
Lupaan ettei oikaista toiste,
poliisi rapsuttaa koiraa.

Otus ohjaa, minä seuraan.
Ollaan toivioretkellä.
Nyt ei märehditä, nyt mennään.
Ollaan toivioretkellä.

Siwan portailla Pasi pummaa,
vaikka tihuttaa jo räntää.
Vippaan kolikon, jutellaan,
koira vispaa häntää.

Iso-Heikkilän peltihallit
rämisevät sateessa.
Jalkakäytävällä vanha tv
lojuu jo toista viikkoa.

Koira ohjaa, minä seuraan.
Ollaan toivioretkellä.
Katsotaan minne päädytään.
Ollaan toivioretkellä.

Kiivetään mäen päälle,
aina se tuo mut tänne.
Annan herkun ja juon viimeisen.
Katsellaan auringonlaskua.

Ilta saapuu, koira sulautuu
kaupungin varjoihin.
Ehkei sitä koskaan ollutkaan.
Viskaan tölkin yöhön.

Joku ohjaa, minä seuraan.
Olen toivioretkellä.
En jaksa miettiä minne menen
juuri tällä hetkellä.

 

Werner Herzog: Troia

(Troia – Agamemnon und der Zorn Gottes, Saksa ja Yhdysvallat, 1972)

Alunperin Werner Herzogin tarkoituksena oli kuvata spektaakkeli Aleksanteri Suuren valloitusretkistä, mutta maailmanpoliittisesta tilanteesta johtuen projektista jouduttiin luopumaan. Herzogin visioon näet kuului, että koko kuvausryhmä – mukaanlukien n. 20 000 joukkokohtausten avustajaa – olisivat matkanneet jalan halki Lähi-Idän Aleksanterin reittiä noudattaen. Näin tärkeimmät kohtaukset olisi voitu kuvata alkuperäisillä paikoilla.
Tuottajien sanelema sopimus velvoitti Herzogia toteuttamaan antiikin aikaan sijoitetun seikkailun, joten ohjaajanero keksi ratkaisuksi Homeroksen tarinan Troijan sodasta. Klaus Kinski oli ensin pahoillaan, ettei päässytkään esittäämään Aleksanterin isää kuningas Filipposta, mutta innostui pian Agamemnonin roolista. Hakiessaan tuntumaa hahmoon metodinäyttelijä Kinski kieltäytyi riisuutumasta rooliasustaan hetkeksikään kuvausten aikana.
Herzogin tulkinta noudattaa pikkutarkasti alkuperäistä Homeroksen tekstiä. Hänen tarkoituksenaan oli kuvata elokuvaa 16 vuotta, mutta jälleen tuottajat estivät hänen aikeensa. Sen verran ohjaaja sai kuitenkin tahtoaan läpi, että Turkin rannikolle rakennettiin (Herzogin mukaan) Heinrich Schliemannin tutkimuksiin perustuva pikkutarkka kopio alkuperäisestä Troijasta. Rakennustyöt suoritettiin antiikin ajan menetelmillä ja niiden yhteydessä kuoli useita työntekijöitä.
Itse tarina on hitaan pohdiskeleva kertomus ihmisen luontaisesta ahneudesta ja vallanhimosta, joka turmelee puhtaimmatkin päämäärät. Erityisesti tämä näkyy Akhilleuksen (Jack Nicholson) ja Hectorin (Dustin Hoffman) homoeroottisen suhteen katkerana muuttumisena vihaksi, joka johtaa Hectorin kuolemaan. Elokuva herätti kiivasta kritiikkiä erityisesti feministiryhmien taholta avoimen naisvihamielisen asenteensa vuoksi. Tätä ilmentää selkeimmin Agamemnonin vaimon Klytamnestran (Marlene Dietrich) suorastaan demoninen hahmo, sekä seksuaalisuudessaan irvokkuuteen sortuva Helena (Catherine Deneuve). Varsinkin jälkimmäinen näyttelijätär kärsi kovin Kinskin lähentely-yrityksistä ja kommentoi myöhemmin Herzogin ohjauksen lähes tuhonneen hänen ihmisyytensä.
Loppukohtausten kuvauksessa Herzog antoi polttaa koko kaupunkilavastuksen maan tasalle. Koska kohtausta ei varsinaisesti harjoiteltu, monet näyttelijät saivat pahoja vammoja ja tuli levisi myös kuvausalueen lähistöllä sijainneeseen pieneen kalastajakylään. Korvauksena useista tuhoutuneista rakennuksista ja veneistä Herzog jätti kuvausryhmän poistuessa kyläläisille jäähyväislahjan: kaksitoista metriä korkean ja liki viisi tonnia painavan puuhevoslavasteen.

 

Poliittinen syyskuuro

On syksy.
Tuoreeltaan mädäntyneet
kokoomusnuoret putoilevat puista,
jonne kiipesivät keväällä
perse edellä.

Lätäkössään vasemmisto rähjää,
muttei kukaan kuuntele,
sillä kaikki etsivät
parkkipaikan asfalttiin uponnutta vihreää.
Mutta on jo ruska.

Kuulas aurinko kultaa
melankolisen bemarin
aamun kirpeässä viimassa.
Sosialibemokraatti peruuttaa yli työttömän,
jota vielä kesällä vokotteli
koko yön yöttömän.
(Ei antanut, sillä jos antaa,
niin ne tulevat tänne
ja vievät.
Sen.)

Loppuviikosta odotettavissa
persukuuroja keskustassa.
Tai kuuroja nyt ainakin.

Täh?

 

Jeesusteippilaulu

Voi jeesus näitä kenkiä.
Kohta kahlaan loskassa
paljasjaloin
– teippaan kärjet kiinni.

Eikö mihinkään voi luottaa?
Varmaa on vain harmaa
teippirulla
– sekin puolillaan.

Varmaan kohta, varmaan
mulla on jeesusteippiä
housuissakin.

Voi jumala tätä elämää.
Kysyt miten menee.
Sanon että hyvin:
”Jeesus pitää huolen.”

Eikun siis hei se oli vitsi,
älä häivy hei älä viitsi.
Korjataan jeesusteipillä
keskustelu.

Varmaan kohta, varmaan
mulla on jeesusteippiä
turvassakin.

Voi saatana että korpee.
Jouduin ihmissuhdekorpeen.
Eikö jeesusteipistä
ole pitkospuiksi?

Jossain menin varmaan
hienoisesti harhaan,
mutta nämä kengät
– ne pitää suossakin.

Varmaan kohta, varmaan
mulla on jeesusteippiä
sielussakin.

 

NSA:n päämaja, OPS2A, kolmas maanalainen kerros, kaakkoissiiven sermihalli. Siinä kahviautomaatin luona, viistoon vastapäätä.
Neljännen tason Skandinavian ja Pohjois-Euroopan sektorin kryptografia-analysoija Frank J. Blank Jr paiskaa tietokonehiiren työpöytäänsä niin että vasen nappi irtoaa. Tämä ei kuitenkaan tuo riittävää tyydytystä Frankille, joka hakkaa vielä pöytää nyrkeillään ja karjuu eläimellisesti: – Kuka HELVETIN KUSIPÄÄ on koodannut tämän takaporttisoftan? Guantanamoon heti!
Sermien takaa nousee näkyviin hämmästyneitä päitä, jotka kuitenkin katoavat melko pian takaisin työn pariin. Vain naapurikuution kollega Alice nojautuu työtilansa väliseinän yli.
– Mikä hätänä, Frankie? Alice kysyy vienosti hymyillen.
– Joku tyyppi Suomessa mainitsee jatkuvasti Syyrian ja Al-Qaidan lentopalloseuran suljetulla keskustelualueella, Frank kertoo yrmeänä keräillessään hiiren palasia lattialta. – Yritin vilkuilla kohteen rahaliikennettä nettipankin takaportin kautta, mutta ei siitä vittu tule mitään, kun se VITUN TAKAPORTTI ON KOODATTU IHAN PÄIN VITTUA!
Frank viskaa käsiinsä jo keräämänsä hiirenkappaleet uudestaan pitkin kuutiotaan. Hetken hän huohottaa hurjapäisenä ja lysähtää sitten pöytäänsä vasten, nyyhkyttäen.
Alice tulee Frankin kuution puolelle, taputtelee miestä olkapäälle ja vaivihkaa kerää hiirenpalaset. – No niin, rauhoitutaanpa, sshhh…
– Olen kaatanut jo kolme kertaa sen helvatun pankin serverit tänään, Frank saa sanottua niiskautusten väleissä. – Miten tällaisissa olosuhteissa voi olettaa saavansa tulostavoitteensa täytettyä? Ja minun pitäisi vielä ylittää ne! Tänä jouluna todella tarvitsen bonukset… Frank töräyttää äänekkäästi nenänsä tyhjäksi Alicen ojentamaan nenäliinaan (johon on kirjailtu NSA:n tunnuslause They served in silence).
– Suomiko sanoit? Mikä pankki se oli? Alice kysyy istuutuessaan pöydän reunalle ja napatessaan pöytäpuhelimen syliinsä. Hiukan katkonaisesti, yhä silloin tällöin nyyhkien Frank kertoo yksityiskohdat.
– Ellei muistini petä, meillä on siellä Tieto-nimisessä puulaakissa soluttautuja, Alice mutisee ja naputtelee pitkänpuoleisen numerosarjan, – ja juuri tämän pankin nettipalvelut he toteuttivat…
Toisessa päässä vastataan pienen ikuisuuden kuluttua. – Hei Reima, miten menee, Alice tässä! Ai kolme yöllä… voi eeei, olen tooosi pahoillani… Kuule, meillä on pikku ongelma täällä sen sinun… hmm… naputtelemasi koirankopin… kanssa. Tuppaa, tuota, romahdella itsestään… eikä pikku puudelimme pääse… eh, suojaan sateelta… Mikähän siinä voisi olla ongelmana?
Alice kuuntelee pitkänpuoleisen vastauksen välillä myhähtäen a-ha. Viimein hän sulkee puhelimen ja huokaisee.
– Sanoi että takaportti toimi kyllä testeissä. Että todennäköisesti meidän palomuurimme aiheuttaa ongelman. Että pitää tarkistaa portit. Että ylipäätään speksauksessa puhuttiin vain mahdollisuudesta lukea tietoa, mutta kun viime metreillä lisättiin kirjoitusoikeudetkin, systeemistä tuli epävakaa. Että ominaisuuden kunnolla implementointi ottaa aikaa, että hän kyllä tekee sen kunhan hinnasta sovitaan. Mutta että kyseisen pankin ylläpito on ulkoistettu Intiaan, joten hänellä ei ole enää suoraa pääsyä koodiin. Tosin sielläkin on kyllä meidän soluttautuja, että jos halutaan soittaa suoraan sinne…
Frank tuhahtaa: – Intiaan! Aina kun soitan sinne jostain aiheesta, päädyn itse puhumaan suurimman osan puhelusta, kun en kumminkaan ymmärrä mitään niiden englannista.
Alice katsoo Frankia mietteliäänä. – Kuule, mikä sen haun prioriteetti oli?
– E-ei se mikään kovin korkea ollut, sininen-kakkonen kai, Frank vastaa hämmentyneenä. – Kuinka niin?
– Sininen-kakkonen! Alice naurahtaa. – Eihän tässä sitten mitään hätää ole. Tehdään näin: Merkkaat työajanseurantaan että yritit suorittaa tehtävän, mutta se ei onnistunut alemman portaan heikon yhteistyöhalukkuuden takia. Sillä välin minä käyn ujuttamassa Reiman sähköpostiin pari arvelluttavaa kuvaa. Ei mitään vakavaa, muutama kuva singoista, huumepusseista ja vähän propagandaa arabiaksi. Sen verran, että Reima saa itse sininen-kakkonen-leiman tietoihinsa. Kun hän jämähtää jollain lentokentällä tuntikausiksi oman takaporttinsa tarkistuksiin, saattaa olla että motivaatio korjata pankin takaportti palautuu…
Frankin kasvoille leviää hymy. Alicenkin suupielessä karehtii pienoinen virne.
– Saat tuntisi täyteen ja sitten kun Reima on hoitanut hommansa, saat projektisikin maaliin kunnialla, Alice lopettaa.
– Voi Alice, olet enkeli! Frank huudahtaa. – Miten voin ikinä kiittää kylliksi?
Alice kietoo rikkonaisen hiiren Frankin kaulaan koruksi, suukottaa miestä otsalle ja poistuu kuutiosta lanteet keinuen. – Kyllähän sinä tiedät, Frankie-boy, kyllähän sinä tiedät…
Frank punastuu. – Alice! Minä olen naimisissa oleva mies…
Alice katoaa sermin taakse. Hänen naurunsa kujerrus kaikuu hetken salissa, kunnes hukkuu tietokoneiden huminaan ja näppäimistöjen näpytykseen.

 

William Crain: Independence Day

(Yhdysvallat, 1973, tunnetaan myös nimillä Prez Blackmore vs. the Saucers ja Black Man, White House)

Hollywoodin kauhuklassikoiden käsikirjoittajana kunnostautunut Curt Siodmak muistetaan lähinnä sellaisista nimikkeistä kuin Bride of the Gorilla, Creature With the Atom Brain ja I Walked with a Zombie. Hänen kirjoituskoneestaan lähtöisin olevaan unohtuneeseen käsikirjoitusluonnokseen pohjautuu myös tämä William Crainin ohjaustyönä syntynyt erikoinen teos. Huomattavan tuottavaksi osoittautuneen Blacula-elokuvan ohjaaja Crain sai työstettäväkseen keskeneräisen tarinan, joka kertoo Yhdysvaltojen taistelusta ulkoavaruudesta saapuvia valloittajia vastaan. Tuottajien toivomuksena oli, että Crain saattaisi elokuvan valmiiksi muodossa, joka vetäisi katsomoihin runsaasti mustaa yleisöä. Yhdessä Blaculan toisen käsikirjoittajan Joan Torresin kanssa lopputuloksena syntyi elokuva, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota.
Tarina sinänsä on yksinkertainen. Jättiläismäisten lautasmaisten avaruusalusten laivasto saapuu Maahan ja asettuu tärkeimpien kaupunkien ylle. Yhdysvaltain presidentin pyrkiessä neuvonantajiensa kanssa saaman yhteyden muukalaisiin nämä kuitenkin tuhoavat koko valkoisen talon ja sen mukana koko maan poliittisen johdon. Ainoa henkiin jäänyt hallituksen edustaja on mustaihoinen opetusministeri, Washingtonin slummeista tiensä ylös raivannut Thomas J. Blackmore (Richard Roundtree), joka on viivästynyt historiallisesta tapauksesta ollessaan palaamassa koulujen tarkastuskierrokselta Kansasista. Senaatin poikkeustilapäätöksellä hänestä tehdään Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti! Ensimmäisenä tehtävänään hänellä on edessään historian suurin haaste: ulkoavaruuden valloittajien torjuminen.
Tässä vaiheessa elokuvasta olisi vielä saattanut tulla melko tavanomainen efektien varassa seisova perusraina, mutta Crainin kunnianhimo kasvoi työn edetessä. Käsikirjoitusta muutettiin ja juoneen lisättiin vahva yhteiskunnallinen sanoma, toimintaa silti unohtamatta. Ensinnäkin Blackmoren presidentin valan vannomisesta tuli yksi elokuvan avainkohtauksista. Pitkässä montaasissa afrohiuksinen Roundtree pitää vaikuttavan puheen, jota mustat kaikkialla maailmassa kuuntelevat henkeään pidättäen. Puhe huipentuu ikimuistoisiin vuorosanoihin: “This day will live in history. Today we celebrate our Independence Day!”. Taustamusiikkina soi Sun Ran ja George Clintonin yhteistyönä syntynyt ikimuistoinen variaatio Tähtilipun teemasta afroamerikkalaisena soulversiona.
Yhdistettyään maailman mustat kansainvälisiksi puolustusjoukoiksi Blackmore pistää kunnolla tuulemaan. Perinteiseen Masai-kansan soturiasuun sonnustautuneena hän johtaa taistelua muukalaisvalloittajia vastaan kaduilta käsin, apunaan Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, Cleopatra Marilyn Blackmore (Pam Grier). Vastarinta on peräänantamatonta, mutta tuhoon tuomittua, sillä valkoisten ääriliikkeiden edustajat liittyvät muukalaisten puolelle. Katumellakat puhkeavat kaikkialla maailmassa ja totaalinen kaaos pääsee valloilleen. Hyökkäyksen ollessa musertamassa ihmiskunnan puolustusta pelastus tulee kuitenkin yllättävältä taholta. Presidentti saa viestin NASSA-säätiön (Negro American Space Society of Astronauts) johtajalta, professori Ogounilta (Thalmus Rasulala), joka on murtanut muukalaisten viestintäkoodin.
Professorin suunnittelemalla viestintälaitteella Blackmore ottaa yhteyttä muukalaisten komentoalukseen. Laitetta käyttää Ray Charles, joka esittää elokuvassa itseään. Blackmore vaatii hyökkääjiä lopettamaan vihamielisyydet välittömästi: “Otherwise I’m gonna take my old lady an’ some real hard brothers an’ come up there to kick your ass!”. Hämmentyneet muukalaiset keskeyttävät taistelun ja aloittavat neuvottelut Blackmoren johtaman hätätilahallituksen kanssa. Käy ilmi, että sodan aloittaminen on ollut suurta erehdystä! Muukalaiset ovat tulkinneet yksinkertaisen valkoisen rodun johtamia Maan hallitusmuotoja siten, että konfliktit ovat osa normaalia kanssakäymistä.
Vaikuttavassa loppukohtauksessa jättiläismäinen emoalus laskeutuu Capitoliumin rauniolle. Laskusilta avautuu ja muukalaisten johtaja astuu esiin taivaallisesta valosta, ojentaen ihmiskunnalle kättään universaalina rauhaneleenä. Hän on mustaihoinen nainen (Aretha Franklin).
Traagisena käänteenä raivostuneet tuottajat estivät elokuvan levityksen vuosien ajan. Se näki ensi-iltansa vasta 1978, kaksi vuotta Yhdysvaltojen 200-vuotisjuhlien jälkeen.

 

Bussissa Seutulaan. Tyttö meuhkaa puhelimeensa: – Se eka tunti meni vittu sit ihan hulinaks, ei ne vittu totellu mua yhtään. Mä sit vähän vittu avauduin niille. Sit tää vitun vanhempi maikka käski vittu mua pyytään anteeks niiltä.
– No pyysin mä vittu sit, tyttö jatkaa. – Pahoittelin et sanoin lehmiks ja pahoittelin et sanoin vitun tyhmiks ja pahoittelin et tuli paha mieli. Mut kysyin sit vielä et miks ne sit antaa itsestään vitun tyhmän lehmän vaikutelman. Et kannattais ehkä vähän miettii omaa käytöstään.
– No se maikka jotain muljautteli silmiään, mut kyl se sit kelpas.
Tyttö huomaa bussin ajavan pysäkin ohi. Huutaa kuskille: – Voisiks vittu pysähtyy!
Kuski survaisee jarrun pohjaan. Ihmiset törmäilevät toisiinsa. Kuuluu railakasta kiroilua, jonka yli kaikuu kuskin huuto: – Sa vittu paina se vitu nappi jos tahto pysahtu!
Tyttö marssii ulos autosta ja jatkaa puhelimeensa: – Kellään oo nykyään mitään käytöstapoja, vittu.

 

Kalapuikkoin’ puutarha

Tahtoisin sukeltaa alle veen,
kalapuikkoin’ puutarhaan ma meen.
Siel’ välimerenalaistuuli keinuttaa
kalapuikkopensaiston latvaa.

Rapeina jo taimenesta kasvaa
kalapuikko puutarhassa, rasvaa
lempeästi silloin tällöin satelee.
Kalapuikot kuulaiks’ kastelee.

Riisipedillä vihellellen oottelen,
kun kalapuikot eteeni putoilee.
Merenneidot tanssien suolaa heittelee
kalapuikkoin’ puutarhassa alla veen.

 

Yhden miehen tungos VI

Havahdun unesta, jossa taas harhailin
opiskeluaikojen kimppakämpässä
kuolleen koirani kanssa;
keittiössä vesilasillista kumotessani
tajuan kaihoavani nuoruuteen – ei helvetti!
siis niihin aikoihinko kun koko ajan vitutti
silloin kun ei kuollut tylsyyteen
tai riutunut rakkaudettomuuteen
(lue: mädäntynyt saamattomuuteen),
tai niihin vuosiin, joista on vain
toisen käden tietoja (”Jaa että
nappasin tanskalaiselta hipiltä kitaran
ja iskin sen palasiksi lattiaan vai?
No jos kerran niin sanot…”) kun itse oli
liian humalassa mitään muistaakseen:
kun vain odotti että pääsisi tästä
nuoruuspaskasta eroon niin ehkä
joku ottaisi viimein vakavastikin
ja ei tarvitsisi joka tuoppiin lainata
– tai ainakin voisi teoriassa maksaa
joskus jolle kulle takaisinkin – ja
eikös me lopulta sen kommuuninkin
vuokrat juotu, senkin kultakauluksissasi
kekkuloiva typerä uni; mutta silti…

Olen yhden miehen tungos.

 

”Lenina! Haluan sinua!” Vlad voihkaisi epätoivoissaan. Hän rojahti istumaan tyhjän kokoussalin puhujankorokkeen reunalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Lenina tunsi miehestä huokuvan tuskan syvällä alavatsassaan.
Hän kovetti itsensä; sulki kauluspaitansa ylimmän napin ja oikaisi vasemman rinnan kunniamerkit. ”Taas häiriöitä ohutsuolessa”, hän sanoi äänettömästi itselleen ja päätti heti maanantaina pistäytyä terveytyskeskuksessa.
”Vlad, tovereiden kesken”, hän aloitti keksittyään lähestymistavan. ”Niin, pidän sinua todellakin hyvänä toverinani. Siksi puhun suoraan – en verhoa viestiäni lainauksin. Sanoessasi haluavasi minua sinä loukkaat minua tietoisena naispuolisena Puolueen jäsenenä. Saat minut tuntemaan itseni pelkäksi naaraaksi. Kuin en ihmisenä olisi mitään, kuin… en kuuluisi Puolueeseen!”
Vlad hätkähti. Hän nosti päänsä ja katsahti naiseen. Lenina kohtasi miehen katseen ja katui sanojaan. Mutta tehty mikä tehty.
Vlad katsoi rävähtämättä Leninaa silmiin sekuntikaupalla. Hitaasti miehen silmistä paistanut tuska verhoutui jonkin uuden tunteen alle. Kuin hän olisi asettanut paksut piilolasit silmiinsä.
Mies nousi.
”Olen heteroseksuaali, kuten tiedät”, hän sanoi. ”Tästä johtuen sinun edustamasi sukupuolen biologiset ilmenemismuodot herättävät minussa tiettyjä tunteita, mutta…” Vlad lopetti housujensa ryppyjen oikomisen ja katsoi taas Leninaa silmiin. ”Mutta kun sanon haluavani sinua, tarkoitan haluavani nimenomaan sinua enkä ketään muuta. Eläköön viisivuotissuunnitelma!”
Vlad marssi ulos salista.
Lenina seisoi kauan ajatukset pelkkänä sekamelskana päässään. Ensin hän ei ymmärtänyt alkuunkaan asiayhteyttä viisivuotissuunnitelman ja heteroseksuaalisuuden välillä.
Sitten hän muisti kokouksessa ehdottaneensa Vladin käyttämää lausahdusta seuraavan kuukauden viralliseksi poistumistervehdykseksi.
Mutta ei nyt ollut seuraava kuukausi. Eikä hänen ehdotustaan ollut edes hyväksytty. Tarkoitti mies sillä jotain?
Vai… Kauhea ajatus muotoutui Leninan aivoihin: Oliko se lipsahdus?

Kansanpoliisin komissaari sammutti kohdevalon ja irrotti siteet Vladin ranteista. Konstaapelit veivät hänet takaisin selliin. Uudet tieteelliset kuulustelumenetelmätkään eivät olleet saaneet Vladia murtumaan. Komissaari pyyhki hien otsaltaan ja veren nyrkkiraudasta.
Lenina astui kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli unohtunut auki konstaapeleiden lähtiessä.
”Hän on kova pala”, komissaari murahti huomattuaan Leninan. ”Mutta me puristamme hänestä totuuden ulos. Muistakaa että häntä syytetään individualismista – ne ovat sitkeämpiä kuin itse pirut.”
Lenina värähti muttei huomauttanut komissaaria tämän kielenkäytöstä. Lenina ymmärsi varsin hyvin kuinka raskas urakka oli. Myötätunto tulvahti Leninaan ja hän kysyi arasti: ”Haluaisin niin kovasti olla avuksi, toveri. Mutta mitä minunkaltaiseni hento nainen voisi tehdä?”
Komissaari katsoi Leninaa huvittuneena. ”Toveri, te olette urhein minun tapaamani naispuolinen Puolueen jäsen. Osoititte esimerkillistä oma-aloitteisuutta ja säkenöivää älykkyyttä paljastamalla tämän keskuudessamme kävelleen syöpäpesäkkeen. Olen mykkänä ihailusta toimintanne johdosta.”
Puna levisi Leninan poskille. Hän hymyili onnellisena, mutta sanoi tiukasti: ”Toimin vain niin kuin minua on opetettu toimimaan.”
”Eläköön Puolue!” mies huudahti. Hän nousi pöydänreunalta. Hän oli pitkä. Hiki oli liimannut puseron aivan kiinni hänen valtavaan rintaansa. Lenina katsoi miestä silmiin. Sellaisia silmiä hän ei kellään elävällä miehellä ollut nähnyt. Mutta hän oli nähnyt ne aiemminkin.
Monia vuosia sitten Leninan joukkueenjohtaja-aikoina pioneereissa hän oli ollut työprikaatin mukana tehtävissä eräällä sähkövatkainkombinaatilla. Kokoonpano-osaston sisäpihalla oli seissyt veistos, jota hän usein vapaahetkinään pysähtyi katselemaan.
Sama lahjomattoman uljas katse. Samat kiveäkin vankemmat käsivarret. Lihakset olivat jännittyneet äärimmilleen. Kiveen hakattu mies oli juuri työntämäisillään vatkainterät sähkövatkaimeensa. Jalustassa luki: Me vatkaamme 51. puoluekokouksen viitoittamaa tietä!
Komissaari oli aivan Leninan edessä. ”Saanko kysyä miten te sen teitte?” Mies otti hellästi Leninan kämmenet omien valtavien kouriensa sisään. Komissaarin käsien nahka oli niin kovaa, että Leninan oli mahdotonta havaita, mihin iho loppui ja mistä nyrkkiraudan teräs alkoi.
”M-minä…” Lenina aloitti ääni sortuen. Mutta kun hän kohtasi komissaarin hellyyttä huokuvat silmät, hän sai äkkiä itsevarmuutta jatkaa: ”Hän paljasti itsensä lausumalla eläköön viisivuotissuunitelma lähtiessään luotani. Hän käytti tervehdystä, joka Puolueen keskushallituksen kokouksessa oli ehdotettu ensi kuun viralliseksi poistumistervehdykseksi. Minä ehdotin tuota tervehdystä, mutta ehdotukseni oli demokraattisesti hylätty.
Vlad siis vastusti enemmistöpäätöstä käyttäessään hylättyä tervehdystä. Mutta ennen kaikkea hän antoi minun ymmärtää minun olevan hänelle tärkeämpi kuin Puolueen! Hän nosti yksilön yhteisön – ja Puolueen – yläpuolelle! Hän – – ”
Mies keskeytti Leninan: ”Tavallaan minä säälin sitä onnetonta. Hän ei kyennyt hallitsemaan alhaisia halujaan. Ehkäpä kuka tahansa meistä voisi joissain olosuhteissa sortua – kukapa tietää?”
”Nuo olosuhteet ovat varsin yksiselitteiset”, Lenina vastasi katsoen lujana komissaaria suoraan silmiin. ”Nimittäin kun lakkaamme toimimasta kuten Puolueen ohjelma meitä vaatii toimimaan, niin silloin joutuu noihin olosuhteisiin!”
Mies hymyili. ”On myös toisenlaisia olosuhteita. Mikä teidän nimenne on?”
”Lenina…” Lenina huoahti kadotettuaan äkkiä varmuutensa.
”Lenina? Eikö muuta?”
”Ei teille… Entä… mikä teidän nimenne on?”
”Mark. Teille vain Mark, rakas toveri…”

Paljon myöhemmin, aamun jo valjetessa, Lenina heräsi Markin kainalossa. Unessaan Lenina oli palannut sähkövatkainkombinaatin sisäpihalle. Kaikki oli ollut niin kuin todellisuudessakin, mutta patsaan jalustassa oli lukenut: On pakko vatkaa.
”Jos se on poika, nimeäisin hänet Vladiksi. Loppujen lopuksi – minunhan on kiittäminen häntä tästä kaikesta…”
Katsellen nukkuvaa veistosta Lenina nukahti uudelleen.

Julkaistu alun perin SDNL:n Sirppiliiteri-julkaisussa 2/1991. Kiitokset Kansan arkistolle avusta tekstin metsästyksessä.

 

Liekehtivä keskiviikko

Pyörtyilevät ironioissaan,
kun julistan ihosanomaa.
Säntäilevät trendipäissään,
kun sytytän keskiviikon
liekkeihin.

Voit olla valuvaa reunaa.
Voit hohtaa mustaa kirkkaammin.
Silti palaa kalsarisi raidoille,
kun sytytän keskiviikon
liekkeihin.

Ensin Mäntsälä, sitten Pallivaha:
saunat roihuavat, palavat putkat.
Voi, silmäsi viskaa jo puuroon,
niin sytytän keskiviikon
liekkeihin.

 

Kalle Holmberg: Rautataivas

(Suomi, 1991)

Rauta-aika-tv-sarjan valmistuttua – ja varsinkin sen kolmosjakson napattua Prix Italia -palkinnon – Paavo Haavikko rupesi haaveilemaan elokuvaversiosta, jossa muinaisten myyttien ja nykyajan yhdistäminen toisiinsa vietäisiin loppuun asti. Haavikko joutui kuitenkin suostuttelemaan Kalle Holmbergia ohjaajaksi koko vuosikymmenen ja puhumaan rahoittajatkin ympäri useaan otteeseen, ennen kuin projekti toteutui.
Vakuuteltavaa riittikin. Kellekään muulle kuin Haavikolle ei ollut selvää, miksi Rauta-ajan myyttien maailman todelliseen historiaan varsin osoittelevasti liittänyt lopetus piti kasvattaa omaksi elokuvakseen. Tai miksi kalevalaiset hahmot piti siirtää asumaan Kuun pimeälle puolelle. Saati, miksi Väinämöisestä piti tehdä natsi.
Jälkeenpäin on väitetty, että natsiteema hiipi mukaan elokuvaan vasta, kun hankkeelle haettiin rahoitustukea Neuvostoliitosta. Tarinan mukaan Haavikko olisi kolmatta vuotta junnanneiden neuvottelujen eräässä aamuyöhön jatkuneessa kokouksessa piruuttaan ehdottanut, että elokuva ottaisi kantaa kansallismielisyyden ja fasismin yhteisiin pohjavirtauksiin pukemalla Pohjolan myytin hahmot natseiksi. Tällä neuvotteluteknisellä tempulla rahapato olisi murtunut. Tarinaan kannattaa suhtautua kuitenkin tietyllä varauksella, sillä 1980-luvulla kansallisen näkijä -roolin saavuttaneesta Paavo Haavikosta alkoi liikkua kaikenlaisia, yhä ilkeämmiksi äityneitä huhuja.
Oli anekdootti totta tai ei, elokuvan erikoistehosteissa ei tosiaankaan rahaa säästelty. Ei ihme, sillä niistä vastasi itse Sergei Bondartšuk. Hänethän tunnettiin eeppisten kertomusten – kuten Sodan ja rauhan sekä Waterloon – massiivisen mittaluokan tulkitsijana. Rautataivaan kohtauksessa, jossa Väinön ja Pohjolan yhdistetyt joukot hyökkäävät avaruuden halki Maahan, näytteli divisioonallinen Puna-armeijan sotilaita. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoihin Bondartšuk olisi halunnut kuvata Tuonela-jaksoja radioaktiivisella alueella. Idean onneksi torppasi itse Mihail Gorbatšov, joka jyrähti, että jos Bondartšuk haluaa tuhota Neuvostoliiton puolustusvalmiuden säteilyttämällä Puna-armeijan, hänelle löytyy kyllä virikkeistä harrastustoimintaa Siperiasta loppuiäkseen, riippui hänellä rinnuksissaan sitten Sosialistisen työn sankari -rintamerkki tai ei.
On hämärän peitossa, miten pitkälle Kalle Holmbergia voi edes pitää Rautataivaan ohjaajana. Bondartšuk kuvasi joukkokohtauksia omin päin ja usein muutteli niitä mielensä mukaan. (Myös hänestä huhutaan elokuvan natsiteeman isänä.) Holmberg oli jälkeenpäin hyvin vaitonainen projektista, vaikka kuvausten aikaisissa haastatteluissa uhkuikin YYA-henkeä.
Teos sai ensi-iltansa Neuvostoliiton viimeisenä Voitonpäivänä 9. toukokuuta 1991. Glasnostin avaamassa vähemmän varovaisesti Neuvostoliittoon suhtautuneessa ilmapiirissä suomalaiset kriitikot eivät säästelleet sanojaan. Elokuvaa pidettiin Kekkos-Suomen jäänteenä ja Paavo Haavikkoa kaihin runtelemana näkijänä. Uuden Suomen kriitikko mainitsi ohjaajaksi jatkuvasti Bondartšukin niin itse arviossaan kuin lehden elokuvaa käsitelleessä pääjutussaankin. Neuvostoliitossa elokuva otettiin positiivisemmin vastaan, mutta se keräsi katsojia hajoavassa maassa hitaanlaisesti. Neuvostoliiton romahdettua Rautataivasta ei Venäjällä ole esitetty.
Elokuvan levitysoikeudet oli kuitenkin jo ennakkoon ostettu moneen Euroopan maahan. Rautataivas on edelleenkin eräs kaikkien aikojen laajimmalle levinneitä suomalaisia elokuvia.
Paavo Haavikko ei ollut moksiskaan murskavastaanotosta, vaan suunnitteli kuolemaansa saakka Rautataivaasta tv-sarjaversiota.

 

Turkulaiselle äärimukavistolle

Se on niin lämmin, että jäätää.
Se on niin myötä, että on jo vastaan.
Niin positiivinenkin on vallan,
että lisäs’ Kelvin asteikkoonsa hallan.

Turkulainen äärimukavisto
ei pure, kokonaisena nielee.
Turkulainen äärimukavisto
kohtaa silmä silmästä silmään.

Kun se vieraanvaraisesti ympärillesi kieltyy,
sananpuolikkaat kurkunmutkaan nieltyy.
Itsemurhayksiöösi kotoisasti sinut hylkää:
”Essää sunkka Suikkilas senttäs pelkää?”

Turkulainen äärimukavisto,
Takakirveeltä aina Kärsämäkeen.
Turkulainen äärimukavisto
– et tule koskaan pääseen megeen.

Vittuillen tervehtii, vittuillen kiittää,
vittuillen rakastaa, vittuillen siittää;
vain vittuillessaan ei vittuile
– silloinkin vain vittuillakseen.

Turkulainen äärimukavisto,
niin mukava että sattuu.
Turkulainen äärimukavisto,
se on tauti vain jos se tarttuu.

 

Ainahan voi

Ainahan voi liftata.
Ainahan voi nukkua puistossa.
Ainahan voi kärkkyä jämiä nakkikioskilla.
Ainahan voikin syödä lokin, jos sillä on jotain sanomista niistä jämistä.
Ainahan voi läästiä lokinperkeet vartijan rinnuksiin, jos se alkaa känistä.
Ainahan voi hakata päätään putkan seinään ja työntää ruostuneen rautanaulan perseeseensä.

Ainahan sairaalasta voi karata.
Ainahan voi sanoa ”Kuubaan. Tämä on kaappaus”, jos kuski kyselee jotain.
Ainahan voi tuhahtaa ”selityksiä, selityksiä” ja hypätä rautatiesillan kohdalla jokeen.
Ainahan voi opetella uimaan, mutta
ainahan voi myös kellua seuraavaan uimapaikkaan asti.
Ainahan voi napata penskalta jätskin ja syödä sen – ja sitten kun se huutaa että yäää toi setä söi mun jätskin, syödä penskankin.

Ainahan voi sanoa, että virta vei ja että ne aloitti.
Ainahan voi.

Mutta jos kumminkin heität sen kympin?

 

D. A. Pennebaker: Apollo 13

(Yhdysvallat, 1971, tunnetaan myös nimellä Won’t Look Back)

Tehtyään Jerry Lewis -dokumenttinsa D. A. Pennebakerilla oli vaikeuksia keksiä aihetta seuraavalle elokuvalleen. Hän halusi vaihteeksi keskittyä muuhun kuin rokkareihin.
Istuessaan iltaa Bob Dylanin kanssa Pennebakerille viimein juontui mieleen tehdä eräänlainen jatko-osa maineikkaaseen Dylan-dokumenttiinsa Don’t Look Back. Idea syntyi “siinä neljännen sätkän kohdalla” Pennebakerin parvekkeella eräänä tähtikirkkaana yönä. Dylanin vedettyä “kunnon hatsit parasta afganistanilaista” hän oli pitkään hiljaa tuijottaen tähtitaivasta ja sanoi sitten Pennebakerille: “Man, if I was going up there, I really couldn’t look back…”
Pennebaker tarttui ajatukseen heti: hän tekisi rock-henkisen dokumentin astronautista! Heti seuraavana päivänä hän soitti Nasaan ja ehdotti, että avaruuslennosta tehtäisiin dokumenttielokuva.
Nasassa ideaan suhtauduttiin jäätävästi. Pennebakerille sanottiin ykskantaan, että avaruuslentoihin valmistautumista seuraamaan ei päästetä “mitään pirun hippejä”. Jälkeenpäin Apollo 13 -lennon aikainen lennonjohtaja Gene Kranz on tunnustanut, että ei hänellä muuten ideaa vastaan ollut mitään, “mutta kun se pirun Pennebaker inttämällä vaati, että Bob Dylanin piti päästä lennolle mukaan”. Pennebakerin ideana tosiaan oli rakentaa dokumentin huippukohdaksi Blowin’ in the Wind -kappale Dylanin itsensä esittämänä Maan kiertoradalla.
Pennebaker ei kuitenkaan hevillä luovuttanut: hän päätti muuttaa ideaa. Sen sijaan että hän tekisi tarkkailevan dokumentin itse lennosta, hän tekisi osallistuvan elokuvan avaruuslennoista yleensä. Apollo 13 -lennosta kertova dokumentti kritisoisi voimakkaasti avaruuslentoihin törsättyjä rahoja. Tämän symbolina toimisi Blowin’ in the Wind. Väliin oli tarkoitus leikata kuvia napalmin polttamista vietnamilaislapsista.
Pennebaker kuvasi astronautti Jim Lovellin elämää Nasan estelyistä huolimatta, välillä salaakin. Pääosassa oli kuitenkin Dylan, jota kuvattiin kiertueella.
Kun Apollo 13 -lento käynnistyi, Pennebaker junaili harhautusmielenosoituksen Kennedyn avaruuskeskuksen liepeille ja pujahti toiselta puolelta rakennusta aidan alitse keskukseen sisään asti. Hänen onnistui kuvata minuuttikaupalla materiaalia komentokeskuksessa ennen ulos heittämistä.
Dokumentin tarina loppuisi tähän, elleivät CIA ja FBI olisi ruvenneet riitelemään siitä, kumman vastuulle takavarikoidun materiaalin hallinta kuului. Jomman kumman tiedusteluelimen nimettömättömäksi jäänyt virkailija viimein vuoti filmit The New Yorker -lehden toimittajalle silkkaa ilkeyttään.
Kun juttu sai julkisuutta, Pennebakerin olisi ollut helpompi kuvata dokumenttinsa loppuun. Valitettavasti Apollo 13 -lennolla tapahtunut onnettomuus toi tarinaan uuden käänteen. Pennebakerin hanke joutui kovaan vastatuuleen jopa radikaalivasemmistolaisissa piireissä. “The wind is really blowin’ on us”, Dylan sanoi Pennebakerille ja lähti projektista.
Dokumenttia ei koskaan julkaistu, eikä Pennebaker halua enää kuulla puhuttavankaan tapauksesta. “What a windy blow job”, on ollut hänen pitkäsanaisin kommenttinsa koko hankkeesta.

 

Varon normaaliani

Tarttuu lahkeisiin se tavallinen,
normaali.
Minne tahansa menenkin,
seuraa normaali.

Tallon päälle – väistää normaali.
Läimin ovella – luistaa normaali.

Turha neidoille on rehennellä,
kun rykii normaali;
saati kohtaloaan itkeskellä:
se on normaali.

Ryntään ryyppäämään – huokaa normaali.
Syöksyn hulluuteen – melko normaaliin.
Liityn uskonlahkoon – saarnaa normaali.
Karkaan Kaukasiaan – törmään нормальнооn.

Tyydyn osaani
– samoin normaali –
vaan varon tottumasta:
on suhde formaali.

 

Ed Wood & George Lucas: Pulp Fiction

(Yhdysvallat, 1969, Ed Wood alkuteksteissä nimellä Flint Holloway)

Vielä ennen siirtymistään päätoimisesti halpojen pornopätkien pariin Ed Wood yritti nousua vakavastiotettavien ohjaajien joukkoon ohjaamalla film noir -henkeä haparoivan dekkaritarinan. Kuvauksia tehtiin ympäri Hollywoodia missä vain pystyttiin ja filmille tarttui joukkio sekalaisia otoksia, jotka eivät juurikaan liittyneet toisiinsa muutamaa yhteistä hahmoa lukuunottamatta. Tärkeintä tuntui olevan jäyhäilmeinen patsastelu sekä viileiden one-linereiden heittely käsinkäärityn savukkeen takaa.
Rahojen loppuminen katkaisi kuitenkin projektin ja Woodin oli käännettävä kameransa kohti muita maisemia. Siihen asti kuvatun materiaalin osti harjoittelumateriaaliksi uraansa aloitteleva George Lucas -niminen ohjaaja, jonka Francis Ford Coppola johdatti Woodin luo. Katsottuaan kelat läpi hän päätti koota löytämästään sillisalaatista jonkilaisen tarinan tuttavapiirinsä huvitukseksi.
Lucas lisäsi materiaaliin mm. pätkiä vanhoista mustavalkoisista nyrkkeilyottelutaltioinneista sekä Woodin toisesta produktiosta mukaan eksyneitä nahkafetissileffan pätkiä. Saatuaan leikkauksen valmiiksi Lucas osti divarista pahvilaatikollisen dekkaripokkareita, joiden sisällöstä hän kasasi käsikirjoituksen elokuvalle William Burroughsin “leikkaa ja liimaa”-tekniikkaa apuna käyttäen, editoiden lopputulosta kuitenkin edes jotenkin johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Runsas dialogi jälkiäänitettiinkin sitten jo oikeiden näyttelijöiden kanssa studiossa, sillä Paramount oli kiinnostunut ostamaan produktion halpalevitystä varten.
Lopputulos oli tarinasta toiseen hyppivä elokuva, jossa hyvin harvoin puhutaan kasvot kunnolla kameraan päin. Elokuvan nähtyään katsoja on hämmennyksen vallassa: Liittyivätkö nämä tarinat kuitenkaan toisiinsa, vai onko minua huijattu ovelasti?
Wood ei koskaan saanut elokuvasta kelojen hintaa enempää rahaa ja Lucaskin vain kertakorvauksen Paramountilta, joka puolestaan tienaa kulttimaineisella elokuvalla vielä tänäkin päivänä.

 

Yhden miehen tungos V

Auringonsäde silpaisee silmään,
kun vähänkin liikautan kirjaa, joten
kääntelen itseäni parempaan asentoon
sohvalla (joka on nihkeä sateen jäljiltä),
kun näen liikettä pihan laidalla:
naapuri siistii pensasaitaansa,
mutta minun pihani puolella;
enkä tiedä pitäisikö närkästyä
vai mennä huastelemaan joviaaleja,
joten painun vähän matalammaksi
etten pilkota terassin aidan takaa,
lasken kirjan kasvoilleni sekä
kuorsaan kuin mukamas nukkuisin
– mutta hetken päästä jo ramaiseekin
ja nukahdan oikeasti antaen
kuorsaukseni tahdittaa orjia
plantaasini kasvitarhoissa…

Olen yhden miehen tungos.

 

Andrei Tarkovski: I, Robot

(Я – Робот, Neuvostoliitto, 1965)

Lähes kokonaan yhdessä huoneessa kuvattu elokuva, joka noudattaa Isaac Asimovin alkuteoksen kehyskertomusta lähes orjallisesti, mutta jättää itse robottinovellit pääosin taustamateriaaliksi.
Tarina alkaa Interplanetary Pressin toimittajan (Valentin Zubkov) saapumisesta Susan Calvinin (Valentina Maljavina) kotiin. Haastattelu muuttuu piankin pitkäksi filosofiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä ja koneellisuudesta sekä siitä, mikä on lopultakin “minä” ja “itse”.
Mustavalkoisella kuvattua tarinointia rytmittävät muutamat värifilmille kuvatut takaumat, joissa Calvin muistelee kokemuksiaan positroniaivojen psykologina. Takaumat eivät ole kokonaisia Asimovin novelleja dramatisoituna, vaan pääasiassa novelleista poimittuja keskusteluja robottien ja Calvinin välillä.
Lopputuloksena on raskasliikkeinen elokuva, jossa dialogia on huomattavasti enemmän kuin tapahtumia tai edes liikettä ruudulla. Moni kriitikko onkin käyttänyt I, Robotista termiä “kuvitettu kuunnelma”. Ihmisyys ja koneellisuus käydään läpi tarkkuudella, jonka rinnalla Asimovin robottifilosofoinnit ovat vain pinnallinen alkutöytäisy. Kaupalliseksi katastrofiksi osoittautuneen elokuvan huhutaan olleen yksi Philip K. Dickin lempielokuvista, vaikkakin hän hylkäsi sen jossakin vaiheessa epäillen sitä kommunistien yritykseksi sumentaa hänen mielensä.

 

Kuusisataakolmekymmentäseitsemän (2013)

R.Ahlsten: Kuusisataakolmekymmentäseitsemän (2013), lyijykynä, 33 x 23 cm

 

Roger Corman: Terminator 3

(Yhdysvallat, 1966)

Kuvattu The Wild Angels -prätkäelokuvan kuvaustaukojen aikana jämäfilmille.
Peter Fondan aurinkolasien reunoihin laitettiin pari punaista valoa ja Roger Corman käski hänen kaahata moottoripyörällään “futuristiseen tyyliin” ympyrää läheisellä jättömaalla. Nancy Sinatraa puolestaan kuvattiin osoittelemassa aseella ja hyppimässä pahviseinien läpi (joita löytyi jätelavalta teatterikoulun takapihalta).
Myöhemmin Corman leikkasi näitä kuvia neuvostoliittolaisen tieteiselokuva Elektrozavodin sekaan. Corman oli ostanut elokuvan Yhdysvaltojen levitysoikeudet eräältä neuvostodiplomaatilta parilla vodkapaukulla ja säkillisellä sukkahousuja. Leffa oli kuitenkin niin puiseva, että Cormanin mielestä prätkällä kaahailu ja typykkäkuvat toivat siihen juuri sopivasti lisää “svengiä”.
Lopputuloksesta kehkeytyi melko sekava. Corman lisäsikin päälle vielä kertojanäänen selittämään, miten täysin toisistaan eroavat kuvat liittyivät toisiinsa: kyse oli tietenkin aikamatkustuksesta!
Kertojanääntä ei sen kummemmin käsikirjoitettu, vaan Dennis Hopperille annettiin pari LSD-lappua ja hän improvisoi tarinan tulevaisuuden robottivaltiota etukäteen estävästä John Connorista, kommuunissa vaikuttavasta kasvissyöjärobotti Terminatorista sekä systeemin vartijoista, joita edusti koneeksi muuttunut sukupuoleton naisennäköinen olento, Terminatrix.
Elokuvasta tuli art house -hitti Ranskassa ja siitä on kirjoitettu yli kaksikymmentä toinen toistaan vaikeaselkoisempaa tutkimusta. Yhdysvalloissa leffaa näytettiin drive-in -teattereissa bonusleffana. (Saatuaan drive-in -levityssopimuksen Cormanille tuli mieleen lisätä leffansa otsikkoon kolmonen, sillä jatko-osien tarinoilta ei yleensä vaadita niin paljon.)
Neuvostoliitossa näytettiin versiota, joka oli dubattu takaisin venäjäksi. Neuvostoversiossa työryhmä kehittelee fuusioreaktoria. Valitettavasti huligaanit jatkuvasti häiritsevät heitä kaahailemalla ydinvoimalan lähellä ja särkemällä seiniä.

 

Meillä on keinomme

Me kuulemme
jonninjoutavatkin jaarituksenne.
Me valvomme,
me ja toisen asteen demonimme.

Meillä on keinomme.

Turha yrittää.
Jotain olet kumminkin tehnyt.
Turha selittää,
että olisit erehtynyt.

Meillä on keinomme.

Enää muista emme,
mistä kaiken aloitimme.
Vanhat keinomme
pyhittävät uudet keinomme.

Meillä on keinomme.

 

Enhän kaipaa pois

tammikuu 2011
 
Ke 5.1.
Painaudun sisään.
Alas mustaan, matalaan.
Ilman huokausta.
 
To 6.1.
On loppiainen.
Raahaan kalusteita ja
syön päivällistä.
 
La 8.1.
Kävelyn jälkeen
arki palaa hoippuen,
enkä haluaisi.
 
Su 9.1.
Rakkaimman hymy.
Rakastelumme nauru.
Oikein hyvä näin.
 
Pe 14.1.
Olisinko nyt
siellä, missä haluankin?
Enhän kaipaa pois.
 
La 29.1.
Viikot kuluvat.
Tunnen outoa vihaa.
Rauhaton olo.

 

Mats riuhtaisee narusta. Moottori ei inahdakaan. Rannikkoruotsalaisittain säkätetty kirosanapilvi leviää yli tyynen Kihdin ulapan säikäyttäen yksinäisen lokin niin, että se pudottaa ahvenen nokastaan.
Muuten on hiljaista. Laskeva aurinko väreilee horisontissa. Luffe könyää pystyyn veneen keulasta ja tulee tökkimään kuonolla takatuhdolla istuvaa Matsia. Mies murahtaa ja rapsuttaa koiraa hajamielisesti.
”Mikä saaplarin päivä”, Mats kertoo koiralle. ”Ens vitun virkistyskalastajat rikkoo mun verkot. Kun palaan satamaan, se on täynnä saksalaisia, jotka luulee olevansa Jurmossa. Neuvoin ne piruuttani saaren toiselle laidalle, höhö, mutta takas tullessa ne marssii mun pihaan vaatimaan tilapäismajoitusta.”
Luffe nuolaisee Matsin naamaa myötätuntoisesti.
”Nyt tämä. Ja enkös unohtanutkin puhelimen kotiin. Vitutti niin helvetisti, että vain hyppäsin veneeseen ja sanoin lähteväni hakemaan patjoja.”
Äkkiä Mats valpastuu. Veden pinnassa näkyy selkeästi pientä väreilyä. Jotain tummaa häämöttää itäisessä horisontissa. ”No mut helkkari, alkaakos tuuli nousta?”
Mats ryntää mastolle, nostaa kiiruusti purjeen ja säntää takaisin peräsimelle. ”Juu, juu, antaas puhaltaa…” hän mutisee katsellen laiskasti retkottavaa purjetta.
Tuuli nousee rivakasti. Pian paatti on hyvässä myötäisessä. Mats katsoo hämmentyneenä horisonttiin. Pimeys leviää yli taivaan. Nyt se tuntuu peittävän jo puolen saaristoa. ”Mitä helkkaria?” Mats mutisee. ”Ihan kuin se… punertaisi?”
Silloin kuuluu valtava räsähdys. Mats kaatuu rähmälleen veneen pohjalle. Koira uikahtaa, kompastuu laitaan ja putoaa mereen.
Rämmittyään ylös veneestä Mats huomaa olevansa piskuisella luodolla. ”Ja saatanan merimetsojen umpeen paskoma, tietysti”, hän mutisee. Haju on sietämätön. Yksinäinen saaristolaismännynkäppyrä nököttää luodon vastapäisessä reunassa.
Mats tarraa mäntyyn ja alkaa repiä sitä irti. ”Saatanan… vitun… helvetin…” hän ärisee yhä kovempaan ääneen, kunnes huutaa suoraa kurkkua: ”Helvetin kauniaislaiset sunnuntaiseilarit! Vitun merimetsot ja perkeleen cityvihreät! Käykää joskus haistamassa tätä… PASKAA! Saaaata-nan saksalaiset! Saatanan saatanan saatanan–”
Tällä välin taivas on tummunut kokonaan. Juuri kun Mats saa riuhtaistua männyn irti ja alkaa karjua eläimellisesti saatanaa kohti taivasta, huuto takertuukin kurkkuun.
Taivas on putoamassa hänen päälleen. Aalto horisontista horisonttiin. Verta.
Hiukan ennen iskua on sekunti-pari täysin hiljaista.
Jälkeenpäin on taas hiljaista. Sitten kuuluu polskimista ja rapinaa, kun Luffe könyää merestä luodolle, joka ei ole enää valkoinen.
Luffe tassuttelee veren peittämän luodon yli Matsin luo, joka yltä päältä veressä istuu luodon laidalla, jalat verisessä meressä. Verinen mänty on yhä hänen kädessään.
Mats silittää koiraansa ja sanoo tälle: ”Mantereella ollaan taas kateellisia.”

Konteksti: hs.fi/a1362731799574

 

Alejandro Jodorowsky: Underworld

(La Subterranea, Meksiko, 1970)

Kiistellyn meksikolaisohjaajan suurteoksessa katsojalle esitellään maailma, joka on jakautunut kahtia rappioituneen, mutta etuoikeutetun Vampiros-ylimystön ja proletaaristen Lobos-työläisten välillä. Naispäähenkilö Celena (Jane Fonda) toimii Luchadorana, eli Vampiroiden sortohallinnon välikappaleena, joka joutuu lopulta valitsemaan kumman ryhmän rinnalla hän seisoo.
Moderni orfeustarina on kuvattu El Perdido -slummin asukkaiden avustuksella Ciudad de Mexicon kaatopaikoilla ja viemäreissä sekä Chihuahuan autiomaan neitseellisissä maisemissa. Vahvan symbolistinen kuvakerronta hyödyntää katolilaista imageriikkaa, latinalais-amerikkalaista kansanperinnettä ja vapaapainin estetiikkaa rakentaessaan kriittisen kuvan luokkayhteiskunnan vääristyneisyydestä. Tuloksena on äärimmäinen ns. head-elokuva, joka omana aikanaan herätti runsaasti ristiriitaisia tunteita niin kriitikoiden, yleisön kuin yhteiskunnallisten vaikuttajienkin keskuudessa.
Etsiessään tietä Subterranean salattuun valtakuntaan Vampiroiden johtajan, painija El Krakenin (Orson Welles) luokse päähenkilö joutuu suoriutumaan kokeista, joita hänelle asettavat Jeesus (Dennis Hopper) ja poikamainen Paholainen (Malcom McDowell, joka kiinnitti ohjaajan huomion nuorisokapinallisen roolillaan elokuvassa If). Erityisesti paholaisen repliikit olivat syynä katolisen kirkon edustajien tuomitsevaan suhtautumiseen elokuvaa kohtaan.
Kokeiden yhteydessä Celena kohtaa toistuvasti loboprofeetan, Luciuksen ja tämän seuraajan Micaelin (kaksoisrooleissa Hopper ja McDowell) , jotka saarnaavat köyhälistölle sorron päättymistä. Profeetta kuljettaa mukanaan sekalaista hylkiöiden seuruetta, joka koostuu itkijänaisista, raajarikoista ja tanssivista kääpiöistä.
Tarinan huippukohdassa Lucius tarjoaa omasta verestään ehtoollisen Celenalle, joka on tämän jälkeen valmis lopulliseen kokeeseen. Tässä viimeisessä kokeessa Kuolema (Axel Jodorowsky) johdattaa maakuoppaan kaulaa myöten haudatun Celenan takaisin omaan lapsuuteensa, jolloin käy ilmi, että Micael on hänen kadonnut kaksoisveljensä. Yhdessä sisarukset tunkeutuvat Subterraneaan ja haastavat El Krakenin ja tämän painijakätyrit mystisten voimien otteluun. Elokuva päättyy painijasisarusten voittoon ja valtavaan massakohtaukseen, jossa vuorenrinteelle kokoontuneet lobot kuuntelevat saarnaa uuden ajan koittamisesta, samalla kun taivaalta sataa verta ja valkoisia kyyhkysiä.

 

Mikko Kuuston buutsit (2002)

R.Ahlsten: Mikko Kuuston buutsit (2002), lyijykynä, 15 x 15 cm

 

Viheliäinen (Paskajätkäballadi)

Kaikki, mitä ikinä oon sulle kertonut
oli valhetta, valhetta vain.
Enkä koskaan ole sulle mä mitään luvannut
kuin saadaksein sen, mitä sain.

Ja jos oikeasti luulit, et sua rakastin
olet tyhmempi kuin uskoinkaan.
Mä vaikka sitä tarvittaessa sulle vakuutin
en silti rakastanut tippaakaan.

Vein leskeltä mä miljoonan, vanhanpiian asunnon
mutta sinulta mä kaiken vein!
Sinä kostit, minut vietiin mäelle Kakolan
enkä silti kadu sitä, mitä tein.

 

Hämähäkkejä

Tapan hämähäkkejä, vaikka
hämähäkkejä ei saisi tappaa, sillä
                       onnesta tulee huono ja naamalle roiskuu rapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       muinaisessa moraalikoodistossa sanotaan aika suoraan: älä tapa.

Eikä hämähäkkejä saisi tappaa, sillä
                       syövät kirvoja, nuo kahdeksanjalkaiset kummajaiset.

                       Jos ei kirvoja syödä, syövät kirvat
                       puut ja pelargoniat,
                       kikherneet ja kaalit.
                       Salaatit ja saniaiset,
                       humalat ja heinäpaalit.

                       Ja kun loppuu kasvi maasta,
                       tulee tunkioksi ihmissaasta.

Siispä tapan hämähäkkejä.
Tapan, koska pelkään.
En vain lainkaan
ymmärrä,
miksi.

 

Jatsikäsi-Edward

Edward tarraa tuoppiinsa kummallakin kouralla.
Vieruspöytä pärskähtelee Eetu-raukan jupinaa.
Kaljaa on pian paidalla, tiskillä ja parralla,
vaan tärkein sentään perillä: johan loppuu vapina.

Se on Edward Jatsikäsi,
haastaja grooven kuninkaan.
Hän on Edward Jatsikäsi,
saa krapulankin svengaamaan.

Ei löytänyt silti nimeään Edward lasin pohjasta.
Oi, aikoinaan kun Edward soitti, täyttyi joka parketti.
Kiisi neidot villisti, kuin irki painovoimasta.
Nyt täyttyy pelkkä hylsykassi, kutsuu pihan marketti.

Se on Edward Jatsikäsi,
vaientaa jo kraftwerknörtin,
kun iskee Edward Jatsikäsi
pöytään jatsikortin.

Kreisibailaajat ohi kiitää, jäämättä ees ilkkumaan.
Edward istuu joenrantaan pussikaljaa kittaamaan.
Viimein pullot tyhjenee, vaan jatkaa virta kulkuaan.
Eetun menetyksen määrää ei sekään pysty mittaamaan.

Se on Edward Jatsikäsi,
posken kyyneltä hän pyyhkii.
Kun itkee Edward Jatsikäsi,
sielunvihollinenkin nyyhkii.

 

Seutula

Lentokenttä jylisee
Silakkaniitun takana.
Terassilla röyhtäilee
tyytyväinen pakana.

Savu tuoksuu, läiskii vihta.
Prätkä pörrää mäkeä.
Koira haukkuu, räyskii pihlajan
ikivanhaa käkeä.

Auringosta singahtaa
valonsäde viimeinen.
Kiuas illan sumentaa
höyryyn kivikautiseen.

 

John Ford: Lara Croft (She Rode on Tombs)

(Yhdysvallat, 1960)

Katkeransuloinen kehityskertomus Lara Croftista (Lauren Bacall), joka ikätovereistaan poiketen haluaakin seurata isänsä (John Wayne) jalanjälkiä palkkionmetsästäjänä. Isän kuoltua tytär vyöttää hänen revolverinsa lanteilleen ja ryhtyy jahtaamaan isänsä surmaajaa, El Luce -nimistä bandiittia (Charles Bronson, jonka Ford kiinnitti rooliin nähtyään Seitsemän rohkeaa miestä).

Halki eteläisten Yhdysvaltojen ja Meksikon jylhien maisemien etenevän raamatullisen kostotarinan varrella Lara saattaa El Lucen joukkion hautaan mies kerrallaan, kunnes lopulta saavuttaa kostonsa kohteen muinaisen intiaanitemppelin raunioissa.

Suurten nuotioiden luodessa varjoja öiseen temppeliin Croft ja El Luce metsästävät toisiaan, kunnes Luce lopulta haavoittuu kuolettavasti. Lara ymmärtää saaneensa kostonsa, mutta myös sen, ettei naisella loppujen lopuksi ole asiaa miesten saappaisiin.

 

Rahapuustani putoavat lehdet

Rahapuustani putoavat lehdet.
Teenkö mitään oikein?

Kastelen, jätän kastelematta.
Katselen, kosketan katselematta.

Puhun, kuuntelen,
             puuhun huutelen.
En valehtele, mutta
             totuutta muuntelen.

Teenkö mitään oikein?
Rahapuustani putoavat lehdet.