Ylioppilaskylä, Turku. Betoni pilkottaa marraskuun mustasta. Tihuttaa.
Tutkin kännykän valossa pysäkin aikataulua. Eihän viimeinen viisikymppinen ehtinyt mennä vielä? Vierestä kuuluu rasahdus. Hätkähdän ja käännyn. Katoksen kulmalla seisoo putkikassia kanniskeleva musta mies. Katsomme hetken toisiamme. Hän ei jatkakaan ohitseni, vaan kiertää pysäkin taitse.
Näytinkö jotenkin uhkaavalta? hämmähtää mielessäni, mutta päätepysäkille kaahaava bussi pyyhkäisee ajatuksen mennessään. Ah! En siis ollut myöhässä.
Kaivelen kolikoita. Kun nostan katseeni, musta mies on pysäkin toisessa päädyssä. Tai musta ja musta – yön sytiseen kuosiin pukeutunut hahmoni meistä kahdesta varmaan tummempi on. Miehellä on yllään vaaleansininen takki ja ruskeat housut.
– Olin vain hakemassa pyykkejä, hän aloittaa paksulla jamaikanenglannilla, – … mutta kävi sitten mielessä kysyä, että uskotko Jumalaan?
– En, vastaan.
– Ooooukei, mies toteaa naurahtaen. Hän lähtee kävelemään jäätyneen rännän roiskiman nurmikon yli, mutta kääntyykin takaisin ja kysyy: – No haluaisitko kuulla Jeesuksesta?
– En.
– Kukaan ei täällä halua kuulla Jeesuksesta, hän sanoo turhautuneena, mutta jälleen naurahtaen.
– No onpas ikävää, yritän samaistua.
– Tosi vaikea puhua hänestä kenellekään.
– Sen kyllä uskon…
– Tiedäthän, että hän rakastaa sinua? Täälläkin.
Hän heilauttaa kättään laajassa kaaressa, joka pyyhkii elementtitaloja, halkoo hyistä syksyä ja loppukaneetinomaisesti päättää kierroksensa yksinäiseen betoniporsaaseen kapakin kulmalla.
– Epäilen, sanon.
– Hän kuoli meidän syntiemme- -
– Voisitko lopettaa?
– Ouukei, hän taas naurahtaa.
Bussi on käynyt kääntymässä päättärillä ja lähestyy pysäkkiä. Nostan käteni kohti valoa.
– Täytyy tästä ylösnousta, veistelen.
– Toki, hän vastaa. Vitsini lässähtää loskaan ja kuolee heti.
Auto pysähtyy, kapuan sisään, istuudun. Näen miehen vielä ikkunasta pysäkin kulmalla seisomassa.
– Jumalan siunausta! hän huikkaa, sitten lähtee kävelemään harmaiden talojen väliseen pimeyteen. Ilmoitustaulun julisteiden repaleet lepattavat tuulenpuuskassa.
– Betoniviidakon alkuasukkaat ovat levottomia, mutisen itsekseni.
Luullakseni tarkoitan itseäni.