Kwanzien matka

Welu, welu, welu…
Ens jutut kusee, sit ne valuu, sit sä haluut
päästä vetään ilman ketään kintereillä.
Ennen ku haihduin vielä vaihdoin
viimeiset Western Baban tuskan hiellä
tienatut massit, mun lähtöpassit
Uyomille oli kitkerän katkerat niellä.
”Kwanzie, halaa! Kwanzie, palaa!”
Se jäi itkeen yksin öisellä tiellä.
Turha jauhaa fabuu, ei siit oo apuu.
Oon scammanny niitä ja fapanny näitä:
lompsat oyiboilta, voitot ashewoilta,
khattii oloshilta, öljyy Boko Haramilta,
tehny neljäyksysit yahoo boylle,
ehtiny Interpolin listoille.
Siin saattaa jo alkaa houkutella
pieni lomamatka Saharan hoodeilla.

        Kwanzie, Kwanzie,
                                           palaa kotiin.

Ei raha haise, paitsi hieltä, turha kieltää:
kiitin shangoo setelirullasta.
Se nosti mut hiekasta, kävi mun miekasta
kun tapeltiin jeepin istumapaikasta.
Meitsi kellui hiekkameren laineilla,
legedisbenz-letka lellui sannalla.
Walahi! Mut Afrikan rannalla
piti könytä ruumaan muiden lailla.
Ei millään hinnalla paikkaa kannella.
Tukin sieraimet setelitukoilla.
Kun purkki kaatui, löyhkä unohtui;
ihmiset ja sardiinit kuutamouinnilla.
Mut poimittiin, moni tuomittiin,
ei pärskynyt armo ulapalla.
Viel meitsi vaeltaa, siel nää sukeltaa
merten jumalten hautausmaalla.

        Kwanzie, Kwanzie,
                                           palaa kotiin.

Paikallisjunassa kledjut kurassa
halki Saksan kuuskyt kilsaa tunnissa.
Jengi tsiigaa ku jotain niggaa,
vaik oon sentään nimi Lagosissa.
Maat vaihtuu, rajat haihtuu,
löydän itseni homeisest koulusta.
On aikaa nyhjöttää, inttää tyhjää
jostain islamintulkinnasta.
Ne vaan jaksaa – eiks oo saanu maksaa
reissustaan jo koko sielullaan?
Sit nää toiset vitun loiset
tervehtii polttopulloillaan.
Mä niin palaisin, mä niin halaisin
taas Uyomin uuman hikist laventelii.
Mut sellast scammii en osaa käämii.
Silitän mun viimeist setelii.

        Kwanzie, Kwanzie,
                                           palaa kotiin.