D. A. Pennebaker: Apollo 13
(Yhdysvallat, 1971, tunnetaan myös nimellä Won’t Look Back)
Tehtyään Jerry Lewis -dokumenttinsa D. A. Pennebakerilla oli vaikeuksia keksiä aihetta seuraavalle elokuvalleen. Hän halusi vaihteeksi keskittyä muuhun kuin rokkareihin.
Istuessaan iltaa Bob Dylanin kanssa Pennebakerille viimein juontui mieleen tehdä eräänlainen jatko-osa maineikkaaseen Dylan-dokumenttiinsa Don’t Look Back. Idea syntyi “siinä neljännen sätkän kohdalla” Pennebakerin parvekkeella eräänä tähtikirkkaana yönä. Dylanin vedettyä “kunnon hatsit parasta afganistanilaista” hän oli pitkään hiljaa tuijottaen tähtitaivasta ja sanoi sitten Pennebakerille: “Man, if I was going up there, I really couldn’t look back…”
Pennebaker tarttui ajatukseen heti: hän tekisi rock-henkisen dokumentin astronautista! Heti seuraavana päivänä hän soitti Nasaan ja ehdotti, että avaruuslennosta tehtäisiin dokumenttielokuva.
Nasassa ideaan suhtauduttiin jäätävästi. Pennebakerille sanottiin ykskantaan, että avaruuslentoihin valmistautumista seuraamaan ei päästetä “mitään pirun hippejä”. Jälkeenpäin Apollo 13 -lennon aikainen lennonjohtaja Gene Kranz on tunnustanut, että ei hänellä muuten ideaa vastaan ollut mitään, “mutta kun se pirun Pennebaker inttämällä vaati, että Bob Dylanin piti päästä lennolle mukaan”. Pennebakerin ideana tosiaan oli rakentaa dokumentin huippukohdaksi Blowin’ in the Wind -kappale Dylanin itsensä esittämänä Maan kiertoradalla.
Pennebaker ei kuitenkaan hevillä luovuttanut: hän päätti muuttaa ideaa. Sen sijaan että hän tekisi tarkkailevan dokumentin itse lennosta, hän tekisi osallistuvan elokuvan avaruuslennoista yleensä. Apollo 13 -lennosta kertova dokumentti kritisoisi voimakkaasti avaruuslentoihin törsättyjä rahoja. Tämän symbolina toimisi Blowin’ in the Wind. Väliin oli tarkoitus leikata kuvia napalmin polttamista vietnamilaislapsista.
Pennebaker kuvasi astronautti Jim Lovellin elämää Nasan estelyistä huolimatta, välillä salaakin. Pääosassa oli kuitenkin Dylan, jota kuvattiin kiertueella.
Kun Apollo 13 -lento käynnistyi, Pennebaker junaili harhautusmielenosoituksen Kennedyn avaruuskeskuksen liepeille ja pujahti toiselta puolelta rakennusta aidan alitse keskukseen sisään asti. Hänen onnistui kuvata minuuttikaupalla materiaalia komentokeskuksessa ennen ulos heittämistä.
Dokumentin tarina loppuisi tähän, elleivät CIA ja FBI olisi ruvenneet riitelemään siitä, kumman vastuulle takavarikoidun materiaalin hallinta kuului. Jomman kumman tiedusteluelimen nimettömättömäksi jäänyt virkailija viimein vuoti filmit The New Yorker -lehden toimittajalle silkkaa ilkeyttään.
Kun juttu sai julkisuutta, Pennebakerin olisi ollut helpompi kuvata dokumenttinsa loppuun. Valitettavasti Apollo 13 -lennolla tapahtunut onnettomuus toi tarinaan uuden käänteen. Pennebakerin hanke joutui kovaan vastatuuleen jopa radikaalivasemmistolaisissa piireissä. “The wind is really blowin’ on us”, Dylan sanoi Pennebakerille ja lähti projektista.
Dokumenttia ei koskaan julkaistu, eikä Pennebaker halua enää kuulla puhuttavankaan tapauksesta. “What a windy blow job”, on ollut hänen pitkäsanaisin kommenttinsa koko hankkeesta.
