Holokausti räntäsateessa

Polta tässä tuiskussa sitten ketään.
Uunit jäähtyvät, Zyklon B -kapselit
muuttuvat velliksi,
joukkohaudat täyttyvät mudalla.
Jonot ovat niin pitkiä,
että osa ehtii kuolla nälkään
ennen kaasutusta.

Ja taas tulee sanomista, että väärin tapettu.

Lomakkeet yhtä suttua,
tilastot ihan sekaisin,
kun ei enää muista,
miten monta alzheimeria on tänään tuhottu.

Tulostavoitteet alittuvat,
eikä päästäkään Krimille lomalle.
(Sitten kun se on vapaa.)

Naapurileiri taas kuittailee
uusilla ennätyksillään.
Mokomat kermaperseyli-ihmiset.
Ei niille herrantertuille tavallinen,
työväenluokkaisen hienhajuinen
yli-ihmisyys riitä.

Jos vain repisi kaasukammiosta katon pois
ja antaisi niiden hukkua räntään.
Tai ei sentään, sehän olisi
epäinhimillistä.

Ja olisihan niitä helvetin inha kaivaa
sieltä sohjosta sitten haudattavaksi.
Sohjoon.

Mutta jos laittaisi huomiset tapettavat
kaivamaan tämänpäiväisiä, niin tietysti
niitäkin alkaisi kaatua jo lapionvarteen,
ja sitten vasta olisivatkin paperit sekaisin.

Vaan jos se Mengele vielä kerran
märisee märistä näytteistä,
teen sille vivisektion pistimellä.
Hiippailee aina selän taakse
ja rupeaa yhtäkkiä mutisemaan.

Sitä miestähän saa ihan pelätä.

,  

Ollakseen läpeensä kunnollinen ”Perus Vapauden Suomi Rintama” -puolueen kannattaja Ketarainen ryhtyi perusteellisiin puhdistuksiin. Koska hän koki tekevänsä tärkeimmän poliittisen työnsä tietokoneensa ääressä, oli puhdistuskin siis aloitettava sieltä.
Ketarainen alkoi puhdistaa näppäimistöään. Tupakantuhka ja kahviläiskät saivat toki jäädä, sillä ne vain korostivat hänen hieman eksentristä luonnettaan. Pöytälaatikosta hän kaivoi ruuvimeisselin ja – hieraisten varovasti reittään – aloitti operaation.
Napakalla ranneliikkeellä Ketarainen irroitti tsetan ja äksän. Oli jo korkea aika päästä eroon ulkomaalaistaustaisista kirjoitusmerkeistä, jollaiset maahamme tultuaan ovat vieneet monesti kahdenkin kotoperäisen kirjaimen työt osoittamatta minkäänlaista kykyä tai halua sopeutua suomalaiseen lausumiskulttuuriin.
Seuraavaksi puhdistukset kohdistuivat ruotsalaiseen oohon. Pakkoruotsia ei Ketaraisen näppäimistöllä hyysätty, vaikkakin operaatio poisti mahdollisuuden käyttää nerokasta termiä ”ruåttalainen håmå”. Ähvää piti pohtia tovi jos toinenkin, mutta lopulta sekin sai lähteä. Eihän edes Vorssassa tarvita ähvää kuin pesofatissa. Ja fyyrerin voi kirjoittaa ihan suomeksi ”johtaja”.
Nopeassa tahdissa pois lähtivät myös tuplavee ja E. E vähän kirpaisi, olihan se kirjaimena kuitenkin ihan kotoperäinen, mutta kun sen kyljessä möllötti tuo paholaismainen eurovaluutan symboli. Tuplavee sen sijaan oli silkkaa vierasperäistä roskasakkia. Vvagner, Vvolksvagen ja Vvermacht oli mahdollista kirjoittaa ihan synnyinmaisilla merkeilläkin. Bee sai ainakin toistaiseksi armon, sillä olisi noloa kysellä, lähtisikö joku kulmakuppilaan pisselle. Myös Gee sai armon, sillä vaikka kreippi olikin vielä hyväksyttävissä, kintonik ja kampiina eivät.
Pitkän pohdinnan päätteeksi Ketarainen päätti jättää C-näppäimen paikoilleen. Tarvittiinhan sitä esim. Mechsicolaista roskasakkia ja burgchaa tuomitessa. Lisäksi hänen suosimansa Cämel-savukkeet olisi ollut hankala kirjoittaa ilman seetä.
Äkkiä itseään soimaten Ketarainen riuhtaisi kuun pois. Sehän pirulainen möllöttää itsetyytyväisenä aivan näppäimistön alussa, suorastaan paalupaikalla, kuin pilkaten suomalaisen talvisodan formulasankarien saavutuksia olemassaolollaan. Ja viepä se peräti kolmen rehellisen kotimaakirjaimen työtkin. Kaiken kaikkiaan vastenmielinen tapaus. Kyseinen kirjain herätti niin suuren vihan, että se piti musertaa kantapäällä rikki lattiaa vasten. Kantapää hajosi.
Syvä tyytyväisyys valtasi Ketaraisen mielen kun hän katseli kättensä työn tuloksia. Tokihan näppäimistö näin aluksi näytti vähän reikäiseltä, mutta kaikkeen tottuu ja karsittu näppäimistö edesauttaa kirjoittamista puolueen auvoisan johtajan ”netti lokin” lyhytproosaisaan tyyliin. Myhäillen tupakkiaan polttava Ketarainen yltyi jopa pohtimaan, josko hänen tämänpäiväisen urakointinsa tuloksen voisi puolueen asetuttua valtaan määrätä valtiolliseksi standardiksi kaikille näppäimistöille.
Hmm, standardi. Dee. Eikös sekin pitäisi poistaa? Huokaisten Ketarainen tumppasi tupakan ja keskittyi tähän viimeisimpään huomioonsa. Ilta alkoi lähestyä ja veljet vetäytyä kulmabaarin neuvonpitopöytään, mutta eihän todellisen isänmaanystävän urakka koskaan valmistu eikä katso vuorokaudenaikoja.
Seuraava aamu valjetessaan paljasti pihan, jolla lojui näppäimetön näppäimistö, rikki lyöty näyttö sekä hyvin lommoinen tietokone. Olipa illan pitkinä ja yön pimeinä tunteina Ketarainen päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että koko perhanan tietokone on vierasmainen ansa, jolla hän ei enää puhtaana suomalaisena kirjoita sanaakaan. Jos nyt kirjoittaa enää ollenkaan millään konstilla, akkain touhua ja ulkomailta tuotettua hapatusta. Ei Kalevalan laulumailla kirjoitettu, siellä laulettiin! ”Eeeeerika…”

 

Kuningatar

Mä näin sen filmillä vuosi sitten
se tarvitsi rahaa kai.
Vaikka voihan tietysti olla
että se rakkaudesta nai.

Reilut kaksikymmentä vuotta
on kulunut siitä kun
opinnot päättyi ja luvattiin
”tavataan sitten, kun”.

Se oli kuningatar, kuuletko?
Kaunein tyttö meillä päin!
Ehkä kaunein niistä tytöistä
joita koskaan näin.

No mä tapasinkin sen taannoin,
samaan baariin haksahdin.
Sanoi että se ryyppää edelleen,
ei niin paljon, mut paremmin.

Se sanoi ”Jeesus pelasti minut”
mutta mä jätin Jeesuksen.
Helvetin komea kundi, mutta
niin kovin tylsäpuheinen.

Se oli kuningatar, kuuletko?
Kaunein tyttö meillä päin!
Ehkä kaunein niistä tytöistä
joita koskaan näin.

Join vanhan suolan janoa pois
silloin ehkä liikaakin.
Kun on aviomies ja lapset, ei
oo varaa vanhoihin heiloihin.

Vaik olis kuningatar, kuuletko?
Kaunein tyttö meillä päin!
Kaunis tyttö, joka karkas lentoon
kun minä kaappiin jäin.

 

Ed Wood & George Lucas: Pulp Fiction

(Yhdysvallat, 1969, Ed Wood alkuteksteissä nimellä Flint Holloway)

Vielä ennen siirtymistään päätoimisesti halpojen pornopätkien pariin Ed Wood yritti nousua vakavastiotettavien ohjaajien joukkoon ohjaamalla film noir -henkeä haparoivan dekkaritarinan. Kuvauksia tehtiin ympäri Hollywoodia missä vain pystyttiin ja filmille tarttui joukkio sekalaisia otoksia, jotka eivät juurikaan liittyneet toisiinsa muutamaa yhteistä hahmoa lukuunottamatta. Tärkeintä tuntui olevan jäyhäilmeinen patsastelu sekä viileiden one-linereiden heittely käsinkäärityn savukkeen takaa.
Rahojen loppuminen katkaisi kuitenkin projektin ja Woodin oli käännettävä kameransa kohti muita maisemia. Siihen asti kuvatun materiaalin osti harjoittelumateriaaliksi uraansa aloitteleva George Lucas -niminen ohjaaja, jonka Francis Ford Coppola johdatti Woodin luo. Katsottuaan kelat läpi hän päätti koota löytämästään sillisalaatista jonkilaisen tarinan tuttavapiirinsä huvitukseksi.
Lucas lisäsi materiaaliin mm. pätkiä vanhoista mustavalkoisista nyrkkeilyottelutaltioinneista sekä Woodin toisesta produktiosta mukaan eksyneitä nahkafetissileffan pätkiä. Saatuaan leikkauksen valmiiksi Lucas osti divarista pahvilaatikollisen dekkaripokkareita, joiden sisällöstä hän kasasi käsikirjoituksen elokuvalle William Burroughsin “leikkaa ja liimaa”-tekniikkaa apuna käyttäen, editoiden lopputulosta kuitenkin edes jotenkin johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Runsas dialogi jälkiäänitettiinkin sitten jo oikeiden näyttelijöiden kanssa studiossa, sillä Paramount oli kiinnostunut ostamaan produktion halpalevitystä varten.
Lopputulos oli tarinasta toiseen hyppivä elokuva, jossa hyvin harvoin puhutaan kasvot kunnolla kameraan päin. Elokuvan nähtyään katsoja on hämmennyksen vallassa: Liittyivätkö nämä tarinat kuitenkaan toisiinsa, vai onko minua huijattu ovelasti?
Wood ei koskaan saanut elokuvasta kelojen hintaa enempää rahaa ja Lucaskin vain kertakorvauksen Paramountilta, joka puolestaan tienaa kulttimaineisella elokuvalla vielä tänäkin päivänä.

 

Andrei Tarkovski: I, Robot

(Я – Робот, Neuvostoliitto, 1965)

Lähes kokonaan yhdessä huoneessa kuvattu elokuva, joka noudattaa Isaac Asimovin alkuteoksen kehyskertomusta lähes orjallisesti, mutta jättää itse robottinovellit pääosin taustamateriaaliksi.
Tarina alkaa Interplanetary Pressin toimittajan (Valentin Zubkov) saapumisesta Susan Calvinin (Valentina Maljavina) kotiin. Haastattelu muuttuu piankin pitkäksi filosofiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä ja koneellisuudesta sekä siitä, mikä on lopultakin “minä” ja “itse”.
Mustavalkoisella kuvattua tarinointia rytmittävät muutamat värifilmille kuvatut takaumat, joissa Calvin muistelee kokemuksiaan positroniaivojen psykologina. Takaumat eivät ole kokonaisia Asimovin novelleja dramatisoituna, vaan pääasiassa novelleista poimittuja keskusteluja robottien ja Calvinin välillä.
Lopputuloksena on raskasliikkeinen elokuva, jossa dialogia on huomattavasti enemmän kuin tapahtumia tai edes liikettä ruudulla. Moni kriitikko onkin käyttänyt I, Robotista termiä “kuvitettu kuunnelma”. Ihmisyys ja koneellisuus käydään läpi tarkkuudella, jonka rinnalla Asimovin robottifilosofoinnit ovat vain pinnallinen alkutöytäisy. Kaupalliseksi katastrofiksi osoittautuneen elokuvan huhutaan olleen yksi Philip K. Dickin lempielokuvista, vaikkakin hän hylkäsi sen jossakin vaiheessa epäillen sitä kommunistien yritykseksi sumentaa hänen mielensä.

 

Viheliäinen (Paskajätkäballadi)

Kaikki, mitä ikinä oon sulle kertonut
oli valhetta, valhetta vain.
Enkä koskaan ole sulle mä mitään luvannut
kuin saadaksein sen, mitä sain.

Ja jos oikeasti luulit, et sua rakastin
olet tyhmempi kuin uskoinkaan.
Mä vaikka sitä tarvittaessa sulle vakuutin
en silti rakastanut tippaakaan.

Vein leskeltä mä miljoonan, vanhanpiian asunnon
mutta sinulta mä kaiken vein!
Sinä kostit, minut vietiin mäelle Kakolan
enkä silti kadu sitä, mitä tein.

 

John Ford: Lara Croft (She Rode on Tombs)

(Yhdysvallat, 1960)

Katkeransuloinen kehityskertomus Lara Croftista (Lauren Bacall), joka ikätovereistaan poiketen haluaakin seurata isänsä (John Wayne) jalanjälkiä palkkionmetsästäjänä. Isän kuoltua tytär vyöttää hänen revolverinsa lanteilleen ja ryhtyy jahtaamaan isänsä surmaajaa, El Luce -nimistä bandiittia (Charles Bronson, jonka Ford kiinnitti rooliin nähtyään Seitsemän rohkeaa miestä).

Halki eteläisten Yhdysvaltojen ja Meksikon jylhien maisemien etenevän raamatullisen kostotarinan varrella Lara saattaa El Lucen joukkion hautaan mies kerrallaan, kunnes lopulta saavuttaa kostonsa kohteen muinaisen intiaanitemppelin raunioissa.

Suurten nuotioiden luodessa varjoja öiseen temppeliin Croft ja El Luce metsästävät toisiaan, kunnes Luce lopulta haavoittuu kuolettavasti. Lara ymmärtää saaneensa kostonsa, mutta myös sen, ettei naisella loppujen lopuksi ole asiaa miesten saappaisiin.

 

Kuoleva runoilija

Kuoleva runoilija astuu kapakkaan
ja miettii, ei se vahvista, jollei tapakaan.
Suunnittelee vielä viimeistä runoaan.
Sanoivat, että huomenna julkaistaan.

Kuoleva runoilija istuu kantatuoliin,
uppoutuu tuoppeineen runoilijan huoliin.
Seurue hiljaa nyökkäilee: “No niin,
taas päästiin kiinni lempiaiheisiin.”

Kuoleva runoilija laskee allensa
– onneksi tuoli on muovia, tupakat takintaskussa.

Kuolevan runoilijan uudessa runossa
on naisia, huonoa viinaa ja kauhea krapula.

Ei kuoleva runoilija usko jumalaankaan
vaan silti vartoo jo kuolemanjälkeistä suuruuttaan.
Näyttävä lähtö vielä tarvitaan
– hän tietää: ei pidä tyytyä hirttosilmukkaan.

Kuoleva runoilija iskee nyrkin pöytään.
Hän huutaa: kuolleena hänet kansa vasta löytää.
Nyt on se hetki, nyt päättäkää,
yleisö, kumpi meistä lähtee, kumpi jää.

Kuoleva runoilija nauraa mieltä vailla
ja poistuu kuppilasta keihään lailla.

Kuoleva runoilija asettuu raiteille,
sammuu, herää, lähtee kaljalle.

Kuoleva runoilija astuu kapakkaan
ja miettii, ei se vahvista, jollei tapakaan.

,  

Itkevä merimies

Suo mulle hauta pohjassa meren,
kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren.
Lepoon lunasta aaltojen huomaan,
varjoissa vetten viiniä juomaan.

Suo mulle hetki, ehkä ikuisuus,
anna unohtua hiljaa suojeluus.
Muut laivat ohjaa poies luotani,
kätke syvään siniseen syliisi.

  On kadonneet jo päivät nuoruuden
  kansilla tuhansien laivojen.
  On lahonneet jo laudat laitureiden
  katveessa joiden vietin ma lapsuuden.

Suo mulle hauta pohjassa meren,
kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren.
En tahdo enää uida mä rantaan,
oon liian heikko, jää ankkuri santaan.

, ,