Yhden miehen tungos

Pub Zavood, Tartto.
        – Haluatko tosiaan turpaasi? hyvässä myötäisessä oleva nuori mies tiukkaa minulta.
        Paitani aloitti tämän keskustelun. Vähän pelkäsinkin näin käyvän. Suomessakin se kerää aina kommentteja, joskin hitusen erisävyisiä – enemmänkin tyyppiä mahtava paita sulla!, mistä noita saa? tai vain peukulla terästettyjä hörähdyksiä.
        Virossa sen sijaan t-paita, jossa on Neuvostoliiton lippu koristeltuna Stalinin siluettikuvalla, ei herätä yhtä varauksetonta ihailua. Ei, vaikka vastaantulija ymmärtäisikin vitsikkääksi tarkoitetun eipä kestä – 1939–1945 -tekstin ja olisi tietoinen sen vastakommentinomaisesta yhteydestä toisiin hieman samantyyppisiin paitoihin Suomessa. Niihin tosin yleensä on painettu Suomen lippu. Tuima viiksimieskin on eriniminen.
        – Se on niinku vitsi, selitän ponnettomasti.
        – Ihan vitun huono vitsi, jätkä keskeyttää. – Miljoonia kuoli.
        – Olen kyllä tietoinen siitä…
        – Tulette tänne ryyppäämään halpaa viinaa ja päälle vielä vittuilette. Kelpaahan sitä hortoilla maailman omistajana, kun ei ole koskaan tarvinnut elää neukkumiehityksen alla.
        – Eikös Eesti itse suostunut Neuvostoliiton vaatimuksiin silloin? yritän päteä. Sen verran pelisilmää minulla sentään on, etten ääneen suorita laskutoimituksia jätkän iästä ja vuosikymmenistä Neuvostoliiton hajoamiseen.
        – Ikään kuin siinä nyt vaihtoehtoja olisi ollut, hän vastaa.
        – No, Suomi ei suostunut vaatimuksiin.
        – Suomi taisteli, kyllä. Urheasti! eestiläinen julistaa ja heilauttaa tuoppia niin että pärskyy.
        – Paitsi että me hävittiin sitten lopulta, huomautan, – jatkosodassa.
        – Mutta olitte moraalinen voittaja!
        – Ja liitossa natsien kanssa.
        Nuorukainen ei sano hetkeen mitään, vain tuijottaa yrmeästi suoraan silmiin. Hän kippaa loput kaljasta kitaansa ja mäjäyttää lasin pöydälle, jolle se jää pyörimään kantansa varassa iäisyydeltä tuntuvaksi hetkeksi, kunnes viimein pysähtyy.
        Hän pyyhkii vaahdon viiksistään ja tökkäisee minua rintaan (sekä toveri Vissarionovitšia silmään).
        – Vihaatko sinä kotimaatasi?
        – No eeeen, mutta-
        – Eikö itsenäisyys muka ole upea juttu?
        – No ooooon, mutta-
        – Sulla kävi helvetin hyvä tuuri, että törmäsit nimenomaan minuun paitoinesi.
        – No okei, okei, mä-
        – Nimittäin mä sentään olen Suomessa käynyt monta kertaa ja tiedän entuudestaan, että teillä poroilla voi olla toisinaan aika kummallisia tapoja olla patriootteja. Joku äkkipikaisempi olisi vetänyt turpaan ensin ja saarnannut vasta sitten.
        – – mä voin käydä kääntämässä tän paidan toisin päin, jos se noin paljon suututtaa. Ei ollut tarkoitus loukata ketään – ei ketään täällä.
        – Se on vitun huono vitsi.
        – Mä menen, mä menen…
        Jonotan täyteen pakkautuneen Zavoodin siivouskomeron kokoiseen vessaan puolisen tuntia. Kun palaan pöytään, paitani hiillyttämä jätkä on jo sammunut. Hän nuokkuu leuka rinnassa tuolillaan röhnöttäen. Henkilökunta kerää hylsyt pöydästä, muttei kiinnitä kaatuneeseen mitään huomiota.
        Jurotan itsekseni häntä vastapäätä ja ihmettelen isänmaasuhdettani. Mikä on isänmaa? Rajoja ryteikössä, milloin mistäkin syystä sinne riivittyjä. Milloin on teurastettu saamelaisia, milloin suomalaisia, milloin venäläisiä, milloin saksalaisia, kun reviireitä on merkkailtu. Siitäkö pitäisi olla innoissaan? Kummallinen geografiseen pedanttisuuteen taipuvainen kuolemankultti.
        Mutta toisaalta, onhan Suomi hieno paikka. Sees iltarusko ulapalla. Narskuva helmikuinen pakkaspäivä. Saaristo. Ja Turku, jota kohtaan tuntemani kiintymys on kai niin liki selkäydinpatrioottista rakkautta kuin mihin kykenen.
        – En ole patriootti, mutta olen kyllä nurkkapatriootti, mutisen itsekseni.
        Pöydän toisella puolella jätkä kuorsahtaa vastaukseksi.
        – Toisaalta rakastan minä hampaitanikin, lisään.
        Seuraavalla kerralla laukkua pakatessa alistan paitojeni kuvitukset sensuurille ennen rintamalle lähtöä, päätän.

Turku. Viileän kuulas kevätilta. Ja sitten Pasi, Lonttisissa, siinä rautatiesillan alla.
        – Terve! sanon.
        – Mo, hän vastaa. – Ei sul mittää euroo olis?
        – Ei ol yhttä käteist. Mut kyl maar mää yhre olue voin pisttä.
        Ojennan paluumatkakaljakseni tarkoittamani tölkin Pasille. Se on vielä jääkylmä.
        – Kyl se, se kyl tiätty, Pasi vastaa. Hänen suupielessään roikkuu hippunen jotain… vaahtoa? Sylkeä? Oksennuksen muisto?
        – Mitäs sulle viime aikoina? kysyn. Enkä tarkoita pyörätuolia, yhä rehottavampaa partaa tai joka tapaamisellamme heikentyvää artikulaatiota.
        – Mitäs. Lueskellu täs, mut emmää pysty. Pää räjähtää. Essää haluis tätä?
        Pasi ojentaa vihreää kirjaa, jonka kannessa puhutaan Jeesuksen armosta.
        – Mää noista lähimmäisenrakastajista, pahoittelen ja ojennan kirjan takaisin.
        – Nee anto. Oha se ain kiva lukke jottai välil, aika kuluu mukavastes. Mutku emmää oikke pysty enää.
        – Nii, sama, samaistun. – No mut, hauska nähdä pitkästä aikaa.
        – Kiitti kaljast.
        Kävelen siltaa yli Aurajoen. Ylioppilaskylän uudet lasiteräsrakennukset kiiltelevät laskevan auringon syleilyssä.
        Näin se siis tapahtuu, käy mielessäni.

– Sä et kuuntele mua, jätkä messuaa puhelimeen paikallisjunan puolityhjässä vaunuosastossa. – Ne tiesi kaikki.
        – Ei, ei, ei… en kertonut, hän vastaa hetken kuluttua. – Mä en kertonut mitään. Ne tiesi jo kaiken. Ne tiesi millon me oltiin käyty siinä kledjuliikkeessä. Niillä oli valvontakamerakuvaa meistä pankkiautomaatilla. Ne tiesi montako ipodia me oltiin viety ja millon. Ne tiesi kaikki.
        – Sä et kuuntele mua, sälli toistaa jo tuskastuneena. – Ei tässä oo mitään strategiaa. Me jäätiin kiinni. Game over.
        – Ei, en mä tunnustanut mitään. Myönsin vaan että olin ollu ostarilla viime kuussa yhtenä lauantaina ja käyny kaupassa. Sitä nyt oli turha kiistää, kun ne näytti sen tallenteelta. Mutta ihan sama mitä mä sanoin, ne tiesi jo kaiken.
        – En mä ole sua polttanu, en mä tekis sellasta, eikä ollu mitään tarvettakaan. Ne tiesi jo. Sun naamas näkyy ihan selvästi siinä videolla. Vitun pässi. Mä sanoin et vedä hupparii kupolin ylle.
        – No vittu sen kun hakkaat, ei tää asia siitä mikskään muutu. Ne kuulustelee suakin varmaan lähipäivinä.
        – Hakkaat, hakkaat, hakkaat… Se on vittu sun ratkaisu kaikkeen. Mäkö sut nyt käräytin sitte vai? Ihan omaa tyhmyyttäs jäit kiinni, niin ku mäki. Tosiasiat tosiasioina, bro.
        – Voi vittu mikä mulkku. Mä en kyl leuhkis Fahmin pieksemisellä. Joo, annoit opetuksen, kyllä. Mut jäbä vaan jatko ja jatko, vaikka se retkotti vittu tajuttomana maas. Mul ei olis sydäntä hakata ketään sellaseen kuntoon.
        – ”Tyhmä neekeri”, no voi jumalauta. Onhan se mulkku jätkä, ei voi kiistää. Mut tyyppi oli vittu kuukauden sairaalassa sen jälkeen. Ja mikä mä sit olen? Aika vitun tyhmältä neekeriltä tuntuu just nyt.
        – Mut sä oot kuitenkin saatana tyhmin tyyppi koko setissä. Sanoinko mä silloin jo, että tää homma menee nyt liian pitkälle, sanoinko? Mä vittu sanoin! Olis pitäny tyytyä niihin vitun rätteihin. Vaikka kyllähän ne senkin tiesi.
        – Hakkaa mut, hakkaa Fahmi uudestaan, hakkaa vittu kaikki. Ja kiistä kaikki kuulusteluissa. Eiku mä tiedän, hakkaa nekin! Vittu mua kiinnosta.
        – Sä oot kyl yks varsinainen criminal mastermind. Vittu valkosen herrarodun vittu ylimulkku.
        Sälli katkaisee puhelun ja tunkee kännykän taskuunsa mutisten kirouksia itsekseen. Huopalahden jälkeen puhelin soi taas.
        – Niin, hän tuhahtaa vastaukseksi.
        – Sä et kuuntele mua… Ne tiesi jo kaikki.

Paikallisjuna, Espoo. Äijä äyskii puhelimeensa.
        – No sieltä papilta tulossa. Oli pyytänyt tuomaan valokuvan mukanaan. Eihän mulla oikein mitään ollut, mutta jonkun vanhan vihkikuvan löysin.
        – Se sitten vähän jupisi että eikö uudempaa ole. Mä siihen että olisko heti tuoreeltaan pitänyt ruveta ruumiista kuvia räpsimään, hä. Ei vastannut siihen mitään, lähti vain hakemaan kynttilää.
        – Istuttiin keittiön pöydän ääreen. Pappi sytytti kynttilän ja laittoi valokuvan nojaamaan jalkaan. Sitten pyysi muistelemaan vainajaa.
        – No enhän minä nyt meidän asioita ruvennut levittelemään. En kertonut mitään.
        – Oli pappi aika pitkään hiljaa. Sammutti sitten kynttilän ja vei sen pois.
        – No mutta, pääsin vielä samalla lipulla takaisin. Ei siinä mitään. Jotain se kuulemma on valittanut, että ei sillä ole mitään kerrottavaa vainajasta hautajaisissa. Mitä sillä väliä on, mitä pappi siellä höpisee. Ihan höpönlöpöähän niiden jutut aina on.
        – Saakelin kallista touhua tää hautaaminen. Tonnikaupalla rahaa palaa. Mitä? Eeei, ei tartte. Ei teillä siihen kumminkaan varaa ole. Kyllä mä pärjään. Onhan tota eläkettä, mitä se nyt on, neljä tonnia kuussa? En mä muista, mutta on mulla varaa. Eihän teillä mitään rahaa ole, kun ei teillä ole mitään kunnon töitäkään. Kyllä mä sen tiedän.
        – Naapuri oli perkele kuullut asiasta. En mä tiedä, onko se siellä korva seinässä koko ajan. Oli kumminkin kuullut, varmaan jonkun mun puhelun asiasta. Kun ne seinäthän on ihan paperia. Piti sitten myöntää, että juu, on poistunut keskuudestamme. Hautajaiset ensi viikolla. Senkin onnistui urkkimaan, kun pitihän siinä sitten pari sanaa vaihtaa.
        – No mitä helvettiä se nyt naapureille kuuluu, hä?
        – Ja eihän ruumista ole vielä pantu maahan. Sen jälkeen voin kertoa, jos joku kysyy. Asiat pitää hoitaa oikeassa järjestyksessä. Perinteiden mukaisesti.
        – Nykyään edes vainajia kunnioiteta.

Gdańsk. Pub Duszek.
        – Turystów… tuhahtaa äijä tiskillä ja pyyhkii vaahtoa viiksistään kavutessamme yläkertaan. – Go back downstairs, hän lisää meille henkilökohtaisesti, kun pääsemme tiskille asti.
        Me kirotut turistit vain hymyilemme idioottimaista turistihymyämme ja ostamme oluet. Itsemurhayksiön kokoiseen yläkertaan on saatu tungettua pari sohvaa, piano, tiski ja niiden sekaan asiakkaitakin. Nurkkapöydässä pilkottaa pari tyhjää paikkaa, joita kohti puskemme päättäväisesti.
        Tuskin olemme saaneet hörppäistyä siemaukset tuopeistamme, kun pianoa soitellut miekkonen alkaa laulaa noin sadanviidenkymmenen desibelin oopperatenorillaan aariaa. Suurin osa kapakasta kuuntelee mykistyneenä, mutta tiskillä istuksiva viiksimies ei anna esityksen – saati aplodien – häiritä juomistaan.
        – Normiohjelmaa Duszekissa ilmeisesti, totean muille viitaten tiskin kanta-asiakkaan reaktioon. – Eipä silti, viimeksi täällä soitteli joku vanha äijä pianoa ja paljastui että hän oli eläkkeellä oleva konserttipianisti. Ei ollut ihan pas- -
        – You! oopperamies katkaisee selitykseni niin kovaa että läikytän säikähdyksestä puolet Obolon-tuopistani pitkin pöytää. Hän lyöttäytyy seuraamme sen kummemmin lupia kyselemättä ja jatkaa: – You should go to a singing test.
        Mies osoittaa sormella minua. Katson varoiksi olkani taakse, mutta sieltä löytyy vain ikkuna, jonka takana katulamppujen valossa hohtelee sateinen Świętego Duchan katu.
        – Sinä juuri, hän jatkaa edelleen englanniksi. – Kysy paikallisesta konservatoriosta, ne järjestävät kyllä kokeen, jos menet pyytämään.
        Näytän ilmeisesti epäuskoiselta, kun seuraavaksi hän usuttaa tulkitsemaan perässään muutamia helpompia kohtia (luullakseni) kuuluisista oopperoista. Pysyn miten kuten nuotissa, mutta se ei tunnu häiritsevän häntä. Mies esittäytyy oopperalaulaja W:ksi.
        – Tänään voi vielä ryypätä, mutta huomenna pitää lopettaa, hän kertoo. – Torstaina on lento Budapestiin, jossa on keikka.
        Ja tänäänhän ryypätään. Pöytä notkuu oluesta, W:n nauru raikaa piskuisessa yläkerrassa ja tiskin viiksimies mulkoilee meitä yhä pahaenteisemmin, kun opetamme toisiamme kiroilemaan puolaksi ja suomeksi. Käy ilmi, että W osaa jo entuudestaan pari sanaa suomea.
        – Kyrpä otsassa! hän lausuu hämmästyttävän sujuvasti. – Luuletteko että tällä tekee vaikutuksen tyttöihin Suomessa?
        – Varmasti, vastaan, – erityisesti nuoriin, emansipoituneisiin naisiin. Mutta kyllä sinun pitäisi osata sanoa myös rakastan sinua, ihan vain varmuuden vuoksi.
        – Rrrrakastan sinua, W toistaa kerralla oikein. Olemme vaikuttuneita. No mutta, oopperahommissahan pitänee olla kielikorvaa, arvelemme.
        – Rrrrakastan sinua, rrrrrrakastan sinua, W maistelee. – Kyrpä otsassa, kyrrrrpä otsassa…. Rakastan sinua kyrpä otsassa, rrrrakastan sinua kyrrrpä otsassa…
        – Tuolla pitäisi Suomessa pärjätä jo melko pitkälle, vakuutamme.
        Illan taittuessa yöksi jopa tiskin äreä turistinvihaaja hiukan pehmenee. Tilaamme pöytään vodkaa, mutta se on loppunut, jolloin viiksimies tarjoutuu hakemaan lisää. Ihmettelemme, mistä sitä oikein tähän aikaan saa. Viinakaupasta, kertoo W. Niinpä tietysti, olimmepa kömpelöitä. Mistäpä muualta täällä vapaamielisessä Euroopassa. Toista on meillä kylmässä pohjolassa talvisodassa patterin välissä jumissa.
        Kierrämme seuraavan, sitä seuraavan ja seuraavaakin seuraavan kapakan kautta, kunnes löydämme itsemme kyseisestä viinakaupasta ostamassa juotavaa jatkoille. Kivijalkamyymälän ovella lukee vain Alkohole, mitä pidämme erinomaisena brändäyksenä – liekö ollut isokin tiimi ideoimassa nimeä? Vieressä välkkyy myös 24h-valomainos varmuuden vuoksi.
        Jatkoilla alamme päästä syvempiin teemoihin, kuten politiikkaan. W ilmoittautuu monarkistiksi. Veikkaan miehen piankin räjäyttävän ilmoille tavaramerkkinaurunsa ja paljastavansa pilailleensa, mutta ei, hän on tosissaan. – EU-vaaleissa nähdään vielä! hän uhoaa. ¹
        Välillemme kehkeytyy oikein väittelynpoikanen demokratian ja EU-projektin toimivuudesta. Puolustan kiivaasti pohjoismaista yhteiskuntamallia, mutta minulla on hienoisia vaikeuksia muistaa kaikenlaisia jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten eduskunnan voimasuhteita tai pääministerin nimeä.
        – Onneksi kukaan ei nauhoita tätä, mietin juuri itsekseni, kun huomaan A:n par’aikaa videokuvaavan meitä. Vaihdan kiireesti puheenaiheen turvallisempaan – kirjallisuuteen.
        Kun pääsen Stanisław Lem -hehkutuksessani parhaaseen lentoon, kuulen A:n hihittelevän vieressä. Siinä se ryökäle kuvaa edelleen, mallaa oikein lähäreitä ja kaikkea, kun yritän tulkita sieluni syvimpiä tuntoja. Sieppaa. Ja nappaa. Kameran. Ja heittää ulos ikkunasta. Minä siis.
        Äkkiä tajuan, että tunnelma on muuttunut hitusen. A ei enää hihitä, vaan paiskoo ovia ja huutaa. Sitten käyvät etsimässä kameraa, mutta se on tuhannen säpäleinä kadulla. A palaa sisälle ja aikoo vuorostaan viskata iPadini ikkunasta, mutta L saa hillittyä häntä, joten A tyytyy vain hakkaamaan vekotinta nyrkeillä.
        – Ja juutalainenhan se oli, W jatkaa sen kummemmin häkeltymättä Lem-keskusteluamme. Sitten hän rupeaa vaahtoamaan siitä, kuinka puolalainen sperma ei ole enää puolalaista.
        Tämäkin vielä, huokaisen itsekseni. Valtakunta naamapalmusta. Totean diplomaattisesti, että ehkä on jo aika vetäytyä yöpuulle. W lähtee. A ja L ovat kadonneet jonnekin. Kirjoitan A:lle pahoittelut ja lupaan ostaa uuden kameran. Rämmin sänkyyn ja sammun.

Kun herään, kello kertoo keskipäivän menneen jo jokunen tunti sitten. Muut nukkuvat edelleen. Krapula on yllättävän leppeä, mutta morkkis melkoinen. Tavailen tärisevin käsin omaa pahoittelulappuani ja päätän lähteä heti ostamaan A:lle uutta kameraa.
        Kamerakaupassa myyjän esitellessä malleja onnistun syyllisyyskierteessäni tinkaamaan ostettavan kameramallin aina hiukan paremmaksi. Myyjä on hiukan hämillään roolien näin käännyttyä päälaelleen, mutta tekee toki työnsä ja mieleni taas muututtua alkaa esitellä astetta kalliimman mallin ominaisuuksia. Kun matkabudjettini raamit rupeavat paukkumaan, sovin kaupat (mutta suostuttelen vielä itseni ostamaan isomman muistikortin mukaan).
        Viiden maissa palailen, ja kollegoissani on viimein havaittavissa elonmerkkejä. Suoritan vielä yhden anteeksipyynnön.
        – Olihan se vähän yllättävää, A kuittaa tapahtuneen.
        Silloin ovikello soi. Jähmetymme. Ei perkele, minkälaista mekkalaa sitä tuli oikein aamutuimaan pidettyä? Avaa sinä, yksi kuiskii. En vitussa, avaa ite, toinen vastaa.
        – Mä en voi kun olen paskalla, totean ja livahdan vessaan.
        Kaikki istuvat (jotkut jopa kirjaimellisesti) paska jäykkänä pitkän aikaa. Ovikelloa renkutetaan useampaan kertaan, välillä koputetaankin. Viimein askeleet etääntyvät ovelta. Olemme kuulevinamme myös naapurin kelloa soitettavan, mutta sielläkään kukaan ei vastaa. Lopulta soittelija kopistelee alas portaita. Huokaisemme. Vedän vessan.
        Tullessani käymälästä huomaan ulko-oven alta pilkottavan lapun. Odwiedziny duszpasterskie, siinä lukee ja viereen on käsin rustattu kellonaika. Eikös tuossa piru vie pällistele Jeesuskin, tihrustamme. Google Translate kääntää odwiedzinyn ”käynniksi” ja duszpasterskien ”pastoraaliseksi”. Peräkkäin kirjoitettuna se sanoo kyseessä olleen ”paimenmatkan”. Paimenvierailu kenties, arvelemme.
        Tosiaan, nythän on loppiainen, tajuamme. Viereisen kirkon lähimmäisenrakastajat olivat ilmeisesti korttelikierroksella. Koko krapulamorkkis olisi nyt sielunpaimeniemme toimesta näppärästi pois pyyhitty – kotikäyntinä!
        Vaan ei, syntiin jäimme rypemään. Minkäs teet. Hyviksillä on ehkä kotikäyntipalvelu, mutta saatana kutsuu alkoreikäänsä 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokainen päivä.

Myöhemmin Suomessa minulle selviää, että A:n hajonneen kameran säpäleiden seasta löytyi sentään muistikortti.
        – Viimeinen videopätkä on kyllä ihan hieno, A kertoo. – Harmi vain, että nauhoitus katkeaa juuri, kun tartut kameraan. Olisi ollut jännä nähdä koko matka maahan asti.
        
¹ EU-vaaleissa mm. monarkiaan paluuta vaatinut Puolan KNP-puolue sai parlamenttiin neljä meppiä.

Lidingö, Tukholma. Ruohottuneella laiturilla istuksii viisikymppinen korealaismies Ŏm Nam-il ja onkii. Peltiämpärissä polskii vain yksi pienehkö särki. Nam-il ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan huolestuneelta kalaonnestaan: hän nukkuu. Vapa on kiilattu käsinojan alta muovituolin takajalkaa vasten.
        Huppariin ja verkkareihin sonnustautunut nuorimies lampsii tuolin vierelle. Hän rykäisee painokkaasti. Ŏm vain kuorsaa kovempaa. Tulija kaivaa taskustaan tupakan, työntää sen huuleensa, sytyttää ja puhaltaa henkoset. Sitten hän potkaisee muovituolin etujalkaa ja tokaisee äänekkäästi kröhöm!
        Ŏm säpsähtää hereille niin rajusti, että on kaatua selälleen. Ongenvapa ponnahtaa irti. Silloin isompi vonkale nykäisee siimaa, ja onki lennähtää uhkaavasti kohti merta. Ŏm loikkaa sen perään hätääntyneenä.
        – Sori… vieras sokeltaa ja nostaa kaatuneen tuolin pystyyn. – Mä sitä reissua tulin…
        Nam-il saa ongen napattua viime hetkellä. Hän tempaisee laiturille hyvänkokoisen ahvenen.
        – Reissua? hän ihmettelee irrottaessaan sätkivää kalaa koukusta. – Jaa jaa, matkaa… Te nuoret puhutte niin omituisesti.
        Ŏm viskaa ahvenen ämpäriin. Hän poimii tuolinreunukselta maahan pudonneen puvuntakkinsa ja pyyhkii nenäliinalla ensin rintapielen Kim Il-sung -merkin, vasta sitten kätensä.
        – Mahtaakohan minulla olla mukana kaikkia lappuja, hän mutisee ja naurahtaa itsekseen.
        – Niin, mua kehotettiin teidän puoleenne- -
        – Ejejei, se oli ihan oikein. Katsotaanpa…
        Ŏm loihtii povitaskustaan kirjekuoren ja heilauttaa kulmakarvojaan kuin olisi tehnyt maagisen eleen. Hän ojentaa kuoren, mutta vetääkin sen takaisin juuri kun poika on tarttumassa siihen.
        – Olettaisin, että teidän pitää ensin suorittaa leimavero sekä hallinnointikulut, Ŏm sanoo vakavailmeisenä.
        – Mitä, täällä vai?
        – Täällä, täällä. Missä sitten? Ŏm vastaa naurahtaen ja kääntyy katselemaan ulapalle heiluttaen kuorta kuin viuhkaa kasvojensa edessä.
        – Okei, okei… Kortti ei varmaan käy?
        – Käteistä, kiitos. Pari kiloa tuoreita ahvenia kelpaa toki myös.
        Poika katsahtaa Nam-iliin suu auki loksahtaen. Tupakka tipahtaa alahuulesta laiturille.
        – Vitsi, vitsi. Mieluiten dollareita.
        – Täh? Ei mulla ole kuin kruunuja.
        Ŏm huokaisee. – No mennään niillä sitten.
        – Niin, paljonko se oli? hupparimies kysyy selaten setelirullaa.
        – Ainakin tämän verran, Ŏm vastaa ja nappaa rahat jätkän kädestä.
        – Heeei! Hetkinen! tämä huudahtaa.
        – Kännykkä.
        – Mitä?
        – Kännykkä myös. Anna tänne.
        – Älä nyt viitsi…
        – Haluatko reissullesi vai et? Ŏm tivaa ja on heittävinään kuoren mereen.
        – Ei oo todellista… nuorukainen manaa, mutta kaivaa puhelimensa taskunpohjalta ja ojentaa sen.
        – Pah, toissasesongin Samsung… Ŏm tuhahtaa pettyneesti.
        – No, riittääkö?
        Ŏm punnitsee kännykkää ja setelinippua toisessa kädessään sekä kirjekuorta toisessa, sitten kohauttaa harteitaan ja ojentaa kirjeen jätkälle. Tämä rupeaa repimään kuorta auki kääntyessään pois.
        – Hei! Ŏm huudahtaa. – Avaat sen sitten kotona.
        – Mutta jos siinä on virheitä…
        – Me Pohjois-Koreassa emme tee virheitä.
        Hupparimies pyöräyttää silmiään, mutta tunkee kirjeen takin uumeniin ja lampsii autolleen.

Nam-ilin peratessa lähetystöllä kaloja hänen kollegansa Kwak Ki-ha kurkistaa keittiöön.
        – Oho, onpa saalis.
        – Ikuinen presidentti taisi tosiaan katsella suopeasti tännepäin, Ŏm vastaa ja jatkaa Rakastettu kenraali kutistaa etäisyydet taikuudella -laulun hyräilyä hyväntuulisena.
        – Maltan tuskin odottaa… Ai niin, sinulla olisi ollut asiakaskin tänään.
        – Juu, löysi perille kyllä. Kiitokset.
        – Löysi perille? Jaa, pyysin kyllä tulemaan vasta huomenna uudestaan. Sanoin että olet tiistaisin kalastelemassa.
        – Ihmettelin kyllä vähän, kun muistelin että emmekös me sopineet sen tapaamisen- -
        – Niin ja Sergels torgetilta tuli joku vihainen puhelu.
        – - -Sergels torgetille! Ŏm parahtaa. Hän tarttuu Ki-haa rinnuksista. – Mihin aikaan se puhelu tuli?
        – Kymmeneltä.
        – Kymmeneltä! Ŏm vaikeroi ja repii kalanperkeisillä kourilla hiuksiaan.
        – Tai siis parikymmentä minuuttia yli, Kwak täsmentää nyppien suomun rintamerkistä. – Ihmettelivät, missä olet. Mitäs… Nam-il, mikä sinun on?
        Ŏm on syöksynyt keittiön pöydän alle.
        – Pieni virhe pääsi tapahtumaan, hän hihittelee hysteerisesti ja tunkee päätään roskaämpäriin. – Pieeeni virhe…
        – Tule pois sieltä ja selitä! Kwak ärähtää.
        Ŏm Nam-il punnertaa ylös pöydän alta ja lysähtää jakkaralle.
        – Luulin että rantaan tullut tyyppi oli se diileri, joka minun piti tavata kymmeneltä, hän selittää voipuneesti. – Kymmeneltä illalla. Mitkä hiton hanttapulit kaupittelevat torilla keskellä päivää huumeita? Rappiokapitalismia, tosiaankin…
        – Niin no… Kwak myötäilee ja istahtaa hänkin pöydän ääreen. – Minäkin kyllä ihmettelin sitä toista. Tivasin moneen kertaan, että näyttääkö tämä matkatoimistolta. Mutta se odotteli jonkin kuvauslupa-anomuksen päätöstä. Arvelin sinun tietävän siitä…
        – Väkersin yötä myöten lappuihin Rakastetun johtajan kuviakin, juche-iskulauseita ja kaikkea, Ŏm vaikeroi.
        Hetken miehet vain istuvat.
        Sitten Ŏm hörähtää: – Rakastettu kenraali siis todella kutistaa etäisyydet taikuudella.
        Kumpikin räjähtää nauramaan.
        – Muista kertoa tuo myös kuulustelijoille, Kwak saa sanottua hohotuksen seassa.
        Nam-ilin nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten. Hän katsoo kauhistuneena kollegaansa.
        – Vitsi, vitsi, Kwak hekottelee noustessaan tuolilta. Hän taputtaa Ŏmia olkapäälle. – Laitahan nyt ne kalat, minä haen kimchin.

Turku. Kirkkopuiston grilli, aamuyö. Nätti, juhlatamineisiin laittautunut parikymppinen tyttönen tilailee hiukopalaa itselleen ja vähintään yhtä sievälle kaverilleen.
        – Ja sit… ei sipuliiii, ei kurkkusalaattiiii, ei majoneesiiii, ei salaattiiii, ei sinappiiii… mut muuten kaikki mausteet. Nii ja ei ranskiksii.
        Tämä huvittaa tyttöjen takana jonottavaa jätkäseuruetta.
        – Kan jag få nånting med ingenting? yksi lohkaisee.
        – Förstås bara om det är gluteinfri, toinen jatkaa. Muut röhöttelevät.
        Tyttö kiepsahtaa ympäri.
        – Nyt ollaan Suomessa! Puhukaa suomea! hän kivahtaa.
        – Ny olla Turus, puhu turkku, etummainen vastaa. Muut hekottelevat entistä kovempaa. Taaempana joku taivastelee: – Herregud! Och jag trodde vi var i Korpo. Men va helvete är den där kyrkan då?
        Neitoa ei naurata.
        – Miten te voitte ees… olla! hän puhisee. – Ootte ku omistaisitte koko mestan, vaik me ollaan sentään taisteltu meijän vapaudest… ja, ja… isämmaast!
        – Kyl mun isopappa sotimas oli siin ku sunki, etummainen poika vastaa ilme vakavoituen.
        Mutta tyttö vain jatkaa: – Eikä teil oo mitää niinku kulttuurii tai historiaakaa, niinku… Sibeliust…
        Röhötystä.
        – … tai Mannerheimii!
        Koko poikasakki räjähtää hohottamaan.
        – Hei Melissa anna olla, toinen tyttö nykii raivosta punottavaa ystäväänsä hihasta. – Safkat tuli. Mennään.
        – Suami suamalaisil! tyttö vielä julistaa kaverinsa raahatessa häntä pois.
        – Niin se Marskikin tapas ain sanoo, jonon etummainen vielä hihkaisee taksiin katoavalle tytölle. – Tosin på svenska, mää luule.
        Grilliltä huikataan seuraava tiskille.
        – Jag vet inte, men är den kanske Domkyrkan? jonon hännillä jatketaan jaanausta.
        – Dom hedningarna har redan kyrkor här? Hur tiden flyter…
        – Vi är i Åbo, tala kustsvenska!
        – Kör din porilainen upp i röven, vittu.

Astun ulos autosta. Kuin kammella käännettynä eteeni ponnahtaa raihnaisessa kunnossa oleva parikymppinen jätkä. Tajuan nähneeni hänet hetki sitten makaamassa katoksen penkillä yöbussin jarruttaessa pysäkille.
        – Mun frendit feidas mut, hän kertoo. – Missä vitussa mä olen?
        Bussi katoaa yöhön. Lähden ylittämään tietä.
        – Melkein Kauniaisissa, huikkaan viuhtoen kädelläni epämääräiseen suuntaan. Jätkä ei vaikuta valaistuvan tiedosta. – Viherlaaksossa, täsmennän.
        – Mitä vittua! hän parkaisee huojuen ojanpartaalla. – Missä? Oltiin menossa jatkoille… mut sit ne feidas mut. Voit sä soittaa mulle taksin? Mun kännykkä on dead.
        Keskiviivalla kiroan. Toisessa todellisuudessa sanon: No ikävänpä tempun tekivät, tokkopa ystäviäsi ovat alkuunkaan, mokomat kaiffarit. Mutta hätä ei ole tämännäköinen – voithan toki yöpyä sohvallani. Asun ihan tuossa kulman takana. Ei tarvitse sitten taksiin törsätä ja.
        Tässä nimenomaisessa sanon: – Mennään tonne ostoskeskukselle. Sinne on paljon helpompi tilata takseja.
        Oikaisemme sivutien kautta, joka häviää mustaan metsikköön kuin vihjaten tarinan kaikkien henkilöiden tulevan pilkotuiksi ruostuneella kirveellä parin minuutin päästä. Totean tämän ääneen. Hekottelemme hermostuneesti.

Ostarin parkkipaikalla soitan taksikeskukseen.
        – Viherlaaksoon… tota… niinku… siis tää on Turuntien varressa ja… Häh? Eiku vanhan, vanhan Turuntien… Tossa on joku Alepa… kuvailen parhaan havaintokykyni mukaan, joka on olosuhteisiinkin nähden huomattavan sumea. Tai sitten se on tämä pirun todellisuus, joka lienee pahainen tärähtänyt lomamatkahologrammi.
        – Espoossa on niinku miljoona Alepaa hei, taksikeskuksen norttitumpeilla liekitetyn viskibasson omaava (varmaankin muutoin) sirpsakan sensuelli tyttö mörähtää.
        – Siis niinku Viher- - aloitan.
        – Nyt pätkii tosi pahasti, tyttö vastaa.
        – - -LAAKSOSSA, mylvin.
        – Yhteys vähän pätkii, mä vaihdan t- - tyttö sanoo ja piipahtaa kadoksiin. Samassa seuraava, paljon pirteämpi ääni tervehtii minua: – Taksikeskus! Miten voin palvella?
        Saan kuin saankin määriteltyä sijaintini galaksin tässä kierteishaarassa. Päättäessäni puhelun en voi olla pohtimatta, tekevätkö ne näitä källejä paljonkin sille keskuksen ainoalle reippaalle kaverille. Montakohan yövuoroa poika vielä kestää, ennen kuin sapettuu? Ääni laskee oktaavin-pari, pussit mösähtävät silmien alle ja puhelunsiirtonappi alkaa kutsuen keimailla yössä…
        – Täytyy vissiin ottaa juoksutaksi, tässä tämänhetkisessä todellisuudessa yhyttämäni jätkä keskeyttää mieleni harhailun. Katson kummastuneena. – No vittu mulla mitään rahaa ole, hän täsmentää kuin hidasjärkiselle. Mitä eittämättä olenkin. Jopa olosuhteisiin nähden.
        – Vittuako sä sitten taksia halusit? ärähdän.
        – Vitullako mä täältä muuten pois pääsen?
        Sillä välin kun ehdotan moninaisia eri tapoja – jos nyt ei suorastaan koko kehon liikuttamiseen niin ainakin – ruumiinosien tunkemiseen ruumiinaukkoihin, toisen todellisuuden minäni on päätynyt sittenkin tilaamaan taksin omalle miekkoselleen tämän kohteliaasti kieltäydyttyä majapaikasta vedoten työ- sekä opiskelukiireisiin aamutuimaan; sällin maksukyvyn rajoittuneisuuden käytyä ilmi toisen todellisuuden minäni on hyväntahtoisesti hekotellen kaivanut parikymppisen taskunpohjalta ja läiskäissyt sen kohtalon nopanheitolla kulkuriksi päätyneen lähimmäisen kouraan; olemme par’aikaa erkanemassa tahoillemme kuin ulapalla toisensa kohdanneet purjelaivat.
        Tässä nimenomaisessa todellisuudessa viskaan kädet kohti yötaivasta, ulvahdan ja lähden lampsimaan takaisin oikopolun mustaan aukkoon. Päästyäni Turuntien toiselle puolelle näen taksin kaartavan ostoskeskuksen pihaan. Kun räpellän avainta kotioven lukkoon, puhelin alkaa päristä taskussa. Suljen sen, rämmin sänkyyn ja todellisuus sammuu.

Lounashissiä odotellessani puhelin soi. Vastaan.
        – Espoon taksista Pera tässä, keski-ikäinen miesääni tervehtii. – Jäikös sulla eilen reissu maksamatta?
        – Mä en kyllä eilen taksilla ajellut… Nielaisen ja jatkan: – … mutta tilasin kyllä taksin yhdelle tyypille, joka oli eksynyt. Sekö sitten jätti maksamatta?
        – Näin teki. Mitäs nyt tehdään?
        – No tota, jospa mä sitten maksan sen, kun kerran tilasinkin…
        – Kyllähän se mulle tietysti käy.
        Sovimme tapaamisen myöhemmäksi. Helpottuneena kerron tarkemmin yön tapaamisesta kuskille (painottamatta kuitenkaan liiemmin oman päihtymistilani syvyyttä, saati tarkentamatta tyypin maininneen aikeistaan kuitata maksumuodollisuudet urheilusuorituksella).
        – Sen siitä saa kun yrittää auttaa lähimmäistä, päätän tarinani. Naureskelemme yhdessä, että niinpä tosiaan. Ja on se nuoriso kyllä semmoista yhtä nuorisoa nykyään. Ei ollut meidän nuoruudessa nuorisoa. Toivottelemme päivänjatkot, ja suorastaan leijun. Syntini ovat anteeksiannetut! En sittenkään liukene tyhjiöenergiaksi moraalisen selkärankani mukana.
        Puhelin soi taas, kun norotan jälkiruokakahvia kuppiin.
        – Pera tässä vielä. Mä vähän mietiskelin, että jos nyt kumminkin annetaan olla sen maksun kanssa. Eihän se sun vikas ollut.
        – Kyllähän se mulle tietysti käy.
        – Mutta jos mä sen kaverin näen vielä, niin… hehheh.
        – Aivan, hehheh. Sen nuorison kanssa semmosta…
        – Nuorison perskeles. No mutta, hyvää kevättä sulle.
        – Samoin, samoin.
        Ryystän loput kahvit sisuksiini ja poistuessani kahviosta nappaan jälkkäriomenan mukaani (saa ottaa vain jos ei ota kahvia). Hississä tuumin, että mahtaa siellä toisessa todellisuudessa nyt vituttaa.

Tiskijukan viha tyhjässä baarissa VI

Työnnän liukua ylemmäs, mutta kaljakaapin hurina kuuluu vieläkin musiikin läpi. Vilkaisen baarimikkoa, josko äänenvoimakkuus nousi liiaksi, mutta hän vain tuijottaa lasittuneesti eteensä, suunnilleen tyhjän tanssilattian keskipisteeseen.
        Se tuntuu nielevän kaikkeuden ympäriltään hitaasti, vääjäämättömästi. Asiakkaat se jo ahmaisi, nyt se ryystää sisuksiinsa muuta näkyvää materiaa. Kohta täällä ei leiju muuta kuin hiukan Hawkingin säteilyä ja muisto viimeisen bassorummun lyönnistä, joka jossain toisaalla on synnyttänyt uuden kaikkeuden siemenen – toisen tanssilattian, toisen baarin ja kokonaisen galaksin sen ympärille. Joka sekin on täysin tyhjä elämästä.
        Tanssilattia. Tuo mustaa kosmista vihaa sykkivä neliö. Äkkiä ymmärrän.
        Kazimir Malevitš. Olen avantgarden ytimessä.
        Tanssilattia on teokseni musta neliö. Kaiuttimien ja pöytien suorakulmiot lähestyvät sitä. Tuolien ympyrät luovat täplikästä rytmiä siellä täällä. Baaritiskin kaari kahmaisee kohti, perääntyy sitten.
        Vaikka mikään ei liiku, syntyy kuitenkin valtava liikkeen tuntu.
        Teos ei esitä mitään. Kukaan ei esiinny. Kaikki vain on. Olemme suprematistinen esiintymä.
        Baarimikkokin alkaa pelkistyä geometrisiksi muodoiksi. Ympyrä, kolmiot kärjittäin, suorakaiteita käsinä. Hän sanoo jotain, mutta kuulen vain ääniaaltojen värähtelyä. Tarpeettomia ulottuvuuksia karsiutuu – kolmas lähti jo paskalle ja ajan nuoli mutisee, että sillä on huomenna aikainen herätys.
        Abstrahoitunut rumpufilli julistaa tilan autonomiseksi sosiaalikeskukseksi. Tanssilattialla pyörii villisti Euroopan idea. Homosaatio pummaa tupakkaa kirkkoslaaviksi. Kapitalismi ei anna, vaan punavihermätänee välinpitämättömästi.
        – Laitat sä seuraavan biisin? Tuli asiakkaita, sanoo ääni, joka tuntuu jylisevän universumin reunan tuolta puolen.
        Havaitsen edelleen katsovani baarimikottaren geometrisesti sopusuhtaisia muotoja, jotka ovat sittemmin palautuneet lihaksi. Hän hymyilee vaivaantuneesti. Sanon bzöwfräeb’gefbq ja viskaan satunnaisen biisin soimaan.
        Koko kapakkaan saapunut seurue ampaisee tanssilattialle samaan aikaan ja alkaa hyppiä kiljuen.
        Mulkoilen noita sietämättömän kauniita neitosia happamasti. Vaihtelen kappaleita mahdollisimman kulmikkaasti. Soitan mitä esoteerisimpia genrejä, mutta mikään ei karkota tanssijoita lattialta. Mbaqangan soidessa rupeavat kuin kiusallaan kisaamaan breakdance-liikkeillä.
        Hetkeni on mennyt. Teokseni on tuhottu. Mustan neliön puhtaus tahrattu lihan liikkeillä. Sekä ropauksella lasinsiruja, tujauksella olutta ja hitusella oksennusta takanurkassa.
        Jäljellä on vain viha. Ilta on nuori.

Paikallisjuna, Helsinki. Kaksi kikattavaista tyttöä astuu vaunuun ja rupeaa levittämään shoppailukassivuorta seinänvierustan kääntöpenkeille. Toimituksen katkaisee tavan takaa ohmygaaawwd!– tai reeeally?-kiekaisu.
        Kun he ovat saaneet maallisen omaisuutensa lomaan soviteltua itsensäkin, toinen tytöistä huomaa käytävän toisella puolella istuvan mustan miehen, joka on seurannut heidän tohellustaan hymynkare suupielessään.
        – Hyvä päivä, tyttö toivottaa miehelle valloittavasti hymyillen. – Mithä sinjule khjulu?
        – Fine… I guess… mies vastaa. – But I don’t really speak Finnish… yet.
        – Oh my gaawwd! tyttö kiljaisee ja jatkaa paksulla jenkkienglannilla: – Mäkin vasta opettelen. Oletko pitkällä reissulla Suomessa?
        – Kohtuullisen, mies vastaa hänkin englanniksi. – Tulin Somaliasta.
        – Oh my gaawwd! tyttö kiljaisee.
        – Somaliasta? kysyy toinen tyttö. – Eikös siellä päin olla… muslimeja?
        – Muslimeja, kristittyjä… mies vastaa. – Itse olen kristityltä seudulta, mutta… siellä oli vähän muuta mietittävää kuin… Mutta mitenkäs te? Lomamatkalla Suomessa?
        – No me ollaan itse asiassa kiertämässä maailmaa kertomassa meidän aivan mahtavasta Jumalasta, joka rakastaa tttosi mmmielettömästi ihan jokaista…
        – Oh my gaawwdd! keskeyttää ensimmäinen tyttö. – Sun täytyy tulla käymään temppelillä!
        – Temppelillä? mies kysyy.
        – Se on totaalisen mahtava ja meillä on vaikka mitä siistejä tapahtumia siellä. Mielettömän hyvä meininki! tyttö vastaa ja rupeaa kaivamaan ostoskassiviidakostaan jotain. Erään kassin päällimmäisenä keikkunut pehmolelukoira putoaa lattialle sulaneen lumen muodostamaan lätäkköön.
        – Tässä! tyttö viimein huudahtaa ja ojentaa miehelle lentolehtisen, jonka kannessa lukee Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.
        – Kiitos, mies sanoo vaivaantuneena, – mutta en tosiaankaan osaa suomea vielä kovin hyvin.
        – Oh my gawwwd! tyttö henkäisee käsi suullaan. – Mulla ei taida olla mukana kuin noita…
        Silloin junan kaiutin plinkauttaa seuraavan aseman: Kilo, Tsiiilo.
        – Tää on meidän, sanoo toinen tytöistä.
        – Reaaall–
        – Ota sä noi, mä saan nämä.
        Tytöt kahmivat kasseja käsiinsä ja kainaloihinsa ja ryntäävät ulos junasta viime hetkellä ennen ovien sulkeutumista. – Nähdään temppelillä! toinen tytöistä hihkaisee vielä laiturilta ja vilkuttaa miehelle.
        – Jep… tämä murahtaa itsekseen ja vilkuttaa takaisin leveä virne naamallaan. Hän poimii lattialle unohtuneen lelukoiran. – Vai mitäs sanot, Jesse?
        Koira vain toljottaa takaisin muovisilmillään. Juna nytkähtää liikkeelle. Espoon yllä taivas tummuu.
        Jumala ei kommentoi.