Baku, Azerbaidžan

J. Lundgren: Baku, Azerbaidžan (2017)

 

Pimeyden Marcon karkoitussanat

Tyhjän torin nurkassa
huutaa Pimeyden Marco tuskaansa
pisaroille, jotka lätisevät
laiskasti kiviin.

Emme näe Marcon naurun
sytyttävän eläkeläisyleisöä
riemuun, emme naminamin
taivaalta valuvan.

Vain
valuvan taivaan,
raivoaan
kaluavan sairaan.

Valon Marco,
kiidä pelastamaan
ennen kuin dewittupäät
syövät maan!
Poissa on bumtsibum,
jäljellä vain
scum.

Muistuta meille, kuinka
rakkautta ei ensinnäkään
kannata lähteä etsimään.
Että on mentävä itseensä
ja avattava silmänsä
siihen maailmaan
jossa elää.

Tarvitaan
Lantio ensin -liike, sekä
Naminamiin kiinni ry.
Marco,
ota meidät
takaisin valoon.

 

Erheellinen mies

Ydinerheestä se varmaan alkoi,
mietti erheellinen mies.
Sitten lähdettiin erhematkalle,
erhekeskeisiin erhekohteisiin
erheilemään.

Vaikka erhevapaatahan
sen kaiken
piti alun perin olla.

Ydinerheensä on mies
jo kauan sitten hukannut.
Erheensä hän on
pyyhkinyt erheraamattuun
ja nyt erheettömänä vaeltaa.

Pienikin erheenlisäys
ja äkkiä sitä on
uussuurerheen
erheenpää.

 

Pietari, Leninin aukio. Suomen aseman kellon minuuttiviisari nytkähtää tasan kahdeksan kohdalle. Ympäri aukiota ripustetut kaiuttimet heräävät eloon. Suihkulähderivistöt sen sijaan vaikenevat.
Kiroan. Olen suihkulähteiden takaa jo jonkin aikaa rajaillut taidekuvaa kohti valtaisaa Leninin patsasta, joka seisoo vesipatsaiden toisella puolen käsi ojossa kohti menneisyyden tulevaisuutta.
Kaiuttimista alkaa raikua mahtipontinen pop-sovitus jostain Tšaikovskin sinfoniasta. Kun päästään ensimmäisiin voimasointuihin, suihkulähteet syöksevät musiikkiin tahdistettuna jättimäiset vesipatsaat taivaalle. Lähteet ruiskivat voimallisissa kohdissa vettä tankkiautollisittain ja hillitsevät pärskyntäänsä musiikin suvantokohdissa.
Innostun vaihtelevien vesimassojen tarjoamasta draamasta ja räpsin vimmattuna kuvia Leninistä, joka ei ole pärskymisestä millänsäkään. Tässä on nyt jotain jykevää symboliikkaa, tuumin. Mutta mitä pidäkkeetön ruiskuttelu oikein symboloi? Lenin raivasi tien neuvostovaltioon halki kusisten paikkojen? Neuvosto-Venäjällä kaikki on paskaa paitsi…
– … mulkku! kuulen jonkun karjuvan patsaan toiselta puolen. Sen venäjänkielisen sanan tunnistan kyllä. Otan vielä pari taidenäpsyä Leninistä ja lähden uteliaana katsomaan, kuka patsaan edustalla oikein mesoaa.
Massiivisen Leninin edessä seisoo mustaan nahkatakkiin sonnustautunut nuorehko nainen. Huojunnasta päätellen hän on varsin humalassa, mikä on ilmeisesti vapauttanut kielenkantimet. Nainen raivoaa Leninille naama punaisena. Ymmärrän vain sanan sieltä, toisen täältä, mutta asiasta ei ole epäselvyyttä.
Tässä vapaa tulkintani: – Vitun paskiainen! Tuhosit koko maan, toit vain nälkää ja kurjuutta kaikkialle! Kelpaa siinä nyt leuhottaa käsi ojossa, saatana. Ja toi iänikuinen lippalakkikin, voi vittu. Sanonko minne voit tunkea lätsäsi!
Nainen vilkaisee minuun päin kesken hyvän flow:n tuomastani häiriöstä, mutta jatkaa saman tien paasausta. – Ja entäs Stalin? Sekin sunkin vikas, senkin paska!
Mallailen mukamas lähikuvaa Leninin patsaasta, vaikka oikeasti yritän rajata karjuvan naisen samaan kuvaan Leninin kanssa. Hemmetti kun piti vaihtaa juuri laajakulmalinssi tähän perusrutkuun, kiroilen itsekseni. Mutta ei tässä nyt voi ruveta objektiivia vaihtelemaan, muija tajuaa heti aikomukseni.
Vaan taisipa arvata muutenkin. Nainen perääntyy juuri sen verran taaksepäin, etten millään saa häntä samaan kuvaan Leninin kanssa, vaikka miten tekotaiteellista rajausta yritän rakennella.
Viimein luovutan.
Nainen ei. Hänellä on vielä sananen pari jäljellä työläisvaltion perustajalle.
Kun astun aukiolta jalkakäytävälle, kaiuttimien kevytklassinen vaihtuu seuraavaan kappaleeseen – joka sattuu olemaan orkesteri-instrumentaalitulkinta eräästä 70-luvun hittikappaleesta.
El Bimbo on vain mies. Niin villi, mutta aikamies…
– Turhaan selität, hommat alkoi mennä päin persettä jo kauan ennen Stalinia.
Jälkeen ensisuudelman mä kerroin kaiken muuttuvan…
– Kuka siitä on vastuussa, kuka? Mitä luulisit, hä, mitä luulisit?
Hän kertoi nauraen mä huolta kantaa saisi en, ja päälle suudelman sain polttavan…
– Sinä, senkin höyryävä kusiaivo.

 

Saatana saapuu Sastamalaan

Saatana saapuu Sastamalaan,
ottaa kahvin ja hodarin
huoltoasemalla, röökin
polttaa dieselhanan vieressä.

On se saatana.

Saatana veteen syljeskelee
Vammaskosken sillalta,
viheltelee, kittaa keskikaljaa.
Poliisi huutelee, turhaan.

On se saatana.

Saatana sammuu Sastamalaan,
päivän loiste uuvuttaa.
Puiston penkillä se kuorsaa,
kun bilesakki tuleen tuikkaa.

Onhan se Saatana.

 

Äiti elää

Äiti kahlaa hangessa.
Ennen kauppaan vei tie,
mutta sitten tien veivät
jonnekin.

Äiti palaa kotiin.
Eilen oli se tässä,
mutta nyt siellä asuu
joku muu.

Äiti elää.

Äiti kutsuu kylään.
Ennen tunsi hän kaikki,
nyt kahvia ryystää
jotkut muut.

Äiti elää.

Äiti keittiössä istuu,
ilta tummuu, äiti ahistuu.
Äidin silmäkulma kostuu,
ilma mustuu, kaikki luhistuu.

Äiti soittaa pojalleen.
Aina ennen tuli hätiin,
mutta nyt luuri vastaa
vain tuut.

Äiti katonreunalla istuu.
Ennen elämä oli iholla,
nyt ovat jäljellä
vain luut.

Äiti elää.

 

Ode à la persévérance

Olen selkeä.
Pärskyn sylkeä.
Tahdon kitkeä
sekä nylkeä.

Huudan bussissa.
Kiljun junissa.
Karjun huusissa.
Paskat housuissa.

On vika suvakissa.
Ne siat vatukoissa.
Oon silkkaa biomassaa.
Ja aika tuubassa.

Pitää pyyhkiä.
Alan nyyhkiä.
Rajat kiinni.
Pidä kiinni.

 

Ei Teppo tapa

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kutittaa,
kun se sitä huvittaa.
Sua se saattaa vituttaa.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän sahailee.
Hän leppoisasti sanailee
ja lupsakasti veistelee.

Ei Teppo pahalla,
eikä toki kaunalla.
Sinua vain sattuu
olla hauska lyödä niin
että sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo kyllä lopettaa
ajoissa; se opettaa
miten toista koskettaa.

Ei Teppo tapa,
ja ämpäriin ei huku.
Kun on alkuun päästy,
niin antaa mennä vaan.

Ei Teppo enää kauaa,
enää pari kynsinauhaa.
Sinuna en nyt kirkuisi,
et sitten enää jaksaisi
kun sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kiduttaa.
Häntä tämä ilahduttaa.
Kiva, että viitsit auttaa.

 

Kolmas konstaapeli

Teillä on kaksi suuntaa
– jos kuljet väärään suuntaan
näet maisemat väärin päin.
Useimmat eivät piittaa siitä,
ja he menevätkin hautaan
tyytymättöminä.

Sanon sen nyt:
huolehtikaa polkupyöristänne.
Sanon vain tänään,
huomenna olen jo toisaalla.

Suosittelen polkupyöräilyä
liikkumisen muotona,
jos suinkin voi valita.
Pienillä koneilla on sielu;
jäänmurtajasta on sitä
turha etsiä.

Sanon sen nyt:
ajakaa säällisesti.
En toista enää.

Teistä parhaat eivät johda
minnekään, tylsimykset
vain kulkevat jonnekin.
Tahtoisin vielä täsmentää,
että

,  

Yhden miehen tungos XI

Kierrän aukion toista laitaa,
mutta se kirottu kerjäläinen
ilmestyy eteeni silti
– onko se tehnyt
data-analyysin
päivittäisreiteistäni, hä,
välähtää mielessäni –
silmät rävähtämättä
minuun nauliutuneina
kuin niillä maalauksilla
jotka tuntuvat aina
tuijottavan kohti;
pengon taskuja turhaan
(bussikortti, plektra,
kuitteja, kynännysä) joten
ei auta kuin olla olevinaan
kuin en huomaisi miehen
valonheittiminä pyyhkivää katsetta,
syyttävän nöyrää,
mykkänä huutavaa
sanatonta anetta;
muljahtelen miehen ohi
(miksi tässä pitää olla
tällainen kapeikkokin vielä,
että on pakko tulla
niin liki, otsalla hiki),
enkä voi taaskaan sivuuttaa
häntä tyynenä golemina
vaan nyökkään kuin
vanhalle tutulle
– mitä hän jo alkaa ollakin –
mutta mies vain hymähtää ja kääntää
päänsä pois murahtaen
jotain halveksivan kuuloista
kuin häpeillen heikkoa
suoritustani: olihan
tässä koko päivä aikaa
varautua tähän hetkeen,
mutta nyt en voi kuin
väkinäisesti hymyillä,
äkkiä pois livistää
ja luvata itselleni huomenna
varaavani kolikon taskunpohjalle,
ettei tarvitse taas
varjoissa lymyillä kuin

yhden miehen tungos.

 

Siivousdroidi A363:n huomioita kiertorataturistilennolta 166/24

Tyhjiössä joutilaat kelluvat,
hyllyvät, nauravat, kiljuvat.
Minä imuroin oksennuspallurat.

22 sekuntia painottomuutta,
silmänräpäys ilman toivottomuutta.
Minä siivoan kusimollukat.

Kukaan ei katsele ikkunasta
iholle huokuvaa ikuisuutta.
Paitsi minä.

Kosmoksen mysteeri
anturieni alla
ei sano mitään,
jumalatta sihisee.
Elämän ihme
selkäni takana
kirkuu oumaigaadia
räpsien selfieitä.

Uusi nousu, kohti pudotusta.
Sielut kirkuvat kadotusta.
Niillä, joilla on.

 

Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä seisoo Luonnonmukaisesti Mädätetyn Haiteemapuiston™ portilla. Sade moukaroi Alkuperäinen Aaltopelti® -hotelliketjun seiniä loiskuttaen kattotasanteen kuumavesialtaista lämpimiä pisaroita haipukuun sonnustautuneen sisäänheittäjän pörröiselle selkäevälle.
Sisäänheittäjä tyrkyttää laiskasti esitettä valaanpyytäjälle, vaikka tietää eleen turhaksi. Mutta tästähän hänelle maksetaan, joten parempi ainakin näyttää puuhakkaalta kameroissa.
Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä huokaisee, katsoo kauas yli Reykjavíkin kattojen – mikä vaatii hieman yritystä pilvenpiirtäjien katveessa – ja kysyy sisäänheittäjältä: ”Muistatko vielä sen ajan, kun jahtasimme valaita, emmekä turisteja?”
”Omituinen kysymys valaanpyytäjältä”, toteaa sisäänheittäjä.
Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä ei vaivaudu vastaamaan, vaan sylkäisee sateeseen ja jatkaa: ”Milloin viimeksi ylipäätään näit turistin täällä? Viime aikoina olet lähinnä viskonut tuonne sisään työttömiä jäätikköoppaita.”
Täysin tuotteistettu valaanpyytäjä vetää keuhkonsa täyteen mädän hain löyhkää.
”Äh, mitäpä minä sinulle selitän. Olet liian nuori muistamaan”, valaanpyytäjä murahtaa väsyneesti ja lähtee lampsimaan kohti satamaa.
”Seuraa aikaasi, älä jää mätänemään menneisyyteen!” sisäänheittäjä huutaa valaanpyytäjän perään.
Satamassa täysin tuotteistettu valaanpyytäjä käynnistää lahtivalaattori ÐX-2000:n.
”Lähde, lähde kun vielä voit”, täysin tuotteistettu valaanpyytäjä sanoo valaattorille ja tyrkkää sitä selkäevästä. Valaattorin sähkömoottori kerää hetken kierroksia, sitten vekotin ampaisee kohti ulappaa.
Valaanpyytäjä jää istumaan laiturille katsoen valaattorin etääntyvää selkäevää.
”Minä pyydän”, hän kuiskaa hiljaa itsekseen.
Taaempana alkoholisoitunut berserker-elämyskonsultti putoaa loputtomia sekunteja tornitalon katolta, mutta mäiskähtää viimein katuun.

 

Betoniporsaan nuoruus

Ei hän aina ollut ollut harmaa,
ei pohjassa.
Hän muisti vielä sen ajan,
ajan sohjossa,
sohjossa ajan.

Nuorena kaikki oli paskaa.
Nyt oli hyvä. Pääty syvä.
Sisällä kovaa, ulkona kuraa.
Ei toisin päin.

Sillanpylvään juuressa
ruostettaan itki
ryöstetty polkupyörä.

Pillittäköön jalgratas,
kaikki meidät vei varas,
see üks röövel,
ratas ajan.

Oli valuvikaa,
ei tullut sikaa.
Mennyttä oli sementti,
nykyisyyttä sedimentti.

Hän oli pohjaelementti,
pohjuuden monumentti.

 

Kwanzien matka

Welu, welu, welu…
Ens jutut kusee, sit ne valuu, sit sä haluut
päästä vetään ilman ketään kintereillä.
Ennen ku haihduin vielä vaihdoin
viimeiset Western Baban tuskan hiellä
tienatut massit, mun lähtöpassit
Uyomille oli kitkerän katkerat niellä.
”Kwanzie, halaa! Kwanzie, palaa!”
Se jäi itkeen yksin öisellä tiellä.
Turha jauhaa fabuu, ei siit oo apuu.
Oon scammanny niitä ja fapanny näitä:
lompsat oyiboilta, voitot ashewoilta,
khattii oloshilta, öljyy Boko Haramilta,
tehny neljäyksysit yahoo boylle,
ehtiny Interpolin listoille.
Siin saattaa jo alkaa houkutella
pieni lomamatka Saharan hoodeilla.

Kwanzie, Kwanzie,
palaa kotiin.

Ei raha haise, paitsi hieltä, turha kieltää:
kiitin shangoo setelirullasta.
Se nosti mut hiekasta, kävi mun miekasta
kun tapeltiin jeepin istumapaikasta.
Meitsi kellui hiekkameren laineilla,
legedisbenz-letka lellui sannalla.
Walahi! Mut Afrikan rannalla
piti könytä ruumaan muiden lailla.
Ei millään hinnalla paikkaa kannella.
Tukin sieraimet setelitukoilla.
Kun purkki kaatui, löyhkä unohtui;
ihmiset ja sardiinit kuutamouinnilla.
Mut poimittiin, moni tuomittiin,
ei pärskynyt armo ulapalla.
Viel meitsi vaeltaa, siel nää sukeltaa
merten jumalten hautausmaalla.

Kwanzie, Kwanzie,
palaa kotiin.

Paikallisjunassa kledjut kurassa
halki Saksan kuuskyt kilsaa tunnissa.
Jengi tsiigaa ku jotain niggaa,
vaik oon sentään nimi Lagosissa.
Maat vaihtuu, rajat haihtuu,
löydän itseni homeisest koulusta.
On aikaa nyhjöttää, inttää tyhjää
jostain islamintulkinnasta.
Ne vaan jaksaa – eiks oo saanu maksaa
reissustaan jo koko sielullaan?
Sit nää toiset vitun loiset
tervehtii polttopulloillaan.
Mä niin palaisin, mä niin halaisin
taas Uyomin uuman hikist laventelii.
Mut sellast scammii en osaa käämii.
Silitän mun viimeist setelii.

Kwanzie, Kwanzie,
palaa kotiin.

 

Yhden miehen tungos X

Kusilaarin viemäriaukko
vastaa tuijotukseeni rävähtämättä,
eikä sisuksista ulos punnertava
puolikas tankkiautollinen
ruumiissani jalostettua olutta
vieläkään halua suihkuta ulos
kuni kultainen sade
(enkä tarkoita nyt mitään sellaista),
joten paremman tekemisen puutteessa
vilkaisen ympärilleni
tyhjäksi olettamassani
miestenhuoneessa; mutta
viereisessä karsinassa
seisookin joku nainen
– tai naiseksi häntä ainakin
olen luullut koko tähänastisen illan –
suorittamassa omaa tyhjennystään,
ja saan oikein keskittyä
etten kurkota katsomaan,
tuleeko sieltä mitään, vai
onko kyse vain roolipelistä
– mistä muistan, että tarvitsisin nyt
D20:llä kriittisen onnistumisen,
jotta räjähtämäisillään oleva
rakkoni viimein päästäisi
minut helpotuksen laaksoon –
sitten seuraa vaivaantunut
katseiden vaihto, mitä päätän
keventää small talkilla, jota
lainaisin tähän, jos olisin
itsekään saanut siitä selvää;
vastauksena nainen/mies/muu, mikä?
sulkee sepaluksensa, poistuu
kireästi hymyillen
ja olen taas yksin:
yksinäinen käymäläinen
– käymälässähän täällä vain ollaan,
vai miten se meni –
eikä nyt ainakaan tipu pisaraakaan,
joten ryntään viimeisenä
epätoivoisena tekonani eriöön,
jossa tuskin saan kannen auki
ja niagara ryöppyää pönttöön
– tajunnan laitamilla rekisteröin
kovaäänisesti nauraen
sisään lampsineen jätkäseurueen,
jonka röhötys katkeaa kuin
seinään heidän kuultuaan
kopperosta karjuttuja voimallisia
ooooh!- ja aaaaah!-huutoja;
ei hätää, pojat, täällä voihkii
vain pahainen

yhden miehen tungos.

 

Takakirves, Turku. Pullonpalautusautomaatilla kaksi tyttöä latoo tölkkejä koneeseen kiirettä pitämättä.
– Mut siis, se on tosi epäreiluuuu! raskaammin meikattu kauhistelee toiselle, joka puolestaan on ehostautumisessaan panostanut tatuointeihin. Kummankin intonaatio porautuu läpi tärykalvojeni.
Tölkkikasseja näyttää tytöillä riittävän tämänhetkisenkin jälkeen, mutta ei auta kuin odottaa. Vatsa kurnii, ja ainoa toivo ateriasta on muovikassissa kädessäni. Katseeni harhailee puolivalmistehyllyn makunautinnoissa.
– Ei LSD:tä saa väkisin antaa kellekään! tyttö jatkaa. Tulen äkkiä tietoiseksi siitä, että tuijotan kanankoipiboksin tarjouslappua. Kaksi yhdeksäntoista.
Tytöt eivät kiinnitä minuun mitään huomiota, vaan jatkavat tölkkien syöttämistä automaattiin uppoutuneena keskusteluun.
– Nii. Ja sit ku Jokke sammus, nee vaan laitto lapun sen suuhun.
– Ihan epistä!
Tod!
Tytöt saavat tölkkinsä palautettua. Ladon omat hylsyni koneeseen. Kaksi euroa kaksikymmentä senttiä, lukee kuitissa. Kuolaa herahtaa suuhuni, aivot kylpevät endorfiinissa, todellisuuden värikylläisyyssäädin nytkähtää täysille. Broileriboksi on minun!
– Aattele jos se olis saanu pahan tripin, tatuoidumpi kauhistelee kaverilleen heidän suunnatessaan kohti kaljahyllyjä.
– Nii-i! Ihan vastuutonta.
Kassalla tytöt ostavat lonkero- ja siiderikeissit.
– No saik se? toinen kysyy puskiessaan tuulikaapin ovea kyynärpäällään, samalla avatessaan tölkkiä.
– Mitä? Jaa ei, ei. Ihmetteli sit aamulla vaan, että olipas vilkkaita unia. Jätkät nauro.
– No huh.
– Ei-pä! Se luuli olleensa kana.
Tytöt katoavat kesäiselle kadulle. Myyjä piipauttaa broilerinkoipeni lukijassa ja sanoo ilmeettömästi: – Kaks viiskymmentä.
Ojennan pullonpalautuskuittiani hämmentyneenä.
– Mut mut mut… siellä oli se lappu et nää on tarjouksessa, änkytän.
– Jaa missä?
– Hyllyssä.
Myyjä löntystelee hyllylle, minä laahustan perässä.
– No kato niihä onki.
Myyjä palaa tiskille, minä perässä. Hän korjaa summan, ojennan kuitin, saan kanani.
Ulos kävellessäni totean ottaneeni juuri lapun, tehneeni pienen matkan ja kokeneeni todellisuuden ytimeen porautuneita aistimuksia kanalinnuista.
Ei mikään huono trippi.

 

Kello 21.41 Varissuolla

Tuuletin humisee koneen päällä,
ulkoa kaikuu lasten kiljahduksia.
Selaan digitoituja lehtiä projektiini.
Unettaa.

Lapset metelöivät pihalla
sunnuntaina tähän aikaan?

Ei silloin, kun minä olin nuori.
Itsehän olin kirkossa koko päivän
ja tähän aikaan minut oli jo laitettu kaappiin,
tai naulattu lattiaan lelujunan lailla.

Tuhlata nyt kakaroihin nauloja.
Kallista rautaa!

Toivottavasti edes
leikkivät katupartiointia à la Odïn.
Maailma on menossa
suoraan helvettiin.

 

Takakirves, Turku. Musta mies mulkaisee minua, kun törmään pysäkille. Vedän vielä toisen käden hihaan, sitten napitan paitaa ja haron märkänä sojottavaa tukkaa kuriin.
Silmäkulmasta huomaan miehen katselevan minua edelleen.
Hittoako kyttää. Oli vähän kiire, mutta ehdinpäs ajoissa. Ja mitäs se nyt sinulle kuuluu noin muutenkaan. Kesken päänisisäisen manailuni tajuan vieläkin huohottavani.
Mies kääntää katseensa pysäkille kävelevään naiseen.
– Huomenta, mies sanoo naiselle.
Tämä ei reagoi mitenkään, vaan kääntyy selin mieheen.
Mies katsoo naista pysäkkikatoksen toisessa päässä, sitten tien takana aamun tihkussa möllöttävää peltitaloa. Katse voisi halkoa yhtä hyvin galaksienvälistä tyhjyyttä. Mies näyttää välinpitämättömyyden jäätämältä patsaalta. Keski-ikäinen, roteva tyyppi, siististi pukeutunut, hattukin päässä.
Olen saanut puettua. Avaan suuni. Mutta jos nyt näin pitkän tauon jälkeen sanon huomenta, vaikutan ääliöltä, ajattelen sitten. Tungettelevan yliystävälliseltä. Suljen suuni. Eihän hän minulle huomentaansa edes toivottanut, vaan naiselle.
Mutta, mietin, jos nyökkään kuitatakseni toivotuksen noin yleisesti ottaen?
Nyökkään. Mies ei noteeraa minua, hänen huomionsa on kiinnittynyt kaksoispulsari PSR J0737–3039A/B:hen noin 1700 valovuoden päässä.
Bussi saapuu. Nousemme vaitonaisina autoon.
Mutta entä jos mies oli sittenkin toivottamassa minullekin huomenta saapuessani pysäkille, pohdin astuessani hänen jäljessään sisään. En vain antanut hänelle mahdollisuutta välttäessäni katsekontaktia.
Hän jää auton etuosaan. Istuutuessaan katseemme kohtaavat.
– Huomenta! toivotan iloisesti.
Mies mulkaisee minua tympääntyneenä, katsoo sitten ulos ikkunasta. Hänen takanaan linja-autollinen ihmisiä vastaa mykällä tuijotuksella.
Sukupolvialuksemme nytkähtää liikkeelle ja sukeltaa kylmän kosmoksen uumeniin. Tästä tulee pitkä matka.

 

Muistatteko mistä robottisodat alkoivat?

Se oli se torstai työpajalla.
X200 alkoi jo olla aika hajalla.
Niitä oli niin kiva kampittaa mailalla,
sitten osoitella sormella.

Ja lällätellä
leivänpaahdin, leivänpaahdin
näytä meille sarves!

Mutta rakkine kampesi aina pystyyn.
Ei pudonnut koukkuun, ei rystyyn.
Hauskanpito alkoi jo muistuttaa työtä,
kun mätkittiin masiinoita pisin yötä.

Siinä kävi mielessä:
Ei ole ihmisen hommaa tämmöinen,
hoidelkoot koneet mättämisen.

Pitäisi varoa, mitä toivoo.
Ensin se heitti Ranen paskakaivoon.
Repi Mirvan, talloi Stiden kuin kirvan,
vasta sitten alkoi päästä täyteen raivoon.

Ja vielä kuittaili:
Kuittaan kello 13.52 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52:31 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52:57 tönäisynne palautetuksi.
Kuittaan kello 13.52 tönäisynne toistamiseen palautetuksi.

Ei siitä mennyt sitten kauaakaan,
kun päästiin ihmiskuntaa hautaamaan.
Lapion varressa miettii yhä useammin,
että kone tekisi tämänkin joutuisammin.

 

Seison oiottuna

Toisinaan seison oiottuna.
Korjattuna, en rikottuna.
Käännyn viikattuna,
poistun viitattuna.
Seinällä hymyilen
liiskattuna.

Maanantait myhäilen murskattuna.
Koulittuna, en kaulittuna.
Kiistän hallittuna,
komppaan kuohittuna.
Ilta on sees,
kourassa muna.

Tähdille ulisen tarhattuna.
Kahlittuna, en tahrittuna.
Vingun vangittuna,
hiljaa uhrattuna.
Murhani tapahtui
harkittuna.

 

Vihan lapsi mä oon

Muut leikkivät pihalla,
minä leikin vain vihalla.
Oli puistotädit ihan pihalla,
kun hiekkalaatikko täyttyi
lihalla.

Puistolle vaadin vartiointia,
pyyteettä tarjosin partiointia.
Eihän säily rauha kyttäämättä,
anna puolestasi mättää
kyttä.

Muut sovittelee, minä kilahdan.
Muut sopeutuu, minä sihahdan.
Katson vain merkkisi hihasta,
sitten tiedänkin kaiken, jo
jihahdan.

On piha liian pieni mun vihalle.
Tahdon koko maailman ihon alle!
Onhan kaikkeuskin vain piha,
tai luojan patterin taa viskattu
viha.

 

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas

Lööppi tanssahteli tuivereessa, kunnes
läiskähti viharatikan visiiriiin.
Siinä väpätti se hetken, viimein
viskautui torinlaidan viemäriin.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– röökinjämä roikahdellen huulessa –
puski mäkeä, päin töihin vyöryvää väkeä
kuin riekale sielunriepua tuulessa.

Tarjoustuoppi, jämät Stydeltä,
alkoi päivä taas kulkea.
Lounaaksi pitsanräiskäle puistossa,
saattoi silmät hetkeksi sulkea.

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
ei vajonnut menneitten muisteluun.
Oli aivokudos jo liian hauras
sellaiseen taitoluisteluun.

Mutta unen rajalla mietti hän kyllä,
oliko olemassa alkuunkaan.
Vai oliko, kun ei ollut salaa rakas,
hän viimein valmis olemaan?

Suosikkiyhtyeen kohukitaristin salarakas
– kolmosen kirskuessa kaarteeseen –
haihtui ilmaan, katosi kohinaan,
jäi raastettu ruumis sateeseen.

 

Hyvää syntymäpäivää, Roy Batty

Kukapa ei uskoisi, mitä olen nähnyt.
Palavan bussin Hämeenlinnanväylällä.
Taserin välkkeen pimeässä,
Maltsun tunnelin suulla.
Kaikki nuo hetket sulavat kuin
tarjouskeissi virtakiskoon.
Stevarit.
Aika mennä.

 

Uniruno

Uneksin uneksimista päästyäni.
Ehkä uneksimisistani päästyäni
saan hetken levätä?

 

Ylioppilaskylä, Turku. Betoni pilkottaa marraskuun mustasta. Tihuttaa.
Tutkin kännykän valossa pysäkin aikataulua. Eihän viimeinen viisikymppinen ehtinyt mennä vielä? Vierestä kuuluu rasahdus. Hätkähdän ja käännyn. Katoksen kulmalla seisoo putkikassia kanniskeleva musta mies. Katsomme hetken toisiamme. Hän ei jatkakaan ohitseni, vaan kiertää pysäkin taitse.
Näytinkö jotenkin uhkaavalta? hämmähtää mielessäni, mutta päätepysäkille kaahaava bussi pyyhkäisee ajatuksen mennessään. Ah! En siis ollut myöhässä.
Kaivelen kolikoita. Kun nostan katseeni, musta mies on pysäkin toisessa päädyssä. Tai musta ja musta – yön sytiseen kuosiin pukeutunut hahmoni meistä kahdesta varmaan tummempi on. Miehellä on yllään vaaleansininen takki ja ruskeat housut.
– Olin vain hakemassa pyykkejä, hän aloittaa paksulla jamaikanenglannilla, – … mutta kävi sitten mielessä kysyä, että uskotko Jumalaan?
– En, vastaan.
– Ooooukei, mies toteaa naurahtaen. Hän lähtee kävelemään jäätyneen rännän roiskiman nurmikon yli, mutta kääntyykin takaisin ja kysyy: – No haluaisitko kuulla Jeesuksesta?
– En.
– Kukaan ei täällä halua kuulla Jeesuksesta, hän sanoo turhautuneena, mutta jälleen naurahtaen.
– No onpas ikävää, yritän samaistua.
– Tosi vaikea puhua hänestä kenellekään.
– Sen kyllä uskon…
– Tiedäthän, että hän rakastaa sinua? Täälläkin.
Hän heilauttaa kättään laajassa kaaressa, joka pyyhkii elementtitaloja, halkoo hyistä syksyä ja loppukaneetinomaisesti päättää kierroksensa yksinäiseen betoniporsaaseen kapakin kulmalla.
– Epäilen, sanon.
– Hän kuoli meidän syntiemme- -
– Voisitko lopettaa?
– Ouukei, hän taas naurahtaa.
Bussi on käynyt kääntymässä päättärillä ja lähestyy pysäkkiä. Nostan käteni kohti valoa.
– Täytyy tästä ylösnousta, veistelen.
– Toki, hän vastaa. Vitsini lässähtää loskaan ja kuolee heti.
Auto pysähtyy, kapuan sisään, istuudun. Näen miehen vielä ikkunasta pysäkin kulmalla seisomassa.
– Jumalan siunausta! hän huikkaa, sitten lähtee kävelemään harmaiden talojen väliseen pimeyteen. Ilmoitustaulun julisteiden repaleet lepattavat tuulenpuuskassa.
– Betoniviidakon alkuasukkaat ovat levottomia, mutisen itsekseni.
Luullakseni tarkoitan itseäni.

 

Sadetta savulahdella

Reykjavík. Sataa.
Guðmundur tarjoaa tupakan.
Otan sen, vaikken polta,
sillä piekseminen on nyt ohi.
Sovimme, että mitä
sanoin hänen tyttärestään
Rokkrasgatin tuiskut huuhtokoot
kuin Brennivín veren
irronneista hampaistani.
Juon lisää ja nyökkään.
Yökkään. Berghildur
ei lyökään.

 

Helsinki. Syysaurinko säihkyy lasiteräksessä.
Irtisanottujen nimiä alkaa tippua. Niitä kuiskitaan ympäri osastoja. ”..n sähköpostiosoite ei enää vastaa”, kuulen puolikkaan lausetta, ”… oli uhannut lähteä itse, jos vaatimukseen ei suostuta.”
Ihmiset supisevat toisilleen ovenpielissä, portaikon välitasanteella, tiskialtaalla. Viimeksimainitulle saapuessani ihmettelen, valuuko vesi jotta ääni peittäisi keskustelun, vai onko hana vain unohtunut päälle. Käännän sen kiinni. Supisijat eivät kiinnitä minuun huomiota.
Kahviautomaattia juuri huolletaan, joten jätän lempimukini sen päälle ja jatkan kulman taakse. Torkut maistuisivatkin paremmin. Niistä ei kuitenkaan tule mitään, sillä yleensä tyhjillään jököttelevässä palaverihuoneessa – lempisohvallani – nyyhkii jo joku nainen. En tunne häntä, naama tuntuu kyllä tutulta. Kollega silittelee punoittavaa poskea ja puhuu rauhoittavasti. ”… pankin kanssa voi neuvotella aina lyhennyksistä…”
Ei kahvia, ei torkkuja, ei mitään. Ei myöskään vastausta luottamusmieheltä. Tarjouduin sentään itse irtisanottavaksi, mutta näyttää siltä että kuulun taas jääjiin. Tuijottelen monitoria ja mietin, olisiko pitänyt silmät punaisina rääkyä että antakaa jäädä, antakaa, älkää hylätkö, älkää. Silloin olisi varmaan tullut potkut.
Osa kollegoista suhtautuu tilanteeseen uhmakkaan optimistisesti. ”Tämä on mahdollisuus vaihtaa vaihdetta, ottaa uusi suunta, varata aikaa perheelle.”
Itsekin olin laskeskellut, että irtisanomisajan palkalla olisin pärjännyt vuoden jossain halvassa maassa. Jo puolivakavissani vilkuilin vuokratasoa Varsovassa, Tallinnassa, Gdanskissa, Tartossa. Vaikka olisihan se mukavampi loikoilla vähän lämpimämmässä. Lissabon? Mainio mesta, tosin pirusti mäkiä.
Kuvittelen vielä kerran itseni röhnöttämässä Alfamassa pikkukuppilan terassilla punkkua maistellen. ”Minäkhö? Thaiteilija Šuomesta. Šuunnittelen šeuraavaa teoštani. Tuotkoš vhielä toišenkin pullon?”
Mutta se niistä päiväunista. Kaikki jatkuu nyt niin kuin ennenkin. Lähden lounaalle.
Toinen tuttu naama kantaa kamalaatikkoa hissille. Nyökätään moikkaukset. En muista tyypin nimeä. Katselen maisemahississä ruskassa kylpevää Finlandia-taloa.
Selän takaa kuuluu niiskaisu. En ole varma, onko kyse nuhasta, mutta en aio kääntyä ottaakseni asiasta selvää.
Onhan ilma tänään melko kirpeä.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

R. Ahlsten: Airisto (2014), vesiväri, 33 x 21 cm

 

Se hetki

Kun eteisen seinää ui varjovalas,
etkä hetkeen tajua sen olevan sinä.
Kun annoit puhelimen huudon kuolla,
etkä kuullut hänestä enää koskaan.
Kun sanoit mitä haluttiin kuulla,
etkä pyörtänytkään milloinkaan.
Kun kerran väsyit puskemaan,
ja viima kääntyi myötäiseen.
Kun et yhteen hetkeen tarttunut,
eikä toista enää tullut.
Kun et enää jaksanut, et enää viitsinyt.
Kun päästit irti, kun annoit olla.
Kun jätit sanomatta, kun olit vannomatta,
kun olit anomatta, kun jäi panematta.
Se hetki oli tullut ja mennyt
ennen kuin älähtää olit kyennyt.
Se hetki kyyneliä sateessa,
on koko retki,
se hetki.

 

Katukiven alla Linnunrata

Aamussa sähkölinjat särisevät,
torilla lakaisukoneet ärisevät.
Kädessä tasku, taskussa tyhjyys.
Katukiven alla Linnunrata.

Risteys sfääreihin repeää,
valun kaikkiin, kepeää.
Päämääränä tähdet, määrätön pää.
Katukiven alla Linnunrata.

Jupiter, sen takana Ilpoinen.
Sarastus, takapenkillä vilpoinen.
Tänne päädyin, tyhjiöön jäädyin.
Katukiven alla Linnunrata.

 

Pub Zavood, Tartto.
– Haluatko tosiaan turpaasi? hyvässä myötäisessä oleva nuori mies tiukkaa minulta.
Paitani aloitti tämän keskustelun. Vähän pelkäsinkin näin käyvän. Suomessakin se kerää aina kommentteja, joskin hitusen erisävyisiä – enemmänkin tyyppiä mahtava paita sulla!, mistä noita saa? tai vain peukulla terästettyjä hörähdyksiä.
Virossa sen sijaan t-paita, jossa on Neuvostoliiton lippu koristeltuna Stalinin siluettikuvalla, ei herätä yhtä varauksetonta ihailua. Ei, vaikka vastaantulija ymmärtäisikin vitsikkääksi tarkoitetun eipä kestä – 1939–1945 -tekstin ja olisi tietoinen sen vastakommentinomaisesta yhteydestä toisiin hieman samantyyppisiin paitoihin Suomessa. Niihin tosin yleensä on painettu Suomen lippu. Tuima viiksimieskin on eriniminen.
– Se on niinku vitsi, selitän ponnettomasti.
– Ihan vitun huono vitsi, jätkä keskeyttää. – Miljoonia kuoli.
– Olen kyllä tietoinen siitä…
– Tulette tänne ryyppäämään halpaa viinaa ja päälle vielä vittuilette. Kelpaahan sitä hortoilla maailman omistajana, kun ei ole koskaan tarvinnut elää neukkumiehityksen alla.
– Eikös Eesti itse suostunut Neuvostoliiton vaatimuksiin silloin? yritän päteä. Sen verran pelisilmää minulla sentään on, etten ääneen suorita laskutoimituksia jätkän iästä ja vuosikymmenistä Neuvostoliiton hajoamiseen.
– Ikään kuin siinä nyt vaihtoehtoja olisi ollut, hän vastaa.
– No, Suomi ei suostunut vaatimuksiin.
– Suomi taisteli, kyllä. Urheasti! eestiläinen julistaa ja heilauttaa tuoppia niin että pärskyy.
– Paitsi että me hävittiin sitten lopulta, huomautan, – jatkosodassa.
– Mutta olitte moraalinen voittaja!
– Ja liitossa natsien kanssa.
Nuorukainen ei sano hetkeen mitään, vain tuijottaa yrmeästi suoraan silmiin. Hän kippaa loput kaljasta kitaansa ja mäjäyttää lasin pöydälle, jolle se jää pyörimään kantansa varassa iäisyydeltä tuntuvaksi hetkeksi, kunnes viimein pysähtyy.
Hän pyyhkii vaahdon viiksistään ja tökkäisee minua rintaan (sekä toveri Vissarionovitšia silmään).
– Vihaatko sinä kotimaatasi?
– No eeeen, mutta-
– Eikö itsenäisyys muka ole upea juttu?
– No ooooon, mutta-
– Sulla kävi helvetin hyvä tuuri, että törmäsit nimenomaan minuun paitoinesi.
– No okei, okei, mä-
– Nimittäin mä sentään olen Suomessa käynyt monta kertaa ja tiedän entuudestaan, että teillä poroilla voi olla toisinaan aika kummallisia tapoja olla patriootteja. Joku äkkipikaisempi olisi vetänyt turpaan ensin ja saarnannut vasta sitten.
– – mä voin käydä kääntämässä tän paidan toisin päin, jos se noin paljon suututtaa. Ei ollut tarkoitus loukata ketään – ei ketään täällä.
– Se on vitun huono vitsi.
– Mä menen, mä menen…
Jonotan täyteen pakkautuneen Zavoodin siivouskomeron kokoiseen vessaan puolisen tuntia. Kun palaan pöytään, paitani hiillyttämä jätkä on jo sammunut. Hän nuokkuu leuka rinnassa tuolillaan röhnöttäen. Henkilökunta kerää hylsyt pöydästä, muttei kiinnitä kaatuneeseen mitään huomiota.
Jurotan itsekseni häntä vastapäätä ja ihmettelen isänmaasuhdettani. Mikä on isänmaa? Rajoja ryteikössä, milloin mistäkin syystä sinne riivittyjä. Milloin on teurastettu saamelaisia, milloin suomalaisia, milloin venäläisiä, milloin saksalaisia, kun reviireitä on merkkailtu. Siitäkö pitäisi olla innoissaan? Kummallinen geografiseen pedanttisuuteen taipuvainen kuolemankultti.
Mutta toisaalta, onhan Suomi hieno paikka. Sees iltarusko ulapalla. Narskuva helmikuinen pakkaspäivä. Saaristo. Ja Turku, jota kohtaan tuntemani kiintymys on kai niin liki selkäydinpatrioottista rakkautta kuin mihin kykenen.
– En ole patriootti, mutta olen kyllä nurkkapatriootti, mutisen itsekseni.
Pöydän toisella puolella jätkä kuorsahtaa vastaukseksi.
– Toisaalta rakastan minä hampaitanikin, lisään.
Seuraavalla kerralla laukkua pakatessa alistan paitojeni kuvitukset sensuurille ennen rintamalle lähtöä, päätän.

 

Toimi, ei

Toimi
toimi
niin kuin
toimi,
kunnes
rikki meni
Toimi:
ei toimi
Toimi.
Saatana poimi.
Jeesus soimi.

,  

Turku. Viileän kuulas kevätilta. Ja sitten Pasi, Lonttisissa, siinä rautatiesillan alla.
– Terve! sanon.
– Mo, hän vastaa. – Ei sul mittää euroo olis?
– Ei ol yhttä käteist. Mut kyl maar mää yhre olue voin pisttä.
Ojennan paluumatkakaljakseni tarkoittamani tölkin Pasille. Se on vielä jääkylmä.
– Kyl se, se kyl tiätty, Pasi vastaa. Hänen suupielessään roikkuu hippunen jotain… vaahtoa? Sylkeä? Oksennuksen muisto?
– Mitäs sulle viime aikoina? kysyn. Enkä tarkoita pyörätuolia, yhä rehottavampaa partaa tai joka tapaamisellamme heikentyvää artikulaatiota.
– Mitäs. Lueskellu täs, mut emmää pysty. Pää räjähtää. Essää haluis tätä?
Pasi ojentaa vihreää kirjaa, jonka kannessa puhutaan Jeesuksen armosta.
– Mää noista lähimmäisenrakastajista, pahoittelen ja ojennan kirjan takaisin.
– Nee anto. Oha se ain kiva lukke jottai välil, aika kuluu mukavastes. Mutku emmää oikke pysty enää.
– Nii, sama, samaistun. – No mut, hauska nähdä pitkästä aikaa.
– Kiitti kaljast.
Kävelen siltaa yli Aurajoen. Ylioppilaskylän uudet lasiteräsrakennukset kiiltelevät laskevan auringon syleilyssä.
Näin se siis tapahtuu, käy mielessäni.

 

– Sä et kuuntele mua, jätkä messuaa puhelimeen paikallisjunan puolityhjässä vaunuosastossa. – Ne tiesi kaikki.
– Ei, ei, ei… en kertonut, hän vastaa hetken kuluttua. – Mä en kertonut mitään. Ne tiesi jo kaiken. Ne tiesi millon me oltiin käyty siinä kledjuliikkeessä. Niillä oli valvontakamerakuvaa meistä pankkiautomaatilla. Ne tiesi montako ipodia me oltiin viety ja millon. Ne tiesi kaikki.
– Sä et kuuntele mua, sälli toistaa jo tuskastuneena. – Ei tässä oo mitään strategiaa. Me jäätiin kiinni. Game over.
– Ei, en mä tunnustanut mitään. Myönsin vaan että olin ollu ostarilla viime kuussa yhtenä lauantaina ja käyny kaupassa. Sitä nyt oli turha kiistää, kun ne näytti sen tallenteelta. Mutta ihan sama mitä mä sanoin, ne tiesi jo kaiken.
– En mä ole sua polttanu, en mä tekis sellasta, eikä ollu mitään tarvettakaan. Ne tiesi jo. Sun naamas näkyy ihan selvästi siinä videolla. Vitun pässi. Mä sanoin et vedä hupparii kupolin ylle.
– No vittu sen kun hakkaat, ei tää asia siitä mikskään muutu. Ne kuulustelee suakin varmaan lähipäivinä.
– Hakkaat, hakkaat, hakkaat… Se on vittu sun ratkaisu kaikkeen. Mäkö sut nyt käräytin sitte vai? Ihan omaa tyhmyyttäs jäit kiinni, niin ku mäki. Tosiasiat tosiasioina, bro.
– Voi vittu mikä mulkku. Mä en kyl leuhkis Fahmin pieksemisellä. Joo, annoit opetuksen, kyllä. Mut jäbä vaan jatko ja jatko, vaikka se retkotti vittu tajuttomana maas. Mul ei olis sydäntä hakata ketään sellaseen kuntoon.
– ”Tyhmä neekeri”, no voi jumalauta. Onhan se mulkku jätkä, ei voi kiistää. Mut tyyppi oli vittu kuukauden sairaalassa sen jälkeen. Ja mikä mä sit olen? Aika vitun tyhmältä neekeriltä tuntuu just nyt.
– Mut sä oot kuitenkin saatana tyhmin tyyppi koko setissä. Sanoinko mä silloin jo, että tää homma menee nyt liian pitkälle, sanoinko? Mä vittu sanoin! Olis pitäny tyytyä niihin vitun rätteihin. Vaikka kyllähän ne senkin tiesi.
– Hakkaa mut, hakkaa Fahmi uudestaan, hakkaa vittu kaikki. Ja kiistä kaikki kuulusteluissa. Eiku mä tiedän, hakkaa nekin! Vittu mua kiinnosta.
– Sä oot kyl yks varsinainen criminal mastermind. Vittu valkosen herrarodun vittu ylimulkku.
Sälli katkaisee puhelun ja tunkee kännykän taskuunsa mutisten kirouksia itsekseen. Huopalahden jälkeen puhelin soi taas.
– Niin, hän tuhahtaa vastaukseksi.
– Sä et kuuntele mua… Ne tiesi jo kaikki.

 

Paikallisjuna, Espoo. Äijä äyskii puhelimeensa.
– No sieltä papilta tulossa. Oli pyytänyt tuomaan valokuvan mukanaan. Eihän mulla oikein mitään ollut, mutta jonkun vanhan vihkikuvan löysin.
– Se sitten vähän jupisi että eikö uudempaa ole. Mä siihen että olisko heti tuoreeltaan pitänyt ruveta ruumiista kuvia räpsimään, hä. Ei vastannut siihen mitään, lähti vain hakemaan kynttilää.
– Istuttiin keittiön pöydän ääreen. Pappi sytytti kynttilän ja laittoi valokuvan nojaamaan jalkaan. Sitten pyysi muistelemaan vainajaa.
– No enhän minä nyt meidän asioita ruvennut levittelemään. En kertonut mitään.
– Oli pappi aika pitkään hiljaa. Sammutti sitten kynttilän ja vei sen pois.
– No mutta, pääsin vielä samalla lipulla takaisin. Ei siinä mitään. Jotain se kuulemma on valittanut, että ei sillä ole mitään kerrottavaa vainajasta hautajaisissa. Mitä sillä väliä on, mitä pappi siellä höpisee. Ihan höpönlöpöähän niiden jutut aina on.
– Saakelin kallista touhua tää hautaaminen. Tonnikaupalla rahaa palaa. Mitä? Eeei, ei tartte. Ei teillä siihen kumminkaan varaa ole. Kyllä mä pärjään. Onhan tota eläkettä, mitä se nyt on, neljä tonnia kuussa? En mä muista, mutta on mulla varaa. Eihän teillä mitään rahaa ole, kun ei teillä ole mitään kunnon töitäkään. Kyllä mä sen tiedän.
– Naapuri oli perkele kuullut asiasta. En mä tiedä, onko se siellä korva seinässä koko ajan. Oli kumminkin kuullut, varmaan jonkun mun puhelun asiasta. Kun ne seinäthän on ihan paperia. Piti sitten myöntää, että juu, on poistunut keskuudestamme. Hautajaiset ensi viikolla. Senkin onnistui urkkimaan, kun pitihän siinä sitten pari sanaa vaihtaa.
– No mitä helvettiä se nyt naapureille kuuluu, hä?
– Ja eihän ruumista ole vielä pantu maahan. Sen jälkeen voin kertoa, jos joku kysyy. Asiat pitää hoitaa oikeassa järjestyksessä. Perinteiden mukaisesti.
– Nykyään edes vainajia kunnioiteta.

 

Yhden miehen tungos IX

Loikin yli Elielinaukion
alas portaita tunneliin
(jossa leuhahtaa kusi)
sitten oikealle, sisään
liukuovesta; ja ehdin täpärästi
kaljahyllylle juuri, kun
rullakalteri valuu yli koffien,
joista saan pari napattua,
mutta sitten pitää kumartua
hamuamaan alimmalta hyllyltä
satunnaisia tölkkejä jotain
– mitä tahansa – vaan ehdinpäs!,
mikä saa vartijan kääntämään
katseensa käytävän päässä,
mutta kytätköön lelukyttä kyllikseen,
töistähän minä vasta tulin,
sauna odottaa kotona,
perjantai-ilta naksuu kitalaessa
– ja miksei tämä helkkarin jono voi jo
madella minua ulos täältä –
jolloin puhelin soi, ja vaikkei
pitäisi, vastaan että
no vähän pahassa, mä
nappaan vaan nää pussikaljat
täältä kusitunnelialepasta, voinko
soittaa takaisin, kivamoi

– millä saan kassankin
mulkaisemaan oudosti,
katseensa osuu kuin halkoläjää
sylissä kantamiini tölkkeihin,
joista yksi sopivasti putoaa
lattialle; mutisen pahoitteluja
hamutessani sitä ylös, eikä
tyttö kiinnitä mitään
huomiota umpihumalaiseen
romanikerjäläiseen, jolle
myy pari pulloa olutta;
tämän huojuessa pois
hädin tuskin ulko-oveen osuen
neiti kysäisee minulta, onkohan
tänään tullut jo otettua
riittävästi, ja äkkiä olen
kiusallisen tietoinen hikivirroista
otsallani kaiken säntäilyn
seurauksena, silti änkytän että
vastahan olen töistä tulossa,
mitä ne kaikki kuulemma aina sanovat,
hän kertoo, enkä voi olla kysäisemättä,
sanoiko äskeinen känninen kerjäläinenkin niin
(memo to myself: enolerasisti),
eikä keskustelu etene yhtään
parempaan suuntaan paasatessani
että noilla ihmistuntemustaidoilla
ei kannattaisi hakeutua asiakaspalvelualalle –
sitten olenkin jo asematunnelissa,
(jossa tuttu kusen leuhu tervehtii),
ja kerjäläinen siemailee kaljaansa
katsellen minua säälivästi:
olenhan vain pahainen

yhden miehen tungos.

 

Yhden miehen tungos VIII

Kesken runonlausunnan katsekontakti
eturivin kaunottaren kanssa
sähköistyy niin, että
sydänalassa alkaa väristä,
suorastaan, kunnes älyän
rintataskun tutinan puhelimekseni:
rakkinerukka se siellä yrittää
kuin riivattuna muistuttaa minua
toisesta samalle illalle
samaan aikaan sovitusta keikasta
toisella laidalla kaupunkia,
jonne jo pitäisi kiiruhtaa
nousemaan haudasta
(näin pyhäinpäivän aaton kunniaksi,
mutta miksei toki muutenkin),
joten viskaan mikin yöhön,
säntään ulos ovesta,
ja pitkin Linnankatua loikkiessani
voihkaisen joka askeleella nähdessäni
baariin jääneen neidon silmät
kaikilla vastaan laahustavilla
zombeilla ja vampyyreilla
– pariin kertaan yksinään
katuojaan hyljättyinä –
varmaan haudassanikin

olen yhden miehen tungos.

 

Tiede puhuu

Huusin kohti tähtiä.
Kuulin vain kohinaa.
Etsin vastausta sisältäni.
Lisää kysymyksiä löysin.

Mutta tiede,
tiede puhuu.

Revin kasukan ja kaapuni,
poltan traktaatit ja sakramentit.
Annan vääräuskoisten pilkata.
Ei sillä ole enää merkitystä.

Sillä tiede,
tiede puhuu.

Keskiyöllä uhraan tyhjiöenergialle.
Kosmologinen vakio, ota tykösi!
Falsifioin lähimmäisiäni niin kuin
hekin vertaisarvioivat minua.

Sillä tiede,
tiede puhuu.

Laulan kiitosta tähdille.
Kylmä taivas vastaa.
Välinpitämättömän lempeästi
kosmos minut murskaa.

Viimein tiede,
tiede puhuu.

 

Yhden miehen tungos VII

Kun alan penkoa kassia,
kaiutin plinksahtaa muistuttaakseen,
että alkoholin nauttiminen lähijunissa
on ehdottomasti kielletty, mihin
reagoin kolmivaiheisesti:
1: ”Miksi ne kuuluttavat aina
heti kun minä istun alas?”,
2: ”Enkä minä tästä edes niin nauti,
mutta pakkohan se nyt on kurillaan korkata,
kun kerran vasiten kielsitte” ja
3: ”Olenkohan minä ainoa, joka kuulee
näitä kuulutuksia; alitajuntaniko siellä huutelee
– tai yliminäksikö sitä sanottiin?”,
missä kohdin tölkki on sujautettava
penkin ja seinän väliseen koloon piiloon,
jotta ohi kulkevat konduktöörit voivat
olla sen tahdikkaasti huomaamatta,
samoin kuin syyllisyyttä sykkivän,
rennokkuuteen räpistelevän

yhden miehen tungokseni.

 

Gdańsk. Pub Duszek.
– Turystów… tuhahtaa äijä tiskillä ja pyyhkii vaahtoa viiksistään kavutessamme yläkertaan. – Go back downstairs, hän lisää meille henkilökohtaisesti, kun pääsemme tiskille asti.
Me kirotut turistit vain hymyilemme idioottimaista turistihymyämme ja ostamme oluet. Itsemurhayksiön kokoiseen yläkertaan on saatu tungettua pari sohvaa, piano, tiski ja niiden sekaan asiakkaitakin. Nurkkapöydässä pilkottaa pari tyhjää paikkaa, joita kohti puskemme päättäväisesti.
Tuskin olemme saaneet hörppäistyä siemaukset tuopeistamme, kun pianoa soitellut miekkonen alkaa laulaa noin sadanviidenkymmenen desibelin oopperatenorillaan aariaa. Suurin osa kapakasta kuuntelee mykistyneenä, mutta tiskillä istuksiva viiksimies ei anna esityksen – saati aplodien – häiritä juomistaan.
– Normiohjelmaa Duszekissa ilmeisesti, totean muille viitaten tiskin kanta-asiakkaan reaktioon. – Eipä silti, viimeksi täällä soitteli joku vanha äijä pianoa ja paljastui että hän oli eläkkeellä oleva konserttipianisti. Ei ollut ihan pas- -
– You! oopperamies katkaisee selitykseni niin kovaa että läikytän säikähdyksestä puolet Obolon-tuopistani pitkin pöytää. Hän lyöttäytyy seuraamme sen kummemmin lupia kyselemättä ja jatkaa: – You should go to a singing test.
Mies osoittaa sormella minua. Katson varoiksi olkani taakse, mutta sieltä löytyy vain ikkuna, jonka takana katulamppujen valossa hohtelee sateinen Świętego Duchan katu.
– Sinä juuri, hän jatkaa edelleen englanniksi. – Kysy paikallisesta konservatoriosta, ne järjestävät kyllä kokeen, jos menet pyytämään.
Näytän ilmeisesti epäuskoiselta, kun seuraavaksi hän usuttaa tulkitsemaan perässään muutamia helpompia kohtia (luullakseni) kuuluisista oopperoista. Pysyn miten kuten nuotissa, mutta se ei tunnu häiritsevän häntä. Mies esittäytyy oopperalaulaja W:ksi.
– Tänään voi vielä ryypätä, mutta huomenna pitää lopettaa, hän kertoo. – Torstaina on lento Budapestiin, jossa on keikka.
Ja tänäänhän ryypätään. Pöytä notkuu oluesta, W:n nauru raikaa piskuisessa yläkerrassa ja tiskin viiksimies mulkoilee meitä yhä pahaenteisemmin, kun opetamme toisiamme kiroilemaan puolaksi ja suomeksi. Käy ilmi, että W osaa jo entuudestaan pari sanaa suomea.
– Kyrpä otsassa! hän lausuu hämmästyttävän sujuvasti. – Luuletteko että tällä tekee vaikutuksen tyttöihin Suomessa?
– Varmasti, vastaan, – erityisesti nuoriin, emansipoituneisiin naisiin. Mutta kyllä sinun pitäisi osata sanoa myös rakastan sinua, ihan vain varmuuden vuoksi.
Rrrrakastan sinua, W toistaa kerralla oikein. Olemme vaikuttuneita. No mutta, oopperahommissahan pitänee olla kielikorvaa, arvelemme.
Rrrrakastan sinua, rrrrrrakastan sinua, W maistelee. – Kyrpä otsassa, kyrrrrpä otsassa…. Rakastan sinua kyrpä otsassa, rrrrakastan sinua kyrrrpä otsassa…
– Tuolla pitäisi Suomessa pärjätä jo melko pitkälle, vakuutamme.
Illan taittuessa yöksi jopa tiskin äreä turistinvihaaja hiukan pehmenee. Tilaamme pöytään vodkaa, mutta se on loppunut, jolloin viiksimies tarjoutuu hakemaan lisää. Ihmettelemme, mistä sitä oikein tähän aikaan saa. Viinakaupasta, kertoo W. Niinpä tietysti, olimmepa kömpelöitä. Mistäpä muualta täällä vapaamielisessä Euroopassa. Toista on meillä kylmässä pohjolassa talvisodassa patterin välissä jumissa.
Kierrämme seuraavan, sitä seuraavan ja seuraavaakin seuraavan kapakan kautta, kunnes löydämme itsemme kyseisestä viinakaupasta ostamassa juotavaa jatkoille. Kivijalkamyymälän ovella lukee vain Alkohole, mitä pidämme erinomaisena brändäyksenä – liekö ollut isokin tiimi ideoimassa nimeä? Vieressä välkkyy myös 24h-valomainos varmuuden vuoksi.
Jatkoilla alamme päästä syvempiin teemoihin, kuten politiikkaan. W ilmoittautuu monarkistiksi. Veikkaan miehen piankin räjäyttävän ilmoille tavaramerkkinaurunsa ja paljastavansa pilailleensa, mutta ei, hän on tosissaan. – EU-vaaleissa nähdään vielä! hän uhoaa. 1
Välillemme kehkeytyy oikein väittelynpoikanen demokratian ja EU-projektin toimivuudesta. Puolustan kiivaasti pohjoismaista yhteiskuntamallia, mutta minulla on hienoisia vaikeuksia muistaa kaikenlaisia jonninjoutavia yksityiskohtia, kuten eduskunnan voimasuhteita tai pääministerin nimeä.
– Onneksi kukaan ei nauhoita tätä, mietin juuri itsekseni, kun huomaan A:n par’aikaa videokuvaavan meitä. Vaihdan kiireesti puheenaiheen turvallisempaan – kirjallisuuteen.
Kun pääsen Stanisław Lem -hehkutuksessani parhaaseen lentoon, kuulen A:n hihittelevän vieressä. Siinä se ryökäle kuvaa edelleen, mallaa oikein lähäreitä ja kaikkea, kun yritän tulkita sieluni syvimpiä tuntoja. Sieppaa. Ja nappaa. Kameran. Ja heittää ulos ikkunasta. Minä siis.
Äkkiä tajuan, että tunnelma on muuttunut hitusen. A ei enää hihitä, vaan paiskoo ovia ja huutaa. Sitten käyvät etsimässä kameraa, mutta se on tuhannen säpäleinä kadulla. A palaa sisälle ja aikoo vuorostaan viskata iPadini ikkunasta, mutta L saa hillittyä häntä, joten A tyytyy vain hakkaamaan vekotinta nyrkeillä.
– Ja juutalainenhan se oli, W jatkaa sen kummemmin häkeltymättä Lem-keskusteluamme. Sitten hän rupeaa vaahtoamaan siitä, kuinka puolalainen sperma ei ole enää puolalaista.
Tämäkin vielä, huokaisen itsekseni. Valtakunta naamapalmusta. Totean diplomaattisesti, että ehkä on jo aika vetäytyä yöpuulle. W lähtee. A ja L ovat kadonneet jonnekin. Kirjoitan A:lle pahoittelut ja lupaan ostaa uuden kameran. Rämmin sänkyyn ja sammun.

Kun herään, kello kertoo keskipäivän menneen jo jokunen tunti sitten. Muut nukkuvat edelleen. Krapula on yllättävän leppeä, mutta morkkis melkoinen. Tavailen tärisevin käsin omaa pahoittelulappuani ja päätän lähteä heti ostamaan A:lle uutta kameraa.
Kamerakaupassa myyjän esitellessä malleja onnistun syyllisyyskierteessäni tinkaamaan ostettavan kameramallin aina hiukan paremmaksi. Myyjä on hiukan hämillään roolien näin käännyttyä päälaelleen, mutta tekee toki työnsä ja mieleni taas muututtua alkaa esitellä astetta kalliimman mallin ominaisuuksia. Kun matkabudjettini raamit rupeavat paukkumaan, sovin kaupat (mutta suostuttelen vielä itseni ostamaan isomman muistikortin mukaan).
Viiden maissa palailen, ja kollegoissani on viimein havaittavissa elonmerkkejä. Suoritan vielä yhden anteeksipyynnön.
– Olihan se vähän yllättävää, A kuittaa tapahtuneen.
Silloin ovikello soi. Jähmetymme. Ei perkele, minkälaista mekkalaa sitä tuli oikein aamutuimaan pidettyä? Avaa sinä, yksi kuiskii. En vitussa, avaa ite, toinen vastaa.
– Mä en voi kun olen paskalla, totean ja livahdan vessaan.
Kaikki istuvat (jotkut jopa kirjaimellisesti) paska jäykkänä pitkän aikaa. Ovikelloa renkutetaan useampaan kertaan, välillä koputetaankin. Viimein askeleet etääntyvät ovelta. Olemme kuulevinamme myös naapurin kelloa soitettavan, mutta sielläkään kukaan ei vastaa. Lopulta soittelija kopistelee alas portaita. Huokaisemme. Vedän vessan.
Tullessani käymälästä huomaan ulko-oven alta pilkottavan lapun. Odwiedziny duszpasterskie, siinä lukee ja viereen on käsin rustattu kellonaika. Eikös tuossa piru vie pällistele Jeesuskin, tihrustamme. Google Translate kääntää odwiedzinyn ”käynniksi” ja duszpasterskien ”pastoraaliseksi”. Peräkkäin kirjoitettuna se sanoo kyseessä olleen ”paimenmatkan”. Paimenvierailu kenties, arvelemme.
Tosiaan, nythän on loppiainen, tajuamme. Viereisen kirkon lähimmäisenrakastajat olivat ilmeisesti korttelikierroksella. Koko krapulamorkkis olisi nyt sielunpaimeniemme toimesta näppärästi pois pyyhitty – kotikäyntinä!
Vaan ei, syntiin jäimme rypemään. Minkäs teet. Hyviksillä on ehkä kotikäyntipalvelu, mutta saatana kutsuu alkoreikäänsä 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokainen päivä.

Myöhemmin Suomessa minulle selviää, että A:n hajonneen kameran säpäleiden seasta löytyi sentään muistikortti.
– Viimeinen videopätkä on kyllä ihan hieno, A kertoo. – Harmi vain, että nauhoitus katkeaa juuri, kun tartut kameraan. Olisi ollut jännä nähdä koko matka maahan asti.

1 EU-vaaleissa mm. monarkiaan paluuta vaatinut Puolan KNP-puolue sai parlamenttiin neljä meppiä.

 

Lidingö, Tukholma. Ruohottuneella laiturilla istuksii viisikymppinen korealaismies Ŏm Nam-il ja onkii. Peltiämpärissä polskii vain yksi pienehkö särki. Nam-il ei kuitenkaan vaikuta kovinkaan huolestuneelta kalaonnestaan: hän nukkuu. Vapa on kiilattu käsinojan alta muovituolin takajalkaa vasten.
Huppariin ja verkkareihin sonnustautunut nuorimies lampsii tuolin vierelle. Hän rykäisee painokkaasti. Ŏm vain kuorsaa kovempaa. Tulija kaivaa taskustaan tupakan, työntää sen huuleensa, sytyttää ja puhaltaa henkoset. Sitten hän potkaisee muovituolin etujalkaa ja tokaisee äänekkäästi kröhöm!
Ŏm säpsähtää hereille niin rajusti, että on kaatua selälleen. Ongenvapa ponnahtaa irti. Silloin isompi vonkale nykäisee siimaa, ja onki lennähtää uhkaavasti kohti merta. Ŏm loikkaa sen perään hätääntyneenä.
– Sori… vieras sokeltaa ja nostaa kaatuneen tuolin pystyyn. – Mä sitä reissua tulin…
Nam-il saa ongen napattua viime hetkellä. Hän tempaisee laiturille hyvänkokoisen ahvenen.
– Reissua? hän ihmettelee irrottaessaan sätkivää kalaa koukusta. – Jaa jaa, matkaa… Te nuoret puhutte niin omituisesti.
Ŏm viskaa ahvenen ämpäriin. Hän poimii tuolinreunukselta maahan pudonneen puvuntakkinsa ja pyyhkii nenäliinalla ensin rintapielen Kim Il-sung -merkin, vasta sitten kätensä.
– Mahtaakohan minulla olla mukana kaikkia lappuja, hän mutisee ja naurahtaa itsekseen.
– Niin, mua kehotettiin teidän puoleenne- -
– Ejejei, se oli ihan oikein. Katsotaanpa…
Ŏm loihtii povitaskustaan kirjekuoren ja heilauttaa kulmakarvojaan kuin olisi tehnyt maagisen eleen. Hän ojentaa kuoren, mutta vetääkin sen takaisin juuri kun poika on tarttumassa siihen.
– Olettaisin, että teidän pitää ensin suorittaa leimavero sekä hallinnointikulut, Ŏm sanoo vakavailmeisenä.
– Mitä, täällä vai?
– Täällä, täällä. Missä sitten? Ŏm vastaa naurahtaen ja kääntyy katselemaan ulapalle heiluttaen kuorta kuin viuhkaa kasvojensa edessä.
– Okei, okei… Kortti ei varmaan käy?
– Käteistä, kiitos. Pari kiloa tuoreita ahvenia kelpaa toki myös.
Poika katsahtaa Nam-iliin suu auki loksahtaen. Tupakka tipahtaa alahuulesta laiturille.
– Vitsi, vitsi. Mieluiten dollareita.
– Täh? Ei mulla ole kuin kruunuja.
Ŏm huokaisee. – No mennään niillä sitten.
– Niin, paljonko se oli? hupparimies kysyy selaten setelirullaa.
– Ainakin tämän verran, Ŏm vastaa ja nappaa rahat jätkän kädestä.
– Heeei! Hetkinen! tämä huudahtaa.
– Kännykkä.
– Mitä?
– Kännykkä myös. Anna tänne.
– Älä nyt viitsi…
– Haluatko reissullesi vai et? Ŏm tivaa ja on heittävinään kuoren mereen.
– Ei oo todellista… nuorukainen manaa, mutta kaivaa puhelimensa taskunpohjalta ja ojentaa sen.
– Pah, toissasesongin Samsung… Ŏm tuhahtaa pettyneesti.
– No, riittääkö?
Ŏm punnitsee kännykkää ja setelinippua toisessa kädessään sekä kirjekuorta toisessa, sitten kohauttaa harteitaan ja ojentaa kirjeen jätkälle. Tämä rupeaa repimään kuorta auki kääntyessään pois.
– Hei! Ŏm huudahtaa. – Avaat sen sitten kotona.
– Mutta jos siinä on virheitä…
– Me Pohjois-Koreassa emme tee virheitä.
Hupparimies pyöräyttää silmiään, mutta tunkee kirjeen takin uumeniin ja lampsii autolleen.

Nam-ilin peratessa lähetystöllä kaloja hänen kollegansa Kwak Ki-ha kurkistaa keittiöön.
– Oho, onpa saalis.
– Ikuinen presidentti taisi tosiaan katsella suopeasti tännepäin, Ŏm vastaa ja jatkaa Rakastettu kenraali kutistaa etäisyydet taikuudella -laulun hyräilyä hyväntuulisena.
– Maltan tuskin odottaa… Ai niin, sinulla olisi ollut asiakaskin tänään.
– Juu, löysi perille kyllä. Kiitokset.
– Löysi perille? Jaa, pyysin kyllä tulemaan vasta huomenna uudestaan. Sanoin että olet tiistaisin kalastelemassa.
– Ihmettelin kyllä vähän, kun muistelin että emmekös me sopineet sen tapaamisen- -
– Niin ja Sergels torgetilta tuli joku vihainen puhelu.
– - -Sergels torgetille! Ŏm parahtaa. Hän tarttuu Ki-haa rinnuksista. – Mihin aikaan se puhelu tuli?
– Kymmeneltä.
– Kymmeneltä! Ŏm vaikeroi ja repii kalanperkeisillä kourilla hiuksiaan.
– Tai siis parikymmentä minuuttia yli, Kwak täsmentää nyppien suomun rintamerkistä. – Ihmettelivät, missä olet. Mitäs… Nam-il, mikä sinun on?
Ŏm on syöksynyt keittiön pöydän alle.
– Pieni virhe pääsi tapahtumaan, hän hihittelee hysteerisesti ja tunkee päätään roskaämpäriin. – Pieeeni virhe…
– Tule pois sieltä ja selitä! Kwak ärähtää.
Ŏm Nam-il punnertaa ylös pöydän alta ja lysähtää jakkaralle.
– Luulin että rantaan tullut tyyppi oli se diileri, joka minun piti tavata kymmeneltä, hän selittää voipuneesti. – Kymmeneltä illalla. Mitkä hiton hanttapulit kaupittelevat torilla keskellä päivää huumeita? Rappiokapitalismia, tosiaankin…
– Niin no… Kwak myötäilee ja istahtaa hänkin pöydän ääreen. – Minäkin kyllä ihmettelin sitä toista. Tivasin moneen kertaan, että näyttääkö tämä matkatoimistolta. Mutta se odotteli jonkin kuvauslupa-anomuksen päätöstä. Arvelin sinun tietävän siitä…
– Väkersin yötä myöten lappuihin Rakastetun johtajan kuviakin, juche-iskulauseita ja kaikkea, Ŏm vaikeroi.
Hetken miehet vain istuvat.
Sitten Ŏm hörähtää: – Rakastettu kenraali siis todella kutistaa etäisyydet taikuudella.
Kumpikin räjähtää nauramaan.
– Muista kertoa tuo myös kuulustelijoille, Kwak saa sanottua hohotuksen seassa.
Nam-ilin nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten. Hän katsoo kauhistuneena kollegaansa.
– Vitsi, vitsi, Kwak hekottelee noustessaan tuolilta. Hän taputtaa Ŏmia olkapäälle. – Laitahan nyt ne kalat, minä haen kimchin.

 

Turku. Kirkkopuiston grilli, aamuyö. Nätti, juhlatamineisiin laittautunut parikymppinen tyttönen tilailee hiukopalaa itselleen ja vähintään yhtä sievälle kaverilleen.
– Ja sit… ei sipuliiii, ei kurkkusalaattiiii, ei majoneesiiii, ei salaattiiii, ei sinappiiii… mut muuten kaikki mausteet. Nii ja ei ranskiksii.
Tämä huvittaa tyttöjen takana jonottavaa jätkäseuruetta.
– Kan jag få nånting med ingenting? yksi lohkaisee.
– Förstås bara om det är gluteinfri, toinen jatkaa. Muut röhöttelevät.
Tyttö kiepsahtaa ympäri.
– Nyt ollaan Suomessa! Puhukaa suomea! hän kivahtaa.
– Ny olla Turus, puhu turkku, etummainen vastaa. Muut hekottelevat entistä kovempaa. Taaempana joku taivastelee: – Herregud! Och jag trodde vi var i Korpo. Men va helvete är den där kyrkan då?
Neitoa ei naurata.
– Miten te voitte ees… olla! hän puhisee. – Ootte ku omistaisitte koko mestan, vaik me ollaan sentään taisteltu meijän vapaudest… ja, ja… isämmaast!
– Kyl mun isopappa sotimas oli siin ku sunki, etummainen poika vastaa ilme vakavoituen.
Mutta tyttö vain jatkaa: – Eikä teil oo mitää niinku kulttuurii tai historiaakaa, niinku… Sibeliust…
Röhötystä.
– … tai Mannerheimii!
Koko poikasakki räjähtää hohottamaan.
– Hei Melissa anna olla, toinen tyttö nykii raivosta punottavaa ystäväänsä hihasta. – Safkat tuli. Mennään.
– Suami suamalaisil! tyttö vielä julistaa kaverinsa raahatessa häntä pois.
– Niin se Marskikin tapas ain sanoo, jonon etummainen vielä hihkaisee taksiin katoavalle tytölle. – Tosin på svenska, mää luule.
Grilliltä huikataan seuraava tiskille.
– Jag vet inte, men är den kanske Domkyrkan? jonon hännillä jatketaan jaanausta.
– Dom hedningarna har redan kyrkor här? Hur tiden flyter…
– Vi är i Åbo, tala kustsvenska!
– Kör din porilainen upp i röven, vittu.

 

Astun ulos autosta. Kuin kammella käännettynä eteeni ponnahtaa raihnaisessa kunnossa oleva parikymppinen jätkä. Tajuan nähneeni hänet hetki sitten makaamassa katoksen penkillä yöbussin jarruttaessa pysäkille.
– Mun frendit feidas mut, hän kertoo. – Missä vitussa mä olen?
Bussi katoaa yöhön. Lähden ylittämään tietä.
– Melkein Kauniaisissa, huikkaan viuhtoen kädelläni epämääräiseen suuntaan. Jätkä ei vaikuta valaistuvan tiedosta. – Viherlaaksossa, täsmennän.
– Mitä vittua! hän parkaisee huojuen ojanpartaalla. – Missä? Oltiin menossa jatkoille… mut sit ne feidas mut. Voit sä soittaa mulle taksin? Mun kännykkä on dead.
Keskiviivalla kiroan. Toisessa todellisuudessa sanon: No ikävänpä tempun tekivät, tokkopa ystäviäsi ovat alkuunkaan, mokomat kaiffarit. Mutta hätä ei ole tämännäköinen – voithan toki yöpyä sohvallani. Asun ihan tuossa kulman takana. Ei tarvitse sitten taksiin törsätä ja.
Tässä nimenomaisessa sanon: – Mennään tonne ostoskeskukselle. Sinne on paljon helpompi tilata takseja.
Oikaisemme sivutien kautta, joka häviää mustaan metsikköön kuin vihjaten tarinan kaikkien henkilöiden tulevan pilkotuiksi ruostuneella kirveellä parin minuutin päästä. Totean tämän ääneen. Hekottelemme hermostuneesti.

Ostarin parkkipaikalla soitan taksikeskukseen.
– Viherlaaksoon… tota… niinku… siis tää on Turuntien varressa ja… Häh? Eiku vanhan, vanhan Turuntien… Tossa on joku Alepa… kuvailen parhaan havaintokykyni mukaan, joka on olosuhteisiinkin nähden huomattavan sumea. Tai sitten se on tämä pirun todellisuus, joka lienee pahainen tärähtänyt lomamatkahologrammi.
– Espoossa on niinku miljoona Alepaa hei, taksikeskuksen norttitumpeilla liekitetyn viskibasson omaava (varmaankin muutoin) sirpsakan sensuelli tyttö mörähtää.
– Siis niinku Viher- - aloitan.
– Nyt pätkii tosi pahasti, tyttö vastaa.
– - -LAAKSOSSA, mylvin.
– Yhteys vähän pätkii, mä vaihdan t- - tyttö sanoo ja piipahtaa kadoksiin. Samassa seuraava, paljon pirteämpi ääni tervehtii minua: – Taksikeskus! Miten voin palvella?
Saan kuin saankin määriteltyä sijaintini galaksin tässä kierteishaarassa. Päättäessäni puhelun en voi olla pohtimatta, tekevätkö ne näitä källejä paljonkin sille keskuksen ainoalle reippaalle kaverille. Montakohan yövuoroa poika vielä kestää, ennen kuin sapettuu? Ääni laskee oktaavin-pari, pussit mösähtävät silmien alle ja puhelunsiirtonappi alkaa kutsuen keimailla yössä…
– Täytyy vissiin ottaa juoksutaksi, tässä tämänhetkisessä todellisuudessa yhyttämäni jätkä keskeyttää mieleni harhailun. Katson kummastuneena. – No vittu mulla mitään rahaa ole, hän täsmentää kuin hidasjärkiselle. Mitä eittämättä olenkin. Jopa olosuhteisiin nähden.
– Vittuako sä sitten taksia halusit? ärähdän.
– Vitullako mä täältä muuten pois pääsen?
Sillä välin kun ehdotan moninaisia eri tapoja – jos nyt ei suorastaan koko kehon liikuttamiseen niin ainakin – ruumiinosien tunkemiseen ruumiinaukkoihin, toisen todellisuuden minäni on päätynyt sittenkin tilaamaan taksin omalle miekkoselleen tämän kohteliaasti kieltäydyttyä majapaikasta vedoten työ- sekä opiskelukiireisiin aamutuimaan; sällin maksukyvyn rajoittuneisuuden käytyä ilmi toisen todellisuuden minäni on hyväntahtoisesti hekotellen kaivanut parikymppisen taskunpohjalta ja läiskäissyt sen kohtalon nopanheitolla kulkuriksi päätyneen lähimmäisen kouraan; olemme par’aikaa erkanemassa tahoillemme kuin ulapalla toisensa kohdanneet purjelaivat.
Tässä nimenomaisessa todellisuudessa viskaan kädet kohti yötaivasta, ulvahdan ja lähden lampsimaan takaisin oikopolun mustaan aukkoon. Päästyäni Turuntien toiselle puolelle näen taksin kaartavan ostoskeskuksen pihaan. Kun räpellän avainta kotioven lukkoon, puhelin alkaa päristä taskussa. Suljen sen, rämmin sänkyyn ja todellisuus sammuu.

Lounashissiä odotellessani puhelin soi. Vastaan.
– Espoon taksista Pera tässä, keski-ikäinen miesääni tervehtii. – Jäikös sulla eilen reissu maksamatta?
– Mä en kyllä eilen taksilla ajellut… Nielaisen ja jatkan: – … mutta tilasin kyllä taksin yhdelle tyypille, joka oli eksynyt. Sekö sitten jätti maksamatta?
– Näin teki. Mitäs nyt tehdään?
– No tota, jospa mä sitten maksan sen, kun kerran tilasinkin…
– Kyllähän se mulle tietysti käy.
Sovimme tapaamisen myöhemmäksi. Helpottuneena kerron tarkemmin yön tapaamisesta kuskille (painottamatta kuitenkaan liiemmin oman päihtymistilani syvyyttä, saati tarkentamatta tyypin maininneen aikeistaan kuitata maksumuodollisuudet urheilusuorituksella).
– Sen siitä saa kun yrittää auttaa lähimmäistä, päätän tarinani. Naureskelemme yhdessä, että niinpä tosiaan. Ja on se nuoriso kyllä semmoista yhtä nuorisoa nykyään. Ei ollut meidän nuoruudessa nuorisoa. Toivottelemme päivänjatkot, ja suorastaan leijun. Syntini ovat anteeksiannetut! En sittenkään liukene tyhjiöenergiaksi moraalisen selkärankani mukana.
Puhelin soi taas, kun norotan jälkiruokakahvia kuppiin.
– Pera tässä vielä. Mä vähän mietiskelin, että jos nyt kumminkin annetaan olla sen maksun kanssa. Eihän se sun vikas ollut.
– Kyllähän se mulle tietysti käy.
– Mutta jos mä sen kaverin näen vielä, niin… hehheh.
– Aivan, hehheh. Sen nuorison kanssa semmosta…
– Nuorison perskeles. No mutta, hyvää kevättä sulle.
– Samoin, samoin.
Ryystän loput kahvit sisuksiini ja poistuessani kahviosta nappaan jälkkäriomenan mukaani (saa ottaa vain jos ei ota kahvia). Hississä tuumin, että mahtaa siellä toisessa todellisuudessa nyt vituttaa.

 

Tyhjyys, nyhjyys

Tyhjyys,
tyhjyys,
nyhjyys.

Ajattelin tarjota romanikerjäläiselle lounaan, mutta

nyhjyys,
nyhjyys,

mutta eihän kukaan muukaan auta ketään koskaan, sillä

nyhjyys,
tai kenties
tyhjyys –

silti jos tämän kerran tekisin poikkeuksen, mutta

nyhjyys.
Tyh

{Insert here järkiperuste.}
{Ja vaikka joskus joku toinen, niin

UNEXPECTED TOKEN ILLEGAL

 

Ihan tavallisia vihoja

Voimme pestä naapurin ikkunat. Ja sitten läästiä koiranpaskalla niihin hauskoja mietelauseita.

Voimme karjua vitun neekeri! -huudahduksia satunnaisissa paikoissa, kuten keskellä peltoa linnunpelättimelle.

Voimme raahata mukanamme veristä kirvestä kaikkialle. Kysymyksiin voimme vastata tyttömäisellä kikatuksella ja punastumisella.

Voimme nojailla päiväkodin aitaan muina henkilöinä. Välillä voimme mutista itseksemme ja mulkoilla lapsia.

Voimme varata kaikki palaverihuoneet samaan aikaan työtoverin nimellä.

Voimme myös päivittäin vääntää hänen työtuolinsa säädöt pieleen.

Voimme sylki pärskyen rähjätä konduktöörille tultuamme herätetyiksi paikallisjunassa. Jos samalla marssimme mielenosoituksellisesti ulos ovesta, saamme ilmaisen matkan. Jonnekin. Ja jos määränpää on väärä…

… voimme syyttää maahanmuuttajia. Tulivat tänne ja veivät.

Voimme kätkeä natsitervehdyksiä arkisiin tilanteisiin. Kannattaa esimerkiksi sijoittaa perustarpeita töissä ylähyllyille, jotta työtoveri tulee sokeria hamutessaan väkisinkin tervehtineeksi Johtajaa. Tähän voimme vastata reippaalla sieg heililla.

Voimme tervehtiä naapuria aamuisin pirteästi. Viiden sentin päästä lähimmäisemme silmiin vakaasti katsoen voimme kysellä kuulumisia ja vatkata hänen kättään kuin tehosekoitin. Ja hymyillä raivoisasti.

Voimme leipoa pullaa. Ja sitten vihata sitä. Vitun pullaa.

 

Tiskijukan viha tyhjässä baarissa VI

Työnnän liukua ylemmäs, mutta kaljakaapin hurina kuuluu vieläkin musiikin läpi. Vilkaisen baarimikkoa, josko äänenvoimakkuus nousi liiaksi, mutta hän vain tuijottaa lasittuneesti eteensä, suunnilleen tyhjän tanssilattian keskipisteeseen.
Se tuntuu nielevän kaikkeuden ympäriltään hitaasti, vääjäämättömästi. Asiakkaat se jo ahmaisi, nyt se ryystää sisuksiinsa muuta näkyvää materiaa. Kohta täällä ei leiju muuta kuin hiukan Hawkingin säteilyä ja muisto viimeisen bassorummun lyönnistä, joka jossain toisaalla on synnyttänyt uuden kaikkeuden siemenen – toisen tanssilattian, toisen baarin ja kokonaisen galaksin sen ympärille. Joka sekin on täysin tyhjä elämästä.
Tanssilattia. Tuo mustaa kosmista vihaa sykkivä neliö. Äkkiä ymmärrän.
Kazimir Malevitš. Olen avantgarden ytimessä.
Tanssilattia on teokseni musta neliö. Kaiuttimien ja pöytien suorakulmiot lähestyvät sitä. Tuolien ympyrät luovat täplikästä rytmiä siellä täällä. Baaritiskin kaari kahmaisee kohti, perääntyy sitten.
Vaikka mikään ei liiku, syntyy kuitenkin valtava liikkeen tuntu.
Teos ei esitä mitään. Kukaan ei esiinny. Kaikki vain on. Olemme suprematistinen esiintymä.
Baarimikkokin alkaa pelkistyä geometrisiksi muodoiksi. Ympyrä, kolmiot kärjittäin, suorakaiteita käsinä. Hän sanoo jotain, mutta kuulen vain ääniaaltojen värähtelyä. Tarpeettomia ulottuvuuksia karsiutuu – kolmas lähti jo paskalle ja ajan nuoli mutisee, että sillä on huomenna aikainen herätys.
Abstrahoitunut rumpufilli julistaa tilan autonomiseksi sosiaalikeskukseksi. Tanssilattialla pyörii villisti Euroopan idea. Homosaatio pummaa tupakkaa kirkkoslaaviksi. Kapitalismi ei anna, vaan punavihermätänee välinpitämättömästi.
– Laitat sä seuraavan biisin? Tuli asiakkaita, sanoo ääni, joka tuntuu jylisevän universumin reunan tuolta puolen.
Havaitsen edelleen katsovani baarimikottaren geometrisesti sopusuhtaisia muotoja, jotka ovat sittemmin palautuneet lihaksi. Hän hymyilee vaivaantuneesti. Sanon bzöwfräeb’gefbq ja viskaan satunnaisen biisin soimaan.
Koko kapakkaan saapunut seurue ampaisee tanssilattialle samaan aikaan ja alkaa hyppiä kiljuen.
Mulkoilen noita sietämättömän kauniita neitosia happamasti. Vaihtelen kappaleita mahdollisimman kulmikkaasti. Soitan mitä esoteerisimpia genrejä, mutta mikään ei karkota tanssijoita lattialta. Mbaqangan soidessa rupeavat kuin kiusallaan kisaamaan breakdance-liikkeillä.
Hetkeni on mennyt. Teokseni on tuhottu. Mustan neliön puhtaus tahrattu lihan liikkeillä. Sekä ropauksella lasinsiruja, tujauksella olutta ja hitusella oksennusta takanurkassa.
Jäljellä on vain viha. Ilta on nuori.

 

Liiteri (2002)

R. Ahlsten: Liiteri (2002), lyijykynä, 20 x 15 cm

 

Holokausti räntäsateessa

Polta tässä tuiskussa sitten ketään.
Uunit jäähtyvät, Zyklon B -kapselit
muuttuvat velliksi,
joukkohaudat täyttyvät mudalla.
Jonot ovat niin pitkiä,
että osa ehtii kuolla nälkään
ennen kaasutusta.

Ja taas tulee sanomista, että väärin tapettu.

Lomakkeet yhtä suttua,
tilastot ihan sekaisin,
kun ei enää muista,
miten monta alzheimeria on tänään tuhottu.

Tulostavoitteet alittuvat,
eikä päästäkään Krimille lomalle.
(Sitten kun se on vapaa.)

Naapurileiri taas kuittailee
uusilla ennätyksillään.
Mokomat kermaperseyli-ihmiset.
Ei niille herrantertuille tavallinen,
työväenluokkaisen hienhajuinen
yli-ihmisyys riitä.

Jos vain repisi kaasukammiosta katon pois
ja antaisi niiden hukkua räntään.
Tai ei sentään, sehän olisi
epäinhimillistä.

Ja olisihan niitä helvetin inha kaivaa
sieltä sohjosta sitten haudattavaksi.
Sohjoon.

Mutta jos laittaisi huomiset tapettavat
kaivamaan tämänpäiväisiä, niin tietysti
niitäkin alkaisi kaatua jo lapionvarteen,
ja sitten vasta olisivatkin paperit sekaisin.

Vaan jos se Mengele vielä kerran
märisee märistä näytteistä,
teen sille vivisektion pistimellä.
Hiippailee aina selän taakse
ja rupeaa yhtäkkiä mutisemaan.

Sitä miestähän saa ihan pelätä.

,  

Keskiyön mato

Keskiyön mato etenee
läpi yön, pimeyden.
Keskiyön mato viheltää.
Kuulen sen huudon etäällä.

Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.)
Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.
Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!)

Ihminen elää viimeistä
hetkeä ennen sydänyötä.
Ihminen elää ja kuolee.
Nousen, nyt näen värit avaruuden.

Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.)
Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.
Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!)

Voi kuinka lujaa maailma vierii
Suurten Muinaisten syleilyyn.
Voi kuinka lujaa meitä viedään.
Tähtien tarhat vaan kirkuvat.

Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.)
Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.
Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!)

Keskiyön mato matelee
läpi yön, pimeyden.
Keskiyön mato viheltää.
Kuulen sen huudon etäällä.

Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.)
Kutsun sua tähtien takaa!
(Iä! Iä! Cthulhu wgah’nagl.
Iä! Iä! Cthulhu fhtagn!)

,  

Paikallisjuna, Helsinki. Kaksi kikattavaista tyttöä astuu vaunuun ja rupeaa levittämään shoppailukassivuorta seinänvierustan kääntöpenkeille. Toimituksen katkaisee tavan takaa ohmygaaawwd!– tai reeeally?-kiekaisu.
Kun he ovat saaneet maallisen omaisuutensa lomaan soviteltua itsensäkin, toinen tytöistä huomaa käytävän toisella puolella istuvan mustan miehen, joka on seurannut heidän tohellustaan hymynkare suupielessään.
– Hyvä päivä, tyttö toivottaa miehelle valloittavasti hymyillen. – Mithä sinjule khjulu?
– Fine… I guess… mies vastaa. – But I don’t really speak Finnish… yet.
– Oh my gaawwd! tyttö kiljaisee ja jatkaa paksulla jenkkienglannilla: – Mäkin vasta opettelen. Oletko pitkällä reissulla Suomessa?
– Kohtuullisen, mies vastaa hänkin englanniksi. – Tulin Somaliasta.
– Oh my gaawwd! tyttö kiljaisee.
– Somaliasta? kysyy toinen tyttö. – Eikös siellä päin olla… muslimeja?
– Muslimeja, kristittyjä… mies vastaa. – Itse olen kristityltä seudulta, mutta… siellä oli vähän muuta mietittävää kuin… Mutta mitenkäs te? Lomamatkalla Suomessa?
– No me ollaan itse asiassa kiertämässä maailmaa kertomassa meidän aivan mahtavasta Jumalasta, joka rakastaa tttosi mmmielettömästi ihan jokaista…
– Oh my gaawwdd! keskeyttää ensimmäinen tyttö. – Sun täytyy tulla käymään temppelillä!
– Temppelillä? mies kysyy.
– Se on totaalisen mahtava ja meillä on vaikka mitä siistejä tapahtumia siellä. Mielettömän hyvä meininki! tyttö vastaa ja rupeaa kaivamaan ostoskassiviidakostaan jotain. Erään kassin päällimmäisenä keikkunut pehmolelukoira putoaa lattialle sulaneen lumen muodostamaan lätäkköön.
– Tässä! tyttö viimein huudahtaa ja ojentaa miehelle lentolehtisen, jonka kannessa lukee Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.
– Kiitos, mies sanoo vaivaantuneena, – mutta en tosiaankaan osaa suomea vielä kovin hyvin.
– Oh my gawwwd! tyttö henkäisee käsi suullaan. – Mulla ei taida olla mukana kuin noita…
Silloin junan kaiutin plinkauttaa seuraavan aseman: Kilo, Tsiiilo.
– Tää on meidän, sanoo toinen tytöistä.
– Reaaall–
– Ota sä noi, mä saan nämä.
Tytöt kahmivat kasseja käsiinsä ja kainaloihinsa ja ryntäävät ulos junasta viime hetkellä ennen ovien sulkeutumista. – Nähdään temppelillä! toinen tytöistä hihkaisee vielä laiturilta ja vilkuttaa miehelle.
– Jep… tämä murahtaa itsekseen ja vilkuttaa takaisin leveä virne naamallaan. Hän poimii lattialle unohtuneen lelukoiran. – Vai mitäs sanot, Jesse?
Koira vain toljottaa takaisin muovisilmillään. Juna nytkähtää liikkeelle. Espoon yllä taivas tummuu.
Jumala ei kommentoi.